No niin. Ohi on. Vihdoin ja viimein. Eikä minun tarvitse enää (ikinä) soittaa sitä Debussyn hyvin rasistisnimistä biisiä.

No, aloitetaan kuitenkin alusta. Yhteisharjoitukset alkoivat 17.15, eli yli tuntia ennen esityksen alkua. Ensiksi soitimme me, joilla on pianossa se opettaja, joka minulla. Meitä oli vain neljä nyt, koska useimmat kai esiintyvät joulun alla opiston päättökonsertissa. Eli minä, Nani, kuoron soololaulaja sekä tänä vuonna aloittanut pikkutyttö. Ensiksi opettaja käski pikkutytön soittaa ja neuvoi, miten ennen soittoa ja soiton jälkeen tulee niiata ja miten tuolia pitää säätää sopivaksi.

No, tyttö soitti ja sitten oli sen kuoron soololaulajan vuoro, joka soitti sen kappaleen, jonka minä soitin tutkinnossani syksyllä. Ja sitten oli minun vuoroni. Olin jo aikaisemmin sanonut Nanille, että jos selviän siitä tuolin säätämisestä, niin sitten loput menee vaikka väkisin. Ja kuinka ollakaan - minä todellakin sähläsin taas sen tuolin kanssa. Aluksi väänsin sen ihan alas asti, sillä olen niin pitkä, että yleensä joudun vääntämään kaikki tuolit aivan alas. Tällä kertaa se meni kuitenkin liian alas. Kun yritin vääntää sitä takaisin ylös, en saanutkaan sitä liikkumaan. En muistanut edes, mihin suuntaan olin vääntänyt sitä kun se oli liikkunut alas, vaan opettajan täytyi tulla nostamaan sitä. Harjoituksen soitto meni ihan hyvin, vaikka opettajani käskikin soittaa fortet ja diminuendot erottuvammin. Hmph.

Sitten soittivat kaikki muut muiden opettajien oppilaat ja minä ja Nani istuttiin kuuntelemassa, odottamassa ja hermoilemassa. Vähän myöhemmin paikalle tuli myös tyttö, joka istui Nanin eteen ja osallistui keskusteluihimme. Hänkin soitti pianoa, eri opettajan opetuksessa tosin. Me kaikki kolme istuimme paksut hanskat kädessä siinä penkkirivistöjen nurkkauksessa ja ihmiset katselivat huvittuneina.

Vihdoin konsertti alkoi ja saimme ohjelmalaput. Kaikki oppilaat ryntäsivät hakemaan sitä ja saatuaan sen, he yrittivät kuumeisesti etsiä, missä kohtaa heidän nimensä olisi. Nani käänsi heti esiin paperin toisen puolen, mutta minä etsin nimeäni ensimmäiseltä puolelta. Sitten Nani ystävällisesti ilmoitti, että minä olin myös paperin toisella puolella. Ja siellä minä olin! Olin vasta kuudestoista soittaja, mikä tarkoitti neljänneksi viimeistä. Eikä Nani saanut tällä kertaa Finalea, vaan se meni yhdelle huilistille, joka soitti sonatiinistaan kaikki kolme osaa. Ja kun väliajan paikka ilmoitettiin, tajusin, että minä olisin ensimmäinen soittaja väliajan jälkeen.

Kuuntelin äärettömän hermostuneena muut soittajat ja väliajalla olin jotakuinkin jo hysterian partaalla. En voinut syödä mitään, jopa mehulasillisen juominen tuotti ongelmia. Tuijotin lavalla jököttävää flyygeliä ja sen tuolia yrittäen arvioida, kuinka monta pyöräytystä ja mihin suuntaan minun täytyisi sitä säätöjuttua pyörittää. Käteni olivat jäässä ja hikimärät ja minä tärisin ihan kokonaan. Lopulta väliajan loputtua mies viittasi yleisön hiljaiseksi ja vinkkasi minulle, että nyt oli minun vuoroni. Sain kuin sainkin itseni ylös tuolistani ja kävelin sitten kohti lavaa. Elämäni pisimmät 20 metriä. Tunsin, miten tärisin kävellessäni ja miten ne kaikki salissa olevat ihmiset tuijottivat minua. En kompastunut portaissa, vaan pääsin tuolin kimppuun. Pyöräytin säätösysteemijuttua kaksi ja kaksikolmasosa pyöräytystä ja istuin.

Olin vielä juuri ennen vuoroani varmistanut, että muistin aloitussoinnut ja niin minä sitten aloitin. Se tuntui aivan erilaiselta kuin soitto tutkinnossa. Minua ei hermostuttanut silloin enää paljon, kun aloitin soittamisen, vaan se kauhean pitkä aika sitä ennen. Minä en muista kovinkaan paljon itse siitä soittamisesta. Sen kuitenkin muistan, että tein kaksi pientä virhettä, jotka eivät kuitenkaan saaneet minua sekaisin. Minä en vain käsitä, miten minä tein sen. Minä vain soitin. Alku meni tietoisesti, mutta sitten se loppu vain - no - meni. Biisin puolessa välissä tosin nenäni alkoi vuotaa, mutta en antanut sen häiritä. Eikä se häirinnyt. Minä soitin sen biisin loppuuun ja muistin lopussa soitonopettajan neuvon, että ei saa näyttää siltä, että on kiire pois lavalta. En sännännyt pois, vaan lopetin biisin sopivan hitaasti, nousin, niiasin ja kävelin takaisin paikallani.

Se oli todellakin aivan nappi suoritus. Voin sanoa sen rehellisesti ilman itsekehua, sillä se meni jopa paremmin kuin harjoituksessa. Sitten minun jälkeeni oli se Nanin edessä istuva pianisti ja sitten Nani itse. Minusta tuntui oudolta, että jännitin Nanin puolesta melkein enemmän kuin omasta puolestani, vaikka hän oli opettajamme neljän porukasta ainoa, joka oli harjoituksissa soittanut kappaleensa puhtaasti ilman ainoatakaan virhettä. Hän teki alkupätkällä muutaman pienen virheen, mutta kun tapahtui tahtilajin muutos, hän sekoitti sormensa ja joutui ottamaan uudestaan sen kohdan. Se oli kuitenkin äärettömän hyvin soitettu siitä huolimatta. Tuntuikin hieman syylliseltä, kun en ollut rohkaissut Nania ollenkaan, vaikka hän oli rohkaissut minua koko illan. Häntä hermostutti myös, hän jopa sanoi sen monta kertaan, mutta minä jotenkin unohdin sen, kun jännitin itse ihan hirveästi. Onnittelin sitten Nania hänen soittonsa päätyttyä soitosta ja ihailin sitä, miten hän sekoitettuaan sormensa ei hämääntynyt, vaan otti kohdan uudestaan ihan rauhallisesti.

Huomasin myös äärettömän mielenkiintoisen ilmiön, kun olin palannut vuoroni jälkeen takaisin paikalleni. Minun käteni olivat lämpimät. Minun käteni ovat aina kylmät, etenkin jos jännitän ja hermoilen, mutta kotonakin, vaikka olisin aivan tyyni ja rauhallinen, käteni ovat kylmät. Mutta silloin käteni olivat lämpimät. Ne olivat melkein jopa kuumat. Ne ovat vieläkin tavallista lämpimämmät. Muutenkin jäi ensimmäisestä esiintymisestäni äärettömän hyvä muisto. Minä tein kaiken juuri niin hyvin kuin voisi tehdä ja jopa nautin siitä. Kuten Nani sitten konsertin jälkeen sanoikin, esiintymiseen on helppo jäädä koukkuun.

En tiedä sitten, onko tämä addiktiota vai kenties positiivinen riippuvuus, mutta en jaksa välittää siitä. Voin vain ajatella, miten tein jotain, mitä en ennen ollut kuvitellutkaan tekeväni. Ja tein sen hyvin. Nyt aion sitten sanoa jotain omahyväistä, mitä en muista ainakaan koskaan aikaisemmin koko elämäni aikana sanoneeni: Minä olen ylpeä itsestäni. En ollut konsertin paras soittaja, enkä saanut soittaa Finalea, mutta minä en välitä. Minä soitin sen biisin, mitä olen opetellut ja minä soitin sen hyvin ja olen siksi nyt ylpeä itsestäni.