Tänään ei ole ollut hyvä päivä eikä eilenkään ollut. Googlasin sitä taloa, josta äitini on sen kämpän ostanut ja sain selville että se valmistuu ensi vuoden alkupuolella. Eli minulla on vain viisi kuukautta armonaikaa. Itse asiassa kahlasin jopa blogiani läpi jotta löytäisin sen tekstin jonka kirjoitin kun äitini oli muuttamassa siihen kadun toiselle puolelle. Löysin sieltä lyhyen tiivistelmän siitä mitä olin sanonut äidilleni ja se meni niin kuin muistinkin: minä olin jo silloin sanonut äidilleni että jos hän hankkii asunnon tästä kaupungista, minä muutan pois. Joten hän tasan tarkkaan tiesi sen, mutta osti sen asunnon silti!

Olen katsonut asuntoja muualta. Ahdistaa ja Britannian asunnot ovat kaikki jotenkin outoja. Niissä ei kerrota edes tilavuutta, joten miten minä voisin parin kuvan perusteella päätellä että miten paljon tilaa siellä on! Ja suihkut ovat kaikki sellaisia ammeita joissa on suihku tai sitten sellaisia suihkukoppeja, ja koska aion viedä rotat mukanani, tuollainen suihkuratkaisu haittaisi huomattavasti häkkien siivoamista. Mutta jos vain saisin jonkun työn, niin minulla olisi varaa asua jopa Lontoossa. Todennäköisesti pysyn kuitenkin Suomessa.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vihaisemmaksi tulen. Minua harmittaa, että en pitänyt paremmin puoliani silloin kun äitini oli täällä. Joudun vain aina siihen samaan mielentilaan kuin kotona. Silloin itseni puolustani oli... öm, "luxury I couldn't afford". Minun piti valita olenko minua purevan koiran kanssa samassa huoneessa vai lukitaanko minut erilliseen huoneeseen koko päiväksi. Jos olisin jumiutunut miettimään sitä että miten väärin se on tai raivokkaasti puolustanut itseäni, niin se olisi saanut asian vain huonommaksi. Nyt voisin ihan hyvin puolustaa itseäni, koska onhan äitini toiminta ihan vastenmielistä! Mutta en puolustanut, en ainakaan tarpeeksi raivokkaasti.

Joten kun hän tulee seuraavan kerran käymään, vaadin takaisin sen vara-avaimen kämppääni joka hänellä on, ja sen jälkeen selitän, että hän hankki asunnon, vaikka jo kolme vuotta sitten (se oli vuoden 2014 heinäkuussa) sanoin että jos hän sen tekee niin minä muutan pois. Sanon, että hän tietää kyllä, että minulla on täällä nyt kaikki: opiskelupaikka, työpaikka, terapia, ja hän tiesi että jos hän tulee tänne, minä muutan pois. Joten hän tietoisesti valitsi sen vaihtoehdon, joka vie minulta nämä minun tämänhetkisen elämäni kulmakivet. Ja jos hän muuttaa tänne, minä muutan pois, enkä anna hänelle ikinä anteeksi. Asetun toiseen kaupunkiin, en aio kertoa hänelle edes mihin kaupunkiin, eikä hän tule enää ikinä näkemään minua. Minulle riittää. Hän ei ole muuttunut tippaakaan, eikä tulekaan muuttumaan, jos ei edes sen meidän viimeisimmän keskustelun jälkeen tajua pysyä poissa täältä. Minun pitää lopultakin hyväksyä se. Ei ole olemassa mitään perhettä minulle, ei edes kotia, vaan minun pitää aloittaa taas tyhjästä rakentamaan uutta elämää. Mutta äitini ei tule tällä kertaa olemaan enää osa sitä. Nyt riittää. Hän ei tule viemään minulta enää mitään tämän jälkeen.

Olin töissä tänään. En nukkunut yöllä muutamaa tuntia enempää, joten töiden jälkeen otin torkut. Laitoin monta herätystäkin soimaan jotta en nukkuisi liikaa. Muistan hämärästi sen että nousin hädissäni sängyltä, varmistin että ihmiset keittiössä eivät näe minua ja juoksin vessaan piiloon. Lukitsin oven ja roikuin kaikin voimin ovenkahvassa estääkseni sen avaamista ulkopuolelta. Vasta sitten havahduin ja tajusin, että se ei ollut totta lainkaan. No, olinpahan ainakin herännyt ja ennen hälytystä vieläpä. Yritin rauhoittua ja tehdä mitä ikinä nyt tekisinkään, mutta olo oli jotenkin outo, oudon kuuma ja epämukava. Huomasin, että oho, reidessä on muutama punainen pilkku, aika jännä. Sitten tajusin, että niitä oli kaikkialla. Ne olivat ilmestyneet ihan yhtäkkiä ja niitä oli reisissä, säärissä, vatsassa, selässä, käsivarsissa. Minulle ei ole ikinä käynyt mitään sellaista, joten luonnollisestihan sitä pelästyi. Googletin ja otin varmuuden vuoksi kuvia niistä, koska halusin jonkun todisteen siitä että minä en vain keksinyt niitä.

hives.jpg

Ne ovat melkein kokonaan jo kadonneet nyt. Ilmeisesti kyse oli "nokkosihottumasta", jota minulla ei tosin ole koskaan aikaisemmin ollut. Mitään syytä sille en löytänyt. En ole syönyt tänään mitään poikkeuksellista, minulla ei ole ollut uusia vaatteita päällä, lakanat ovat samat joissa olen nukkunut muutamat aikaisemmatkin yöt. Mutta se, miten se yhtäkkiä ilmestyi ympäri kehoani sai olon taas tuntumaan siltä että tulen hulluksi. Huomenna laitan varmaan tekstiviestin terapeutille, jos voisin nähdä häntä jo ennen torstaita. Jos en laita viestiä, niin sitten torstaina hän sanoo taas sen saman mitä aina, että ajattelitko että voisit soittaa/laittaa viestiä, ai ajattelit, no miksi et laittanut?

Ja vaikka huomenna on maanantai, niin minulle se on jo perjantai, sillä sen jälkeen minulla on kolme päivää vapaata töistä. Eli minun aikatauluni antavat myöten sille että näkisin terapeuttia jo ennen torstaita. Ja minusta oikeasti tuntuu siltä, että en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tuntuu että minut on saarrettu johonkin nurkkaan, enkä pääse pois. En halua että tämä päänsisäinen hulluuteni valuu opiskeluihin tai työhön, joten haluan saada jonkun käsityksen siitä, mitä normaalit ihmiset tällaisessa tilanteessa tekevät, koska minä en tiedä!