En sitten nukkunut viime yönä lainkaan. Ensimmäinen yö varmaan johonkin 4-5 vuoteen, kun en ole nukkunut yön aikana silmällistäkään. En tiedä miksi en nukkunut, eron jälkeen tähän asti olen nukkunut joka yö edes vähän tai katkonaisesti, ja alkuviikon olen saanut mentyä aikaisin (eli n. ennen kahtatoista) nukkumaan, mutta nyt yhtäkkiä en vain saanut unta koko yönä. Tein kaiken kuten tähänkin asti, ja iltalääkkeiden ottamisen jälkeen aloin odotella että tulisi sellainen unelias olo. Ei vain tullut. Neljältä aamulla päätin, että okei, nyt laitan koneen pois päältä ja valot pois päältä ja yritän nukkua. Puoltatoista tuntia myöhemmin laitoin taas koneen ja valot päälle, koska ei nukkumisesta tullut mitään. Ajattelin, että okei, nyt menee valvominen aika myöhään, mutta jossain vaiheessa alkaa väkisinkin tuntua siltä että nukuttaa, nukun vaikka sitten päivällä terapian jälkeen.

Vieläkään ei nukuta. Kävin terapiassa ja kun poistuin kämpästäni, huomasin, että oloni on vähän heikko, vähän huimasi, vähän niin kuin jos olisi ollut kännissä. Mutta en ollut ja yritin niin keskittyä että käyttäytyisin normaalisti, vaikka päässä suhisi. Terapia tuli hyvään kohtaan, koska terapeuttini sai minua vähän rauhoiteltua, että ei ole niin paha jos jää yksi yö nukkumatta ja että minun ei tulisi turhaan huolestua siitä, koska nyt alitajunnassani käsittelen varmasti todella paljon asioita ja se näkyy sitten fyysisesti.

Itse mietin melkein koko yön, että miten muka en saa nukuttua ja vieläkin mietin, että mikä siinä oli ja vähän pelkään, että mitä jos en saa unta tänäkään yönä. Ja huolestun, että mistä se johtuu, onko vointini menossa jotenkin huonompaan suuntaan, kun ihan arvaamatta jää yö nukkumatta, mutta siltikään ei väsytä. Tai väsyttää, mutta ei nukuta.

Terapeuttini arveli, että mahdollisesti se, että vaihdoin tietokoneelta katsomani sarjan NCIS-rikostutkijoista Xenaan, saattoi vaikuttaa. Ja ehkä se vaikuttikin. En tiedä. Olen kyllä ennenkin katsonut Xenaa yömyöhään, mutta se ei ole silti haitannut uniani. Mutta tuli sitten yön aikana mietittyä kaikkea, että olisikin asiat niin yksinkertaisia kuin Xenassa, mutta kun eivät ole. Ja mietin terapiassakin (todellista oman ja Kelan rahan laatukäyttöä), että mitä nykypäivän Xena ylipäätään tekisi, millainen hän olisi. Mietin tuota, kun jo silloin kun sarja tuli telkkarista joskus 90-luvulla ja olin pieni, niin katsoin sitä ja Xena oli ja ehkä on vieläkin tavallaan "roolimalli" minulle. Mutta eilen sitten tajusin, että minä en ole sitten yhtään kuin Xena, enemmän muistutan ehkä Gabriellea, joka ei ole koskaan tappanut ketään, ei ole koskaan ollut kenenkään miehen kanssa, joka on viaton ja uskoo kaikista hyvää, joka uskoo rakkauteen ja joka kirjoittelee omia juttujaan ja höpisee koko ajan kaikenlaista roskaa. Ei ole hyödyllinen, hankkiutuu ongelmiin naiiviuuttaan, jne. Paitsi että en ole Gabriellekaan, koska en ole pieni. Miettikää, että se olisi toisinpäin, että Gabrielle olisi supersankari, pieni ja pippurinen, ja hänellä olisi sidekickinä sellainen todella pitkä, vähän pullea, ihan pihalla oleva muija. Ei toimisi.

Ja pienenä ajattelin, että Gabrielle on ihan nössö ja tylsä, ja minä haluan olla Xena, vahva ja mahtava, vähän synkällä tavalla, mutta sellainen, joka osaa asiansa, tappelee kymmenen miehen kanssa yhtäaikaa ja voittaa vieläpä, ja nappaa kohtiammutut nuolet kädellä kiinni ennen kuin ne osuvat. Tai Taru Sormusten Herrasta, jossa samaistuin Éowyniin - siinä tarinassa muistutan enemmän Samia, joka seuraa Frodoa joka paikkaan ja sopertaa Frodo-herra älä jätä minua -soopaa. Mutta ilman sitä lopullisen positiivista ja urheaa puolta. Ja mitä Sam olisi, jos hän ei olisi loputtoman optimistinen? No ei ainakaan Sam.

Ja terapeuttini kysyi taas, että mitä tunnen Jaskaa kohtaan nyt, ja sitten aloin taas itkeä melkein hillittömästi. Sanoni, että osittain minusta tuntuu, että nyt on tapahtunut joku virhe, sellainen jollainen pankissa voidaan tehdä, kun menee laskut sekaisin tai rahaa väärälle tilille. Jokin kömmähdys. Kun miten Jaska voi sanoa, että kokee minut kaverina, että ei muuta ja että koskettaminen ei tunnu kivalta, mutta juuri päivää ennen eroa kun oltiin siellä Jaskan siskon luona, hän päätti ottaa minusta kuvan kännykällään, jotta hänellä olisi minusta kuva siellä. Ja kun Jaskan sisko ajoi meitä takaisin kaupunkiin, Jaska, jonka mielestä seuraavana päivänä kaikki koskeminen tuntui niin pahalta että oli pakko erota, ujutti kätensä sieltä edestä taakse, jotta voisi sivellä kättäni matkan aikana. Ja sitten, että olen osaksi vihainen, että jos kerran oltiin kavereita vaan, niin mitä hän oikein meinasi? Vai ajatteliko vain, että on ihan kiva tyyppi tuo Amia mutta ei kunnolla, mutta voidaanhan me nyt "olla yhdessä", niin on joku jolta saa tasaisesti seksiä. Sanoin terapeutilleni, että tuo olisi todella kurja ajatus, enkä oikein helposti uskoisi sitä, mutta kun en tiedä nyt yhtään että mihin minun pitäisi uskoa.

Sitten terapeuttini kysyi, että mitä minä haluaisin, ja minä sanoin sen mitä täällä eilen, että haluaisin vain olla sellaisessa suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, että mitään kurjaa ei voisi ikinä enää sattua, mutta että tiesin, että se ei ole mahdollista. Sitten sanoin, että olisi kiva jos tietäisi jonkun pariskunnan, joka on ollut kymmeniä vuosia yhdessä, jotta voisi kysyä heiltä, että miltä se tuntuu, onko se yhtä huumaa, voiko niin olla, vai onko laimeampia jaksoja, tietääkö sen joka päivä joka solussaan että on oikean ihmisen kanssa, vai miltä se tuntuu, kun minä en tiedä.

Joten en tiedä oikein kuka olen tai mitä haluan. Tai ehkä minulla on jonkinlainen kuva siitä millainen olen, mutta sekin on minulle pettymys, sekin on jotain väärää, olen vain joku ylikokoinen, hupsu sidekicki, joka on niin tietämätön ja naiivi, että se melkein on jopa hassua tai söpöä, mutta lähinnä vain ärsyttävää, tylsää ja tavallista. Ja haluan jotain, mitä ei oikeasti ole edes olemassa. Onko sitten ihme, etten saa nukutuksi, kun en tiedä mistä olen tullut ja mihin menossa, vai olenko ylipäätään edes tullut tai menossa.

Ja osa minussa tuntee mielihyvää siitä, että en nuku, enkä oikein syökään taas, kun tuosta kombosta tulee sellainen suhina päähän, että tuntuu että melkein eläisi ihan omassa maailmassaan. Jos sen vie tarpeeksi pitkälle, paastoamisen ja nukkumattomuuden, siitä voi tulla sellainen euforiavaihe, että ei haluakaan nukkua tai syödä. Niin kuin Kuopiossa kävi minulle. Se tunne, kun miettii, että onko sekoamassa. Sanoin tuon terapeutillenikin ja hän sanoi, että jos on asioita, joiden käsittelyyn ei ole keinoja saatavilla, se muuttuu alitajuntaiseksi ja ilmenee fyysisesti juuri syömättömyytenä ja nukkumattomuutena. Ja hän muistutti, että nythän minulla sitä paitsi on paljon enemmän keinoja käsitellä tunteitani kuin silloin Kuopiossa ja olen terapiassa ja ensi viikolla nähdään kolme kertaa ja jos tulee muuta niin voin soittaa hänelle.

On helpottavaa kuulla, kun joku tuollainen ihminen, lääkäri vieläpä, sanoo, että tuo on normaalia ja ei ole vaarallista ja se menee ohi. Kun itse miettii omassa päässään että sekoanko ja liikennevaloissa miettii, että voisiko niin käydä, että kävelisin vain punaisia päin keskelle liikennettä. Tai kun päässä suhisee ja vähän pyörryttää, ja sitten miettii, että katsovatko nuo ihmiset minut jotenkin oudosti, näkyykö se, että tunnen oloni vähän sekavaksi tänään. Varmaan tuo olisi suurempi ongelma, jos minulla olisi masennuksessa jotain psykoottisia oireita, mutta jos minulla olisi niihin taipumusta, niin kyllä ne mitä todennäköisimmin olisivat tähän mennessä jo tulleet esille.

Ehkä pitää vaihtaa illan Xenat johonkin muuhun sarjaan, ehkä Poirot olisi hyvä vaihtoehto. Se on mukava, toistaa samaa kuviota ja on viihdyttävä ja piristäväkin. Ehkä sekin tapani kertoo minusta jotain, että vaikka minulla on Poirot ja Morse molemmat ihan täydet tuotantokaudet ja jaksot, niin en ole nähnyt niitä kaikkia. Ei se ole mikään uusi ilmiö, vaan on näkynyt kai melkein aina kaikessa: minä en tykkää lopuista. Kerran näin telkkarista Morsen viimeisen jakson, jossa siis se päähenkilö kuolee, ja sinä hetkenä kun se Morse näkyi ruudulla ruumishuoneella silmät auki jollain kylmällä metallijutulla, vaihdoin kanavaa. Tiedän myös, että Poirotin viimeisen tuotantokauden viimeisessä jaksossa Poirot kuolee ja minulla ei ole aikomustakaan katsoa sitä. Kai pidän siitä illuusiosta, että ne jatkuisivat loputtomiin. Vaihtoehtoisesti myös mielessäni muokkaan joitain loppuja sellaisiksi että ne olisivat enemmän mieleisiäni, kuten esimerkiksi Harry Pottereissa kuvittelen viimeisten kolmen kirjan tapahtumia ihan reilulla kädellä niin kuin itse haluaisin. Sinkkuelämää -sarja päättyy myös siihen sarjaan, jo ensimmäinen elokuva menee pieleen muutamassa kohtaa. Ai niin, ja en ole nähnyt Xenaakaan loppuun, koska ymmärtääkseni Xena kuolee siinä. Haluan vain kuvitella äärettömän jonon samantyyppisiä, samalla kuviolla toimivia jaksoja, jotka olisivat kaikki yhtä hyviä kuin aikaisemmatkin.

Ehkä palaan Xenan pariin. Tai teen itselleni kaakaota tai jotain, kun tuntuu kylmältä. Paitsi että minulla ei ole maitoa ja kaakaotahan ei voi tehdä pelkkään veteen (paitsi jos se on valmispussista). Teetäkin join pitkin yötä. Mietin myös että ehkä pitäisi värjätä hiukset, mutta jotenkin vieläkin pidän kiinni siitä, että nämä ovat ne Jaska-ajan hiukset ja jos värjäisin ne samalla värillä kylläkin, mutta uudestaan, juurikasvu häviäisi ja haalennut väri muuttuisi taas kirkkaaksi. Ja se olisi sitten Jaska-ajan hiusten loppu.

Vaikka en tiedä, että haluaisinko Jaskaa takaisin, kun terapiassakin olen tullut siihen tulokseen monta kertaa, että haluaisin jotain, mitä kukaan ei voi minulle antaa. Ja en tiedä muutenkaan, minä en vain tiedä. Nyt teen ehkä sitten kaakaota ja katson Xenaa kunnes tulee telkkarista Sinkkuelämää, minkä jälkeen aloitan Poirotin ensimmäisen tuotantokauden alusta.

Toivon, että saisin nukuttua tänä yönä, vaikka välillä unetkin ovat kurjia ja niistä herää pahaan oloon. Mutta mitäpä muutakaan voisin tässä tilanteessa tehdä? Ja ensi viikolla alkaa yliopisto, pakko saada itseni jotenkin kasaan ennen sitä.