Vaihteeksi lomaviikko terapiasta osui taas kerran huonoon kohtaan. Ukrainan tilanne on stressannut minua ihan hirveästi, vaikka ehkä siihenkin alkaa jo vähän tottua. Viime viikolla olin ihan paniikissa, koska silloin vasta tajusin, että vaikka yritän olla aina valmis kaikkeen, en ole lainkaan valmistautunut siihen, että meille tulisi sota. Tokihan maailmalla on ollut kaikenlaisia pienempiä kahakoita ja joitain isompiakin, mutta ne eivät ole vaikuttaneet minuun samalla tavalla kuin se, että Venäjä yhtäkkiä vain aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Tokihan olin seurannut sitä Ukrainan tilannetta aikaisemminkin ja tiesin, että Venäjä kasaa joukkoja rajalle, mutta en lainkaan odottanut, että jotain tuollaista tapahtuisi.

Sen jälkeen olen seurannut pakkomielteisesti uutisia. Olen nukkunut huonosti ja jos yöllä herään yhtään mistään syystä, kurottelen silloinkin ottamaan kännykän ja tarkistan uutisista onko Zelenskyi vielä elossa ja onko Venäjä valloittanut Kiovan tai pommittanut sen maan tasalle. Pelkäsin myös (ja osittain pelkään edelleen), että Putin on niin sekaisin, että jos hän ei onnistu saavuttamaan sekopäisiä tavoitteitaan Ukrainassa, hän saattaa laukaista ydinaseen, mikä ehkä johtaisi laajempaan ydinsotaan tai ydintuhoon. Päässä vain humisee ja en ajattele oikein mitään muuta. Välillä ahdistaa niin että on vaikea olla edes paikoillaan.

Välillä olen myös yrittänyt miettiä, millä tavalla minun pitäisi varautua siihen, että Suomeen tulisi jossain vaiheessa sota, koska vaikka se nyt ei ihan heti vaikuta ajankohtaiselta, haluan olla varautunut kaikkeen mahdolliseen! Se ahdisti etenkin viime viikolla hirveästi, kun tuntui siltä, että minulla ei olisi mitään minne paeta täältä, ei mitään minne mennä, eikä ketään jolta voisin pyytää apua. Tai pakenisinko ylipäätään, vai jäisinkö paikalleni ja yrittäisin puolustaa siviilinä kotikaupunkiani? Mutta enhän minä ole käynyt armeijaa, enkä ampunut ikinä edes aseella, niin mitä minä voisin tehdä edes? Yhtenä yönä nukkuminen jäi vähiin, koska keskellä yötä minulle tuli pakottava tarve googlettaa retkikeittimiä (kun sellainen kai olisi hyvä olla) ja minua alkoi ahdistaa ihan hirveästi, kun missään niistä ei kerrottu, miten sitä käytetään ja mitä mikin malli käyttää polttoaineena!

Tuosta saa ehkä vähän kuvaa siitä, millaiset fiilikset minulla on ollut.

Minulle tuli myös riitaa Twiningin kanssa tuosta. Se oli ihan minun vikani, kun kai jotenkin kaikki tuntui vain niin vaikealta ja olin todella turhautunut kaikkeen, niin kun yritin viestitellä Twiningin kanssa tuosta Ukraina-jutusta, tuli selväksi, ettei hän ollut seurannut sitä yhtään. Siis yhtään. Kai se jotenkin harmitti niin paljon, kun vähitellen tulee edelleen vastaan lisää ja lisää seikkoja, jotka osoittavat, että ei me oltaisi oltu yhteensopivia. Kun kai edelleen osa minusta on miettinyt, että ehkä jossain kohtaa sittenkin palataan yhteen. Ja sitten käykin taas ilmi, että Twining ei vain tiedä asioista mitä maailmalla tapahtuu ja että hänen kanssaan ei voisi puhua Ukraina-asioista yhtään millään mielekkäällä tasolla. Ja eihän hän ole matkustellutkaan, eikä näe pointtiakaan matkustelussa, niin sitten minulle tuli kauhea turhautuminen, että miksi hän on tuollainen, kun minulle on niin tärkeää olla edes pääpiirteittäin perillä maailman asioista ja matkustelussa on hienointa juuri se, että pääsee näkemään miten ihmiset muissa maissa elävät arkista elämää.

Niin sitten laitoin Twiningille viestin, jossa sanoin jotain tyyliin että näkee kyllä että hän ei ole seurannut uutisia lainkaan, kun kerran mietti niin typeriä asioita Ukrainan tilanteesta, kun olisivathan ne ilmiselviä kenelle tahansa, joka on edes miettinyt tuota nykytilannetta, ja että varmaan on helppo nukkua yöt rauhassa kun ei ole perillä yhtään mistään.

Enhän minä voi tuohon mitään sanoa puolustukseksi, kun onhan tuo täysi kusipääveto. En ihan ole varma miksi kirjoitin sen ja miksi kirjoittamisen jälkeen vielä lähetin sen. Kyllä jo kirjoittaessani sitä mietin, että tuo ei ole sellainen asia mitä on kiva sanoa toiselle, mutta en vain jaksanut välittää siitä. En tiedä miksi olen niin vihainen taas melkein koko ajan, kun en halua olla.

Twining vastasi siihen tänään, että se oli tosi törkeästi sanottu ja väitti, että kyllä hän on Ukraina-uutisia jonkin verran seurannut ja sanoi että ehkä hänellä on muuta mielessä niin ettei hänellä ole aikaa roikkua ympäri vuorokauden netissä uutisia katsomassa ja olla paniikissa tilanteesta jolle ei edes voi tehdä mitään. Hän selitti myös lyhyen selityksen, miksi oli miettinyt niitä asioita, joita olin sanonut typeriksi ja ilmeisesti hän on joko seurannut jonkin verran tilannetta ja oli selittänyt ne kysymykset huonosti, tai sitten hän oli sen viestini jälkeen selvittänyt asiaa ja yritti kääntää ne asiat sellaisiksi että niitä oli järkevä miettiä. Jotenkin tuo suututti, mutta toisaalta myös jotenkin pisti kun luin sen viestin, kun en minä halua riidellä Twiningin kanssa. Kai. Ja olinhan minä väärässä. Mutta osa minusta ajattelee, että olihan tämä tulossa ennemmin tai myöhemmin, kun ei eksän kanssa kaveruudesta tule kuitenkaan mitään. Olen nähnyt sivusta, miten sekä Nan että Natalia yrittivät ylläpitää jollain tasolla kaverillisia välejä eksän kanssa, mutta kummallakin tuli jossain kohtaa jostain pikkuasiasta syntynyt riita, jonka jälkeen välit menivät kokonaan poikki. Niin kai olen ajatellut, että niin tässäkin tulee käymään ennemmin tai myöhemmin.

Tapasin sen yhden uuden tindertyypin - Luckien - pari viikkoa sitten. Mentiin kahvilaan pariksi tunniksi ja se oli ihan okei. Ei mikään huippu ensitapaaminen mutta ei mikään huonokaan. Loppupuolella minulle tuli fiilis, että Luckie ei ollut kiinnostunut, kun hän vilkuili vähän väliä kahvilan ovelle ja kun lähdettiin suuntiimme, hän ei sanonut edes moikkaa, eikä me puhuttu numeroiden vaihtamisesta tai potentiaalisesta uudesta tapaamisesta, vaan hän vain sanoi "oli kiva tavata" ja lähti kävelemään omaan suuntaansa. Sen jälkeen me ollaan kyllä viestitelty ja Luckie sanoi että tavataan vaan uudestaan (sen jälkeen kun olin sanonut että mielelläni näen häntä uudestaankin), mutta nyt hän on ulkomailla ja sanoi että tapaaminen onnistuu vasta sen jälkeen seuraavan kerran. Aion muutenkin ottaa uusien tindertyyppien kanssa hitaammin, kun en halua toistaa Twiningin kanssa tehtyjä virheitä. Minulla on myös uusi match, jonka kanssa olen jutellut jo ehkä viikon, joka vaikuttaa myös oikein kivalta.

Jotenkin vain on apaattinen olo, eikä kukaan jaksa oikein kiinnostaa. Kai harmittaa, kun Twiningin kanssa oli aluksi jotenkin niin helppoa, ainakin tietyissä asioissa ja hänen kanssaan oli ensimmäisen tapaamisen jälkeen selvää, että halusin nähdä hänet uudestaan. Ja sitten se meni kuitenkin mönkään. Nataliakin tapaili sitä nykyistä aviomiestään tinderin kautta aluksi varmaan puoli vuotta epäsäännöllisesti ja suht neutraaleissa merkeissä ennen kuin heidän juttunsa otti tulta alleen, niin varmasti vain kestää oma aikansa ennen kuin toiseen tutustuu kunnolla. Mutta tulee se epätoivoinen fiilis, että en minä löydä ketään ja että kukaan ei tule kuitenkaan ikinä oikeasti ymmärtämään minua.

Rottien kanssa on ollut myös raskasta. Viimeksi kirjoitin, että olin menossa keuhkokuumeisen rotan kanssa uudestaan eläinlääkäriin, mutta sen eläinlääkärikäyntiä edeltävänä yönä se olikin kuollut. Huomenna on toisen rotan eutanasia, kun se on vanhenemaan päin ja sen yleiskunto on heikentynyt ja muutenkin näyttää siltä, että sillä on maksimissaan kuukausi tai pari enää aikaa. Se ei ole vielä kauhean huonossa kunnossa, mutta en enää ikinä halua, että rotta kuolee häkkiin, niin menen tällä kertaa hyvissä ajoin. Senkin lisäksi on yksi rotta, jolla alkaa loppu häämöttää. Se ei ole vielä niin huonossa kunnossa, mutta sen kävely alkaa olla vaikeampaa ja sen lihasmassa näyttää olevan vähenemässä. Ehkä myös pieni höppänöityminen on alkamassa. Se pystyy kyllä elämään vielä hyvää elämää jonkin aikaa (useamman kuukauden), jos mitään äkillistä ei tapahdu, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana on selvästi nähnyt sen, että se alkaa vanheta. Se on yksi suosikeistani ja siitä on tulossa mahdollisesti vanhimmaksi ikinä elänyt rottani, sillä se on jo nyt n. 2,5-vuotias. Se oli suosikkityttöni silloin kun korona ensimmäisen kerran alkoi. Se oli minun omia poikasiani ja minun ei ollut edes tarkoitus pitää sitä alunperin. Ihan poikasena se kuitenkin tärisytti oudosti päätään ja pelkäsin, että se olisi viite jostain neurologisesta sairaudesta, joten en halunnut vahingossakaan myydä kenellekään lemmikiksi sairasta poikasta. Ei sillä ole koskaan ollut mitään oireita ja se on ollut aina todella terve. Se on ollut myös ihan hyperaktiivinen ja nuorempana pystyi kiipeämään keittiönpöydän jalkaa pitkin ja hilaamaan itsensä pöydälle. Se tykkäsi myös leikkiä kanssani ja opetella temppuja. Se on nyt iän myötä rauhoittunut, mutta se on ollut edelleen todella ihana ja persoonallinen rotta.

Töissä on ollut vaikea keskittyä ja siitäkin on kurja fiilis. Kaikki tuntuu olevan nyt vain jotenkin pielessä ja minun tekee jatkuvasti mieli vain eristäytyä kotiin ja olla tekemättä mitään muuta kuin seurata uutisia ja katsella videoita Youtubesta. Mutta minun pitäisi saada itseni paremmin liikkeelle ja huomaan, että olen aamuisin alkanut heräämään itsekseen nyt kun päivät alkavat olla taas pitempiä. Kai silti harmittaa, kun olo on välillä niin yksinäinen. Toki olen viestitellyt Natalian kanssa nyt taas melkein päivittäin, mutta tunnen olevani vain ihan yksin silti.

Pitäisi varmaan jotenkin pyytää Twiningilta anteeksi, kun tiedän, että sanoin hänelle ikävästi. En vain ole kauhean usein joutunut pyytämään ihmisiltä oikeasti anteeksi jotain tällaista mokaa, niin en ole ihan varma osaanko tehdä sitä. Ja toisaalta minua kiukuttaa edelleen ja tekisi mieli vain sanoa jotain lisää takaisin. Mutta en minä halua Twiningia satuttaa, vaan koko hommassa on todennäköisesti kyse vain siitä, että olen nyt liian stressaantunut ja ahdistunut kaikesta, ja varmasti minun ja Twiningin päättyneestä suhteesta on jäänyt kaikenlaista negatiivista hampaankoloon, jota en ole osannut käsitellä. Ja kai se oikeasti edelleen vain harmittaa ja surettaa niin pirusti, ettei se meidän juttu voinut toimia.

Tämän viikon kuormaa on lisännyt vielä sekin, että hain maanantaina ne uudet silmälasit ja nyt eilinen ja tämä päivä ovat menneet sellaisessa matkapahoinvointifiiliksessä, kun yritän totutella hieman muuttuneisiin vahvuuksiin ja hieman erimallisiin linsseihin. Kaikki tuntuu olevan jotenkin väärällä etäisyydellä ja vaikka näen laseilla hyvin ja kaikki on kirkasta ja selvää, etenkin päätä kääntäessä tuntuu että jotain on pielessä. Se on kuitenkin normaalia ja niin oli aikaisempienkin lasien kanssa, mutta se ei yhtään paranna oloani.

Kaikki harmittaa.