On mennyt taas huonommin. On ollut paljon stressattavaa ja ihmisiä joita tavata ja ties mitä. Ja eilen kun olin nukkunut yöllä huonosti ja nähnyt ihmisiä päivällä ja olin vain niin väsynyt ja olo oli kurja, yhtäkkiä kuuden kuukauden hiljaisuuden jälkeen Leevi päätti laittaa minulle viestiä Facebookissa.

Se oli tyypillistä Leeviä. Hän aloitti keskustelun sanomalla vain, että oli ruvennut kuuntelemaan jotain Nightwishin levyä ja että joku tietty biisi oli hänen mielestään erityisen hyvä. En olisi halunnut jutella hänen kanssaan mitään ja yritin tehdä sen selväksi ja kysyä suoraan, että okei, mitä haluat. Sanoi sitten vain, että eikö toinen ihminen saa puhua toiselle ilman mitään erityistä syytä, ja kun sä tykkäät Nightwishista, niin ajattelin, että tämä olisi mainitsemisen arvoinen asia. Kun huomautin, että me ei olla oltu väleissä puoleen vuoteen, eikä ylipäätään missään muussakaan tekemisissä, niin se yhtäkkinen small talkailu ei oikein sovi siihen.

No, sitten Leevi sanoi, että hänen mielestään meidän välit on turhankin viileät ja että hän uskoo, että ne olisivat todella helposti korjattavissa. Olisipa terapiaa, mutta kun sieltä on kuukauden tauko, niin kiva sitten miettiä näitä asioita itsekseen. Ja Leevi tekee tuollaista, sellaisella manipulointi-tyylillä. Tosiaan edellinen keskustelu hänen kanssan oli, että en halua olla tekemisissä hänen kanssaan, on vain parempi, että ei olla tekemisissä.

Sitten tyyppi alkaa vain juttelemaan niitä näitä kuukausien tauon jälkeen ja torjuu kaikki loogiset kysymykseni ja huomioni. Tuntui vähän siltä, että hän ilmoitti, että on yleinen fakta, että meidän välit on viileät ja myös, että nyt olisi sopiva aika korjata ne. Siis ihan niin kuin sillä, mitä minä ajattelen, ei olisi mitään väliä. Sanoi sitten myös kaikkea, että ei ymmärrä, eikä ymmärtänyt ylipäätään, miksi minä silloin puoli vuotta sitten suutuin hänelle.

Lopulta se meni aika rumaksi. Mainitsin niitä asioita, jotka olivat tuntuneet kurjalta minulle, mutta kaikkiin niihin hänellä oli joku mukafiksu vastaus, selitti, miten hän oli aina vain ollut todella hyväntahtoinen ja osoittanut sitä vielä monilla tavoin, mutta minä olin vain ollut hankala. Yritin pysyä ihan rauhallisena ja selitin vain, että en vain halua palata väleihin hänen kanssaan, ja että se koko syksy, ja se kun oltiin niin todella tiiviisti yhdessä porukalla minä, Alisa, Leevi ja Jaska, oli todella vaikeaa aikaa minulle, kun oikeastaan jokaisella oli jotain pientä kärhämää kaikkien muiden kanssa, ja miten sen jälkeen, kun se yhteishengaus heidän kanssaan loppui, minun on ollut parempi olla.

Sitten Leevi sanoi, että minä olin parhaimmissa väleissä kaikkien kanssa, kaikki tunsivat minut paremmin kuin ketään muuta ryhmästä, ja minulla oli tieto Alisan tunteista Leeviä kohtaan ja silti minä käyttäydyin kuin käyttäydyin. Hän sanoi, että eihän hän tiennyt mitään, ei hän voinut millekään mitään, vaan kaikki oli minun syytäni. Sitten hän sanoi, että minä olin se, joka olin aina hänen kimpussaan, miten hän yritti pyristellä irti, mutta minä vain jatkoin. Sanoi, että minä vain jatkoin käytöstäni, vaikka tiesin, että se satuttaisi Alisaa - ja Jaskaa myös, joten miten hän on muka se paholainen, kun minä olin se kaikista kamalin. Keskustelu loppui sitten siihen, että Leevi tiuskaisi vain, että pidä tunkkis. Ja nyt tänään huomasin, että oli poistanut minut Facebook-kavereistaankin, mikä oli kyllä helpotus. Toisaalta sitten siitäkin tuli jotenkin vähän surullinen olo.

Tuon keskustelun jälkeen on ollut kurja fiilis. Menin Jaskalle yöksi ihan tuon takia, koska minua vain ahdisti todella paljon ja olo oli kurja. Jaskalla lähinnä itkin. Yritin selittää Jaskalle, miten tänä vuonna on ollut kivaa se, että ei ole tarvinnut koko ajan miettiä sitä kaikkea, mitä on aikaisemmin tehnyt väärin. Pyrin aina tekemään oikein, mutta tuo viime syksy on varmaan kaikkien aikojen häpeällisin aika minulle. Tiedän, että olin kauhea, tiedän, että loukkasin ihmisiä, pelkästään kun ajattelen koko asiaa, tunnen kauheaa syyllisyyttä, koska en pysty sanomaan itselleni mitään, joka auttaisi minua hyväksymään sen, että siinä vain kävi niin, eikä sille voi enää mitään. Jaska oli koko jutussa mukana, niin hänen kanssaan asiasta pystyi puhumaan ja hän yrittä lohduttaa sanomalla, että kyllä me kaikki neljä oltiin toisillemme aina välillä aika paskoja. Hän itse otti esimerkiksi, miten hän aina Alisan läsnäollessa pyrki sanomaan asioita, jotka saisivat Alisan olon kiusalliseksi. Tuo turhautti, koska tuntuu, että kun minä olin se porukan ydin, niin minun olisi pitänyt olla sitten se fiksu ja aikuinen ja olla olematta ilkeä.

Muutenkin itkin Jaskalla sitä, miten kaikki on taas niin vaikeaa. Kammoan yliopiston aloittamista vain niin paljon, ja tuntuu, että vaikka olen yrittänyt sanoa, että aloitan opiskelun kevyesti, niin tuntuu, että minuun kohdistuu kauheasti odotuksia. Jaskakin sanoi, että kyllä sä jaksat käydä kaikilla kursseilla ne ekat viikot ja jos tekee tiukkaa, niin voit jättää sitten vaikka yhden kurssin pois jossain vaiheessa jos siltä tuntuu.

Minusta sen sijaan jo se ensimmäinen päivä yliopistolla tuntuu kammottavalta ajatuksenakin. Ja silloin on vain jotain infojuttuja ja kaikkea, mutta tuntuu siltä, että en tiedä jaksanko edes sitä yhtä päivää. Mieleen tulee vain kaikki huonot muistot - eikä kouluista niitä hyviä muistoja kauheasti olekaan. Olen yksin joka paikassa, olen hiljaa, sanomatta sanaakaan kenellekään koko päivänä, kukaan ei edes huomaa minua, ihan kuin olisin näkymätön. Ja kun vaikka aina olen yrittänyt todella paljon, lukiossakin kammosin aina niitä "ryhmätöitä", joissa minulla ei sitä ryhmää ollut, vaan opettajat sitten kaikessa suopeudessaan sanoivat, että voit Amia tehdä sen yksin. Ja sitten kaikki "ryhmätöiden" esittelyt, kun olen yksin siellä kaikkien edessä, yritän vetää kaikkea yksin läpi samalla kun jotkut supisevat keskenään tai nauravat ja heittävät jotain kommentteja minusta, ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa olla aina yksin.

Ja nyt olen saanut monta vuotta olla paikoissa, jossa ihmiset eivät katso vain lävitseni ja se on tuntunut hyvältä ja on saanut minut unohtamaan ne kurjuudet ja sen kauhean elämän, mitä elin aikaisemmin. Olen miettinyt sitä aikaisempaa elämää aika paljon. Tykkäsin olla koulussa silti, se oli kivaa, jopa ajoittain nautin olostani, mutta kun mietin jälkeenpäin sitä kaikkea, mitä oli meneillä koulussa ja sitten sitä, mitä oli samaan aikaan meneillä kotona, en vain ymmärrä oikein, että miten ihmeessä selvisin siitä.

Muistan jotenkin niin elävästi ne kurjat fiilikset, ja sen, miten kurjan koulupäivän jälkeen lukittauduin huoneeseeni sanoen, että minulla on migreeni, vaikka todellisuudessa minua vain itketti niin paljon, että en voinut odottaa siihen asti, että kaikki olivat nukkumassa. Ja sitten ne kaikki kurjimmat asiat, ja se yleinen elämä, joka vain jatkui ja jatkui ja jatkui, vuosi toisensa jälkeen, eikä mikään muuttunut koskaan parempaan suuntaan, ja miten aina välillä olin vain niin epätoivoinen, että anelin mielessäni apua, auttakaa joku, kuka tahansa, apua - ja miten toivoin, että vain lakkaisin olemasta, miten halusin vain kuolla, ajoin pyörällä holtittomasti ja vain toivoin, että joku auto törmäisi minuun ja se olisi sitten siinä.

Se oli niin kauheaa. Jaskan kanssa joskus puhuttiin tosi pahasta surullisuudesta ja silloin sain kuulla, että vaikka Jaska on välillä todella surullinen, epätoivoinen, niin hänellä ei ole koskaan ollut sitä mitä minulla on joskus: se kauhea fyysinen kipu, jonka se loputon surullisuus aiheuttaa jossain kehon sisällä. Silloin kun jalkani murtui viime vuonna ja jouduin sitten kävelemään sillä murtuneella jalalla jonkun matkaa, mietin, että kumpi sattuu enemmän, mutta en osannut edes sanoa. Mutta vieläkin välillä tuntuu se kipu, mutta minulla on nyt enemmän ihmisiä, jotka ovat tukenani. Muistan sen, kun ei ollut ketään, ei yhtään ketään, ja olin niin yksin ja niin surullinen ja niin epätoivoinen, ja se oli pahinta ikinä. En vain halua palata takaisin siihen, koska tuntuu, että en kestäisi sitä enää uudestaan.

Selailin vanhoja kirjoituksiani ja niistä tuli jotenkin jännä olo. Ainakin huomasin sen, että silloin asiat olivat todella huonosti, olin pelkkä ihmisraunio. Nykyään asiat ovat paremmin, mutta silti välillä olen vain niin loputtoman surullinen kuin aikaisemminkin. Pitäisi mennä vielä lenkille tänään... On silti kurja fiilis, ja kun tänään tosiaan heräsin Jaskalla, niin Jaska sitten aika aamusta sanoi jo, että hänellä on tosi rasittunut olo ja hän haluaisi olla yksin. Olo oli jotenkin turta, ja nousin vain ylös ja vedin vaatteet päälleni ja lähdin samantien. Tulin kotiin, joka vaikuttaa niin tyhjältä, ja rottapallerotkin vain nukkuvat, vaikka yritin niidenkin kanssa leikkiä. Olo vain tyhjä.