On taas koko viikon ollut sellainen oudon irtonainen olo. Olen tehnyt asioita, mutta kaikki tuntuu jotenkin sumuiselta ja mikään ei jaksa kiinnostaa. Tänään oli terapia ja terapeutti sanoi, että tässä on todennäköisesti kyse derealisaatiosta. Kuulemma se on todennäköisesti mieleni defenssi, joka reagoi siihen äärettömään pahaan oloon, joka minulla oli silloin kolme viikkoa sitten. Se käy järkeen, koska tämä olo on jatkunut siitä lähtien kun se äärettömän paha olo hellitti.

Ei olo ole mitenkään paha, sitä minä terapeutilleni sanoinkin, että ei ahdista ja kaikki on ihan okei. Mikään ei vain tunnu miltään ja mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu vain sumuiselta. Pystyn kyllä toimimaan ja olen kauheasti yrittänyt pitää itsestäni hyvää huolta: olen syönyt enemmän ja säännöllisemmin ja käynyt uimassakin pitkästä aikaa. Näin Nataliaakin viime viikolla Se olo ei vain tunnu menevän ohi. Se vähän ärsyttää. Olo ei ole yhtään skarppi ja tämä jatkuva apatia vähän tuskastuttaa ja ärsyttääkin. Toisaalta olo on kyllä ollut hyvin tasainen, jos uintimetaforalla kuvaisi tätä, niin se tuntuu vähän siltä kuin kelluisi vedessä: olo on kevyt ja rauhallinen ja oma keho tuntuu jotenkin vähemmän oleelliselta.

Terapeutti sanoi, että derealisaatio menee kyllä yleensä pikkuhiljaa ohi, mutta kannusti kuitenkin toimimaan tätä defenssiä vastaan ja tekemään asioita, vaikka kiinnostaisikin vain olla kotona tekemättä mitään. Mutta - ehkä ei niin yllättävää - en tiedä kiinnostaako minua toimia tätä defenssiä vastaan, koska sekin tuntuu ihan yhdentekevältä. Toisaalta on ollut helppo käydä uimassa useampaan otteeseen, kun kävelytän kehoni vain bussiin ja hurautan uimahalliin, otan vaatteet pois, menen suihkun kautta uima-altaaseen, uin noin 2 kilometriä, menen suihkun ja saunan kautta takaisin pukuhuoneeseen, missä laitan vaatteet päälleeni ja lähden takaisin kotiin. Koko uimassa käyminenkään ei tunnu yhtään miltään. Kotiin päästyäni saatan miettiä, että niin joo, kävin uimassa, ihan sama, ei jaksa kiinnostaa enää. Tämä on kuitenkin jollain tavalla epämiellyttävää. En tykkää siitäkään, kun olen kännissä ja aivot ei toimi ihan täydellä teholla, joten tämäkin jatkuva laahaava olo ja epäskarppina oleminen tuntuu epämiellyttävältä.

Huomenna on taas graduseminaaria, missä paitsi käsitellään minun tekstiäni, niin myös joudun antamaan palautetta Ramonan tekstistä. Se koko juttu ahdistaa. Vaikka olen saanut itselleni järkeiltyä sen, että sillä ei ole yhtään mitään väliä, missä Lester asuu, niin huomaan, että kun mietin sitä kolmen viikon takaista täydellistä yllätystä sen muuton suhteen, minua alkaa ahdistaa taas. Ehkä se on ainakin nyt enemmän se, että se tuli täytenä yllätyksenä, mistä tulee nyt sitten todella vaikea olo, kun mietin, että mitähän kaikkia muita yllätyspommeja graduseminaarissa voi pudota. Kai olen jotenkin elänyt siinä uskossa, että olen tajunnut ottaa huomioon kaiken mahdollisen ja kaikki mitä maapallolla ikinä voikaan tapahtua on jotain, minkä olen pyöritellyt mielessäni jo vähintään kertaalleen. Mutta eihän se tietenkään mene niin, joten nyt tuntuu jotenkin todella turvattomalta, että mitä jos huominenkin menee ihan vituilleen ja se hirveä olo iskee taas?

Joten kai siinä mielessä tämä derealisaatio on ihan hyvä, jos vaihtoehtona on hirveä ahdistus. Kivointa olisi kuitenkin voida olla ihan vain normaali, olla normaalin kiinnostunut asioista ilman että pää on sumussa, mutta kuitenkin ilman että tulee ihan hirveä olo.

Harjoittelupaikkarohmun syntymäpäiväjuhlat ovat tulevana viikonloppuna. En tiedä vieläkään menenkö. Ei vain kiinnostaisi ja se tuntuu jotenkin vaikealtakin. Kun en tunne sieltä ketään muuta kuin Harjoittelupaikkarohmun ja sinne on tulossa ilmeisesti parisenkymmentä ihmistä, enkä minä halua olla tielläkään. Ei huvita toisaalta pyöritellä sitä nyt mielessä, niin ehkä annan vain olla.

Huoh. Ehkä menen tänään vain nukkumaan aikaisin ja teen sen Ramonan palautteen sitten huomenna aamulla. Vaikka toisaalta aamulla pitää käydä suihkussa ja olisi hyvä varmaan varata aikaa myös siihen, että saisin tukan näyttämään mahdollisimman hyvältä, mutta silti siltä, että se näyttää vahingossa hyvältä. Joo, asiat tuntuvat sinänsä merkityksettömiltä, mutta koska uusi koodauskurssi on vasta graduseminaarin jälkeen siinä missä aikaisempi oli ennen graduseminaaria, niin nyt voin pitkästä aikaa mennä kotoa suoraan graduseminaariin. Se tarkoittaa sitä, että minulla on hyvin aikaa (tai no hyvin ja hyvin) käydä suihkussa ja pestä hiukset ja muotoilla ne oikein kivasti ennen kuin lähden yliopistolle. Koska tukka nyt vain näyttää parhaimmalta juuri pestynä ja föönattuna ja muotoiltuna. Ja minulla on ollut niin nuhjuinen olo, kun olen koko alkuvuoden mennyt sinne graduseminaariin edellispäivänä pestyllä tukalla, joka on ehtinyt muutenkin jo ihan lässähtää parin tunnin koodausluentojen aikana. Ja Lester on näyttänyt aina niin upealta ja hänen tukkansa on hiponut täydellisyyttä. Ärsyttävää. Ja meinaan laittaa huomenna ehkä ne minun uudet pillifarkkuni. Ja ne vähän korkeakorkoisemmat kengät, jotta jalkani eivät näyttäisi ihan niin läskeiltä.

Olen tuskaillut myös vähän kehonkuvani kanssa. Ehkä se johtuu osittain näistä uusista farkuistakin, kun stressaa vähän se, että mitä jos ne korostavatkin ihan vääriä puolia minussa? Joo, kaikkihan niitä pillifarkkuja nykyään käyttävät, ihan riippumatta painosta ja ruumiinmuodosta, mutta minua stressaa se silti. Pelkään, että ne vetävät huomion paksuihin reisiin tai leveään lantioon tai muuten vain koko epätikkumaiseen kroppaani.

Joo ei. Kokeilin juuri päälleni taas niitä pillifarkkuja ja videoin itseäni ja tietenkään se ei näyttänyt omaan silmään hyvältä. Jalat näyttivät yllättävän hyviltä niissä farkuissa ja kengissä, vaikkakin muuhun kroppaan liian lyhyiltä. Ja jotenkin ajauduin tässä välissä mittaamaan leg-body ratio -mittoja ja mittasin kolme kertaa kolmen eri ohjeen mukaan ja tulokset olivat 0,48 ja 1 ja 1,75. Että ota tuosta sitten selvää. Luulisi, että jalkanikaan eivät voisi olla mitenkään lyhyet, kun mittaa riittää muutenkin, mutta vatsani ärsyttää. Olen mittaillut itseäni viime aikoina ja yrittänyt kuntoilla ja syödä terveellisesti, mutta tietenkään se ei auta, kun sen ajatusmallin pitäisi tulla jostain oman pään sisältä. Kun kai minun pitäisi tietää, että mikään mitta ei tule koskaan olemaan sellainen, että kokisin sen pitäväksi todisteeksi siitä, että olen ihan okei.

Tai siis, sen jälkeen kun painoni laski takaisin normaalipainon rajoihin, olen siirtynyt mittanauhaan. Ja netistä löytyy jos jonkinmoista mittaa ja suositusta. Ja nyt kun olen alittanut myös sen alimman vyötärönympäryssuosituksen jonka löysin (niitäkin oli useampi samalle asialle), olen siirynyt vyötärö-lantio-suhteen laskemiseen. Mutta nytkin kun katsoin sitä videota itsestäni, niin tajusin, että vaikka ne kaikki mitat joita olen ottanut näyttäisivät juuri sitä ihannearvoa, niin se kokemus siitä, että en vain ole tyytyväinen siihen videon naiseen riittäisi nollaamaan sen kaiken.

Olen yrittänyt sanoa itselleni sen, mitä minun terapeuttinikin on sanonut, että se, että olen terve, pitäisi olla tarpeeksi. Ja terapeuttini ei kehottanut minua laihduttamaan silloinkaan kun olin ylipainoinen vaan korosti, että minulla on nyt tärkeämpiä asioita kuin laihduttaminen. Ja nyt olen normaalipainossa ja työterveyslääkärikin sanoi, että painoni on ihan ok, mutta tietenkään se ei korjaa sitä asennetta pääni sisällä. Mutta kun kävin uimassakin, niin yritin sanoa itselleni, että minä voin uida juuri sen verran mikä tuntuu hyvältä, juuri siihen tahtiin mikä tuntuu hyvältä - että ei tarvitse uida nopeammin tai enemmän kuin edellisellä kerralla. Että minä tässä nyt vain pidän kehostani huolta, kun se on kerran palvellut minua näin monta vuotta jo.

Mutta kaikesta huolimatta tunnen oloni vain niin riittämättömäksi. Kai pitäisi yrittää olla ajattelematta sitäkin, vaikka tulee vain mieleen se, että miksi kukaan muka haluaisi minut, kun en itsekään ole tyytyväinen vartalooni.

Ihan sama, antaa tämän nyt olla, uppoudun taas ihan liikaa tähänkin asiaan. Parempi yrittää vain mennä aikaisin nukkumaan, niin jaksan huomenna taas yliopistojuttuja.