Minä olen tänään surullinen. Olen itse asiassa harvoin pelkästään surullinen, sillä suunnilleen poikkeuksetta ollessani surullinen olen myös angst. Nyt en ole angst. Ainakaan kovin paljon. Vain surullinen. Roomanryhmäläiset lähtevät tänään Roomaan. NN lähtee Roomaan. Kokonaiseksi viikoksi. Hmph. Tyhmä maa, miksi niiden pitää sinne mennä. Hmph.

Totta puhuen ajatus viikosta ilman NN:ää tuntuu paljon hankalammalta kuin viikko ilman Nania tuntui. NN on ollut koko lukion aikana harvoin pois, ja siitä syystä minä olen viettänyt hänen kanssaan samassa luokkahuoneessa paljon enemmän aikaa kuin Nanin kanssa välituntisin ja ruokatuntisin. Ja ykköselläkin pystyi luottamaan siihen, että hänet näki jokaisena päivänä. Ja kun Nan oli Lontoossa, saattoi ajatella, että sentään NN istuu ainakin minun edessäni ruotsintuntisin. Se tuntuu niin kauhean oudolta ajatella, että yhtäkkiä joudun olla koulussa vähän niin kuin "yksin". Se on se mustavyöhyke, jonka me muodostamme... Ja se yhdessä minun mielikuvitukseni kanssa saa minut tuntemaan oloni paljon vähemmän yksinäiseksi, jos vain tiedän, että NN on samassa rakennuksessa. Tyhmää.

Olen myös hieman angst, sillä erehdyin tänään katsomaan heijastustani ikkunasta kesken koulupäivän. Minä pyrin välttämään peileihin katsomista, koska se aiheuttaa minussa aina angstia. Kuten tänäänkin. Taas tajusin kauhean selvästi sen, että minä en näe itsessäni mitään pitämisen arvoista. Hiukset, silmät, hymy, kasvonmuodot, nenä... Kaikki ne pikkuasiat, jotka saavat minut näyttämään kauhean paljon rumemmalta kuin kaikki muut ihmiset. Ja vaikka ulkonäköä ei laskettaisi, niin ei minussa oli muutakaan. En ole hauska tai ylifiksu, ja nekin, jotka tuntevat minut paremmin, löytävät minusta todennäköisesti enemmän huonoja kuin hyviä puolia.

Ja lisäksi minua ärsyttää, kun ajattelen tätä surullisuuttani siltä kannalta, että NN menee aurinkoiseen ja lämpimään kulttuurihistorialliseen Roomaan pitämään hauskaa, ja minä odotan täällä uikuttaen ja ruikuttaen hänen paluutaan kuin jokin pikkukoira. Hmph. En tasan tarkkaan. Minähän en odota ketään, minähän en uikuta kenenkään perään, minähän en ole surullinen, kun joku ihminen lähtee pois viikoksi. En varsinkaan, jos se sattuu olemaan vielä joku poika. Hmph.

Nyt katsomaan Titanicia, jonka äiti toi mökiltä. Laivasta, jonka piti olla uppoamaton, mutta joka upposi ja ihmiset kuolivat, paitsi harvojen joukossa se, joka yhdessä vaiheessa halusi kuolla. Tosi reilua, en ole ennen ajatellutkaan, että Titanic on niin kauhean sadistinen elokuva. Hmph.

Lentokoneen pitäisi olla turvallisin kulkuneuvo. Toivottavasti se ei vain tipu. *hermostunut ja surullinen huokaus*