Vainharhaisuus alkaa ilmeisesti tehdä työtään yhdessä jos toisessakin Kylän aktiivikäyttäjässä. No, en ollut tehnyt virhettä, mutta kukaan ei ilmeisestikään ollut kertonut. Kaikkien oudointa kuitenkin on se, että mietin, kuka voisi lukea blogiani ja myös kertoa henkilö x:lle. Sitten kun sain selville, ettei kukaan kertonut, mikään ei oikeastaan muuttunut.

Tämä on todella mielenkiintoinen ilmiö ja viime vuosien erakko-aikoina olen melkein jo unohtanut sen, vaikka olen törmännyt siihen ennenkin. Kun minulla oli jokin (olematon) syy epäillä jotakuta niistä ihmisistä, joihin yleisesti voisin sanoa luottavani, löysin tietysti niitä henkilöitä, joihin luotin enemmän kuin toisiin ja päinvastoin. Kuitenkin kun selvisi, että ketään ei ole syytä epäillä mistään, niin minun uusi käsitykseni heistä ei palautunutkaan ennalleen. Se on minusta outoa. Vielä viikko sitten en vaivannut päätäni tällaisilla ajatuksilla, vaan Kylä oli minulle idyllinen paikka, jossa saatoin olla kaveri kaikkien kanssa. Ja nyt se ei enää ole sitä. Miksi? Siksi, että olin vainoharhainen?

Mutta tuo minun vainoharhaisuuteni oli tässä välissä kaiketi ihan positiivinen asia. Kun oikein miettimällä mietti, löysin ihmisiä, jotka sanalla sanoen epäilyttivät minua. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa keskusteluun oli jo tottunut ja sitten luonut itselleen sitä myöten illuusion luottamuksesta. Nyt sitten taas tuntuu enemmän siltä, että minä olen oikeasti erakko, enkä ole enää siitä edes niin kauhean pahoillani. Hämäävintä kuitenkin oli tuon luottamuksen kanssa, että osaksi ne ihmiset, joihin arvelin luottavani eniten, saivatkin minun oloni kaikkein epävarmimmaksi. Paitsi eräs henkilö, mutta hän onkin poikkeus, ja juuri poikkeuksiin päästään seuraavaksi.

Saman olen huomannut myös oikeassa elämässä, kuten riparilla. Siellä oli paljon tyttöjä, joiden kanssa olin usein vaihtanut sanan tai pari ja jotka olivat mukavia kaikille. Huomasin sitten kuitenkin riparin aikana, että he saivat minun oloni epämukavaksi. Kaiken aikaa joku juoruili jostakusta. Aina joukolla puhuttiin jostakusta, joka oli tehnyt jotain tai jättänyt tekemättä jotain. Silti kuitenkin kun kyseinen henkilö palasi joukkoon, häntä kohdeltiin niin ylellisen ystävällisesti kuin ennenkin. Merry oletettavastikin piti siitä. Tiedän, että hän suosi itsekin kyseistä taktiikkaa, sillä hän ei ikinä sanonut minulle suoraan mitään, mikä häntä oli mahdollisesti ärsyttänyt, vaan loi minuun aina sen Merry-katseen, joka sanoi suunnilleen näin: "Minä en pidä siitä, että sinä teet noin, mutta en sano sitä sinulle, vaan juoruan siitä jollekulle muulle ja olen sinulle vain katkera seuraavat viisi viikkoa".

Minä en pitänyt tuosta tyylistä. Siksi riparin aikana ajauduin jotenkin itsestään enemmän ja enemmän poikien ja sellaisten suorasanaisten tyttöjen seuraan. Oli kaksi tyttöä, jotka eivät pitäneet kaikista, mutta eivät myöskään näytelleet pitävänsä. Jos he ajattelivat sinusta jotain, he sanoivat sen suoraan täysin sumeilematta. Pojilla se suorasanaisuus näkyi myös enemmän. No, en käy väittämään, etteikö olisi poikia, jotka juoruaisivat, mutta jotenkin heidän käytöksensä on suorempaa ja jotenkin oudon positiivisella tavalla julkeampaa.

Nyt siis se minun (eilinen? toissapäiväinen?) superoivallukseni on saanut todisteita. Minä en olekaan niin seksisti kuin luulin. Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi miespuolisiin ihmisiin, vaan siitä, että luotan heihin eri tavalla kuin naispuolisiin. Nan ja C ovat hyvin poikkeavia tuosta yleisestä juoruilu-keskiarvosta. Nan ei juoruile ikinä, vaan on viattoman ystävällinen kaikkia kohtaan. C juoruilee joskus, mutta yleensä täräyttää suoraan, mikä ärsyttää ja mikä ei. Sama on nykyisin ollut myös neiti M:n ja R:n kanssa. Etenkin neiti R on kauhean sumeilematon, joten tunnen oloni varmemmaksi, kun voin paremmalla syyllä olettaa, että jos hän näyttää viihtyvän seurassani, hän myös viihtyy. Tähän kategoriaan kuuluu myös NN. Hän on selkeästi sellainen ihminen, että ei kovin helposti tulisi mieleen, että hän näyttelisi pitävänsä ihmisistä.

Kuulostaa oudolta, mutta olen aina ollut tietyllä lailla varautunut niitä ääriystävällisiä ihmisiä kohtaan. Heitäkin on, kuten Nan, mutta hän on tähän mennessä ainoa sitä lajia. Useimmat vain nielevät kaikki ärsyttävät seikat ja sitten asiat jäävät painamaan heitä ja ne kerääntyvät kerääntymistään ja sitten jossain vaiheessa on se juoruiluvaihe edessä.

Eli karkeasti se menee kai näin: Luotan eniten ihmisiin, jotka kohtelevat minua aluksi töykeästi tai kyseenalaistavat rankasti sanani ja sanovat, jos jokin, mitä teen, ärsyttää heitä. Ihmiset, jotka jatkavat ikuisesti samalla linjalla, eivät ole kylläkään mitään suosikkejani, mutta on vapauttavampaa, kun tietää, että tuo ei ole minulle ystävällinen vain koska hän ajattelee, että on pakko, vaikka ei edes pitäisi minusta.

Näin tämä superoivallus tänään.