Jaa-a... Ei ole tullut kirjoitettua paljon. Ei se johdu siitä, etteikö olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että sitä sanottavaa on ihan liikaa. Olen miettinyt ikuisuuksia ja pyöritellyt asioita mielessäni.

Tänään yöllä näin unen. Siinä olin Kylä-miitissä. Siellä oli se yksi ihminen, jonka kanssa silloin muutama päivä sitten (vai koska se oli?) laitoin välit poikki. Muut menivät syömään Subwayhin, joten koska minä en koskaan syö miiteissä, jäin muutamien ihmisten seuraan. Minä en muista oikein, keitä siinä oli, mutta he olivat kaikki poikia. Ja meillä oli hauskaa. Ja minun edessäni istui joku, jolla oli mustat pitkät hiukset, mutta en ollut varma, kuka se oli. Ärsyttävää. Miksi nykyään näen aina unia pitkä- ja mustatukkaisesta pojasta, mutta en silti muista, että se olisi ollut nimenomaan NN?

No joo, sitten muut miittiläiset tulivat ja minun piti lähteä. Meistä miittaajista otettiin yhteiskuva, joka oli aika lailla niin kuin luokkakuva. Kaikki jopa tulivat siihen ja meitä oli yhteensä aika monta, varmaan seitsemän tai jotain.

Minä näen jatkuvasti nyt unia, joissa esiintyy tuo ihminen, jonka kanssa meni ne välit poikki. Varmaan siksikin, että siitä ajasta, kun olen hereillä, mietin oikeastaan suurimman osan sitä. Yritän taas pyrkiä mahdottomuuteen: tajuta, mikä meni vikaan? Miksen minä pysty luomaan ihmissuhdetta, joka toimisi ja jossa minuun ei sattuisi? Keksin siihen jo vastauksenkin, mutta kun mietin sitä tarkemmin, tulin tulokseen, että se on liian yksinkertainen. Mikään ratkaisu, joka on liian helppo tai yksinkertainen, ei todennäköisesti ole oikea. Ja kun mietin tarkemmin, niin tuli mieleen jo lukuisia kertoja, kun se ei pätenyt.

Joten pitää miettiä vielä lisää. Pitää miettiä myös asian konkreettisia puolia. Tarkoitukseni oli mennä tammikuussa Kuopion Kylä-miittiin, mutta sinne tulisi se toinenkin ihminen. Minusta miittaaminen on yllättävän kivaa, vaikka se tarkoittaakin käytännössä vain sitä, että istun hiljaa ja katselen ja kuuntelen muita, jos jaksan tehdä sitäkään. Mutta sentään istun heidän kanssaan ja kuljen heidän mukanaan. Sekin on jo erityistä ja ihmeellistä minulle epäsosiaalisuuden ruumiillistumalle.

On ollut ehkä hieman parempi olo. Mietin sitäkin ja tulin tulokseen, että todennäköisesti se johtuu vain ”plasebo-efektistä”. Laitoin välit poikki ihmisen kanssa, jonka koin tekeväni muutenkin raskaasta ajasta vieläkin raskaampaa. Ei uskoisi, mutta jotenkin sillä on ollut kauhean positiivinen vaikutus minuun. Tuntuu itse asiassa jopa aika syylliseltä sanoakin noin.

Mutta uskon, että se ei johdu pääasiassa lainkaan siitä, että en ole ollut yhteydessä tuohon ihmiseen. Veikkaan, että kyse on pikemminkin siitä, mitä kaikkea muuta tuohon liittyy. Koin, että hän satutti minua, en kokenut, että se olisi oikein. Tästä seuraa loogisesti johtopäätös, että edes minua ei saa satuttaa. Siitä taas voi päätellä, että jos minua ei saa satuttaa, niin minulla on jotain arvoa ja että itsekin ajattelen niin.

Eikä tämä vielä tässä ole. Tein myös päätöksen. Koin itse olevani kykenevä päättämään jostain noinkin tärkeästä asiasta. Koin pystyväni jollain tapaa vaikuttamaan edes hieman elämäni kurjuusasteeseen. Joten näistä syistä (pikemminkin siis kuin tästä ihmisestä erossa olemisesta) johtuisi tämä outo melkein positiivinen olo.

Mutta syyllisyyttä nuo ajatukset eivät vähennä. Minulla on kauhean korventavan syyllinen olo. Paitsi siitä, mitä tein, myös siitä, miten tein sen. Minun ei olisi pitänyt ilmaista asiaa sillä lailla. Ei varmaan olisi ollenkaan mitään täydellisen hyvää tapaa tehdä mitään tuollaista, mutta ainakin parempia on kuin miten minä sen tein. Mutta minulla ei ole syytä. Minulla ei ollut ratkaisua, ei hienoa ja loogista ehdotusta siitä, mikä oikein oli vialla.

Yksi ongelma oli ainakin se, että minä en kyennyt luottamaan. Jotkut asiat, joita hän oli sanonut tekevänsä silloin tällöin, olivat minusta ehdottoman väärin. Sitten aloin aina tulkita helpommin, että hän teki samoja asioita myös minulle. Vähän niin kuin ne shakkipelit... Ne shakkipelit...

Jotkut asiat jäävät elävästi mieleen ja kolme pelaamaani shakkipeliä tämän ihmisen kanssa jäivät niin hyvin mieleen, että ne tulevat mieleeni aina, kun näen shakkilaudan tai joku puhuu shakista. En pysty pelaamaan shakkia enää, en halua. Minulla on kannettavassani tietokoneshakkipeli. Olen sitä pelannut muutaman kerran ja hävisin. Se tuntui niin pahalta, että sen jälkeen en enää pelannut. Se inhottava kuvakekin pelivalikossa saa olon kurjaksi.

Minä en koskaan ole ollut sellainen, jonka on pakko voittaa. Toki voittaminen on kivempaa kuin häviäminen, mutta en ole koskaan pelannut voittamisen takia. Mutta ne kolme peliä olivat juuri sitä – voittamista voittamisen takia. Ja minä hävisin kaikki pelit. Ja hän pystyi hädin tuskin pidättelemään nauruaan, kun tein jonkun älyttömän typerän siirron. Ja kun hän voitti, niin hän hymyili leveästi. Ja kysyi aina, että pelataanko uudestaan. Ja kun minä sanoin: ”Jospa jotain muuta välillä”, hän hymyili sen jälkeen entistä leveämmin.

Ja kaiken huippuna oli se viimeinen peli – jonka edelleen siis hävisin – jossa hän ei voitettuaan todennutkaan voittaneensa, vaan oli ihan hiljaa, ihan kuin peli olisi vielä jatkunut. Minä kävin läpi kaikki nappulat, ihan jokaisen mahdollisen siirron mitä on. Sitten jouduin sanomaan, että hän voitti. Jälkeenpäin hän kertoi minulle, että oli kyllä huomannut voittaneensa, mutta oli halunnut vain ihan huvikseen laittaa minut sanomaan sen ääneen. Hän myös selitti, miten hyvältä se oli tuntunut ja miten hän oli nauttinut suuresti aina kun olin sanonut ”jospa jotain muuta välillä”.

Se sattui. Se sattui ihan kauheasti. Vieläkin sattuu, kun vain ajattelen sitä. Kun sanoin hänelle, että se hänen käytöksensä oli satuttanut minua, niin hän piti sitä uskomattomana ja kysyi, että olinko huono häviäjä. Sitten kun yritin selittää hänelle tarkemmin, mikä minua oli satuttanut ja sanonut myös, että en pitänyt itseäni huonona häviäjänä ja että mitään sellaista ongelmaa ei koskaan ennen ollut ollut, hän vain sanoi, että kai sitä nyt kaveria saa vähän kiusoitella.

Joten se oli hänestä minun vikani. Tai ei sittenkään, vaan mitään vikaa ei ollut, hän ei ollut tehnyt mitään väärää, vähän pilaillut kaverin kustannuksella. Minusta se oli väärin. Minusta tuntui, että hän nautti kaikkein eniten silloin, kun sai nolattua minut, silloin kun hän sai osoitettua, että oli niin paljon parempi kuin minä. Hän myös sanoi myöhemmin, että hänen täytyy omasta mielestään olla kaikessa paras ja että häntä harmittaa, jos hän ei ole. Sekin jäi minun mieleeni. Nuo kaksi yhdistettynä... Niin joo, ja soppaan kuuluu vielä vainoharhaisuus, niin jos se ei aiheuta ongelmia, niin sitten ei mikään.

Minä en päässyt noista asioista yli, en noista ajatuksista tai muistoista. En päässyt yli tuosta shakkipelitunteesta, joka minulle tuli aina sen jälkeen, kun epäilin hänen tahallaan yrittävän nolata minut. Se tuntui aina niin pahalta, niin kauhean pahalta. Se, mikä teki asiaa vielä pahemmaksi, oli se, että hän ei koskaan käsittänyt, mikä minua oli satuttanut hänen käytöksessään, vaikka yritin selittää sitä hänelle. Hän ei pitänyt sitä oikeasti satuttavana asiana. Hän ei koskaan ymmärtänyt. Joten jos hän ei koskaan ymmärtänyt, mikä minua oli satuttanut, kuinka hän voisi pyytää sitä anteeksi? Kuinka hän voisi välttää niitä asioita ja olla satuttamatta minua uudestaan?

Hän kylläkin aina sanoi, että ei tahallaan koskaan satuttaisi minua. Todella kaunis lause ja varmasti ihan vilpittömästi lausuttunakin. Minä en olisi voinut edes sanoa samaa valehtelematta. Ja siltikään se ei riittänyt minulle. Miten minä saatoin vaatia tuota enempää? Miksi tuo ei ollut tarpeeksi? Minä itse silloin tällöin ihan tietoisesti pyrin satuttamaan häntä sanoillani, kun olin oikein vihainen. Eikö ole tekopyhää vaatia joiltain muilta jotain paljon enemmän, mitä itse antaa?

Riitojen jälkeen hän aina pyysi anteeksi. Minä en muista, että olisin koskaan pyytänyt anteeksi häneltä. En koskaan olisi sanonut sitä vilpittömästi ja todella tarkoittaen, joten jätin sen aina sanomatta. En tiedä, miksi noin oli. En koe, että minä pyytäisin erityisen harvoin anteeksi. Tuntuu, että ainakin matikkatyypiltä pyydän vähän väliä anteeksi kaikenlaista. Ja minä aina myös tarkoitan sitä. Miksi en sitten pyytänyt anteeksi tältä toiselta yhtä lailla?

Hän myös tuntui aina pyrkivän siihen, kun meidän välinen suhteemme olisi jotain muuta. Kun minä olisin jotain muuta. Sitten kun minä luottaisin häneen... Sitten kun minä antaisin hänen halata minua... Sitten kun näkisimme useimmin... Sitten kun meistä tulisi oikeat ystävät... Hän aina käytti ilmaisua: ”Meistä tulee jotain.” Tulla jotain? Mitä meistä olisi pitänyt tulla? Sillä lailla kun taikina pitää paistaa, että siitä tulisi vasta kakku? Tai pikemminkin niin kuin korvasienet täytyy käsitellä oikein, jotta niistä tulisi maukasta ruokaa, johon ei kuole, hmm?

Se sai olon tuntumaan siltä, että se, mitä minä olin aina noilla sanomishetkillä, ei ollut mitään. Se ei ollut tarpeeksi hyvä, vaan että se oli vain pelkkä välietappi matkalla johonkin paljon suurempaan ja hienompaan - valmiiseen. Se aiheutti paljon stressiä. Tuntui, että paineet olivat aina minulle. Pitäisi muuttua jotenkin taianomaisesti joksikin muuksi, että kelpaisi ja jotta tämä ihmissuhteen toinen osapuoli pysyisi tyytyväisenä.

Ja ihmissuhteet ja luottaminen kun ovat minulle niin vaikeita, niin en tietenkään pystynyt muuttumaan mitenkään radikaalisti. En kyllä edes usko, että kukaan voisi, mutta se tuntui silti pettymykseltä. Minä olin aina pettynyt itseeni. Ja sitten välillä tulin tuon takia myös vihaiseksi sille toiselle. Miksi hän koko ajan yritti venyttää minua niin innokkaasti, että kipeää teki? Miksi minä en kelvannut hänelle sellaisena kuin olin? Miksi meidän välimme eivät kelvanneet sellaisena kuin olivat?

Nämä ovat minun tulkintojani asioista. Hah, muistinpas sanoa tuonkin. Mutta ihmiset tulkitsevat asioita hyvin eri tavoilla. Minulle jäi todennäköisesti mieleen hyvin erilaisia asioita kuin hänelle. Ja vaikka olinkin vainoharhainen, vaikka ajattelinkin, että eihän siinä olisi mitään järkeä, siltikin luotin enemmän vainoharhoihini kuin häneen. Minä todella yritin luottaa, yritin yrittämisen jälkeenkin, mutta se oli aina niin hankalaa ja siitä tuli hankalampaa ja hankalampaa. Enkä minä onnistunut.

Kuva, joka minulla nykyään on hänestä, muodostuu osaksi näistä minun epämääräisistä tulkinnoistani. Näistä epämääräisistä ja negatiivisista tulkinnoistani. Hänen ei edes tarvinnut tehdä mitään erityistä, kun minä jo näin jotain käsittämättömän pahansuopaa hänen tavallisessa tekemisessään. Miksi? Miksi minä en pystynyt luottamaan? Minä vihaan sitä, kun olen joskus noin vainoharhainen! Minä vihaan sitä, millainen minä olin aina hänen seurassaan!

Mutta asia tarvitsee vielä ajattelua ja sulattelua. Se on hankala. Tulee taas mieleen The Poet And The Pendulum ja minun ”Teh Pendulum” –kuvasarjani. Ensiksi kuvasarjan alussa on kärsiviä ja yksinäisiä ihmisiä, joiden sydän on särkynyt. Tätä on se ensimmäiset kuusi minuuttia. Maailman tylsintä. Etenkin koko kakkososio. Oikein itseäkin aina puuduttaa, kun katson sitä. Sitten tulee synkkiä ja pelottavia kuvia koko nelososan. Synkkiä, pelottavia, vihaisia ja väkivaltaisia kuvia. Neljännen osan lopussa tulee yö. Aurinko laskee, pimeä syrjäyttää valon. Loppu, the end. Sitten tulevan biisin sydämenlyönnit ja sitten tulee kokonaan musta ruutu. Sitten tuleekin alku ja kauniita aamukuvia, valoisia ja koskettavia, joissa kukaan ei ole yksin. Joo, kaikki ”juonenkäänteet” kuvien suhteen sijoittuvat neljänteen osaan, todella fiksua.

Otin lääkkeen eilen illalla ja menin nukkumaan heti yhdeksän jälkeen. Nukuin melkein yhdeksän tuntia herätessäni kuuden tienoilla. Söin jopa aamiaista. Ja poistuin talosta ja jopa pihasta! Piti ottaa kuvia. Olin koneella ja katsoin, että kylläpäs taivas punertaa, taitaa aurinko nousta. Ja sitten tietysti auringonnousufanaatikkona säntäsin kameran kanssa pihalle ja räpsin niitä samannäköisiä kuvia siellä varmaan jotain puolisen tuntia. Ja oli niin hyytävä tuuli, että oli pakko tulla sisään sitten, kun käteni olivat kylmettyneet niin, ettei kameran käyttäminen enää onnistunut.

Otin kylläkin yhden erilaisen, kas tässä:

WatchingtheSunrise.png

No joo, itse asiassa otin suunnilleen miljoona noitakin, kun se ei ottanut onnistuakseen. Hyvin hankalaa ottaa kuva, jossa itse katselee auringonnousua. Melkein kaikki kuvat menivät vinoon tai sitten minua oli liikaa kuvassa tai liian vähän tai tuuli oli juuri puhaltanut ja tukka näytti törkeältä. Ja se näytti muutenkin törkeältä, kun en kerran kuitenkaan pessyt sitä eilen, vaikka oli tarkoitus. Se oli vain liian rasittavaa, enkä ajatellut, että lähtisin täältä seinien suojasta yhtään minnekään.

Ja koska tietenkään nämä neljä ominaisuutta – kuvan suoruus, Amian määrä, hiusten likaisuus ja tuuli – eivät tietenkään voineet toimia samassa kuvassa, niin tuossa on paras. Ja senkin valitsin lähinnä sen takia, kun tukka näyttää siinä parhaimmalta noista kuvista. Sellaiselta vähän kultaiselta ja sellaiselta kuin olisin värjännyt raitoja hiuksiini. Mitään väliä sillä, että kuva on vino. Sehän on vähän niin kuin, öh, taitelijan näkemys. Tai jotain.

Tänään on uudenvuoden aatto, vuoden viimeinen päivä. Kaikenlaista ehti tapahtua, lähinnä pahaa. En aio tehdä uudenvuoden lupauksia. En muista, teinkö niitä viime vuonna. Jos teinkin, niin jotain älytöntä varmaan. Lähinnä tämä on vain päivä. Vähän niin kuin jouluaattokin oli. Enemmän kuin koskaan ennen. Ja sitten tulee tammikuu ja sitten pitää mennä taas Kuopioon. Ääh... Voi tuska. En minä vielä jaksa... En minä ole vielä levännyt tarpeeksi... En minä halua mennä sinne...

No, silloin näkee ainakin sen lääkärin taas ja sitten voisi ehkä soittaa sinne lähimpään YTHS:äänkin, kun se lääkäri meinasi, että minun pitäisi todella päästä keskustelemaan psykologin kanssa. Olen hyvin epäileväinen sen suhteen, että kohdalle sattuisi jotain, jonka kanssa sujuisi jopa, mutta voihan sen sitten lopettaa. Ja se maksaakin... Minä keskustelin jo silloin netissä sen psykologin kanssa yli vuoden, eikä sillä ollut mitään vaikutusta, hän sanoi vain sitten lopuksi, että varmaan tarvitsisin mielialalääkkeitä. Ja nyt minulla niitä on. Jos siis unohdetaan se fakta, että en ole huomannut mitään erityisen mainittavaa eroa yhtään missään.

Nyt alkaa taas väsyttää kaameasti. Velikin meinaa valvoa keskiyöhön, niin minunkin varmaan pitää. Ja onhan kai kiva nähdä raketteja. Voisin tunkea jopa korviini ne hienot Miljoonarockissakin käytetyt korvatulpat, jotta ei tulisi taas joka paikka kipeäksi, kun yrittää sormilla tukkia korvia. Minä en tykkää niistä räjähdyksistä yhtään, niin siksi heti kun huomaa jonkun raketin, on ensimmäinen reaktio tukkia korvat.

Mutta hyvää uutta vuotta vain kaikille. Tai jotain. Olisipa tämä paljon puhuttu Uusi Vuosi edes vähän parempi kuin edelliset. Ja enhän minä nyt kirjoittanutkaan kuin vähän liikaa.