Sain hankittua Nanille lahjan. "101 slangiheittoa in english" -kirjan. Nan pitää englannin kielestä, ja ajattelin, että hän pitäisi tuosta puolipiruilu-lahjasta. Nan ei puhu slangia, siis ikinä, mutta siitä on luultavasti paljon hyötyä jokapäiväisen kielen ymmärtämisessä ja myös sitten kielen käyttämisessä. Ja se on siis hyödyllinen. Olisin ostanut mieluummin samaan sarjaan kuuluvan "101 idioomia in english", mutta niitä ei ollut yhtään. Tuo kirjakin, jonka ostin, oli viimeinen kappale. Höh, siinä taas näkee kirjakauppojen laadukkuuden.

Ja nyt minulla on taas jokin vaihe. Päätin eilen, että minun täytyy laihtua. Painan nyt enemmän kuin olen koskaan painanut, eikä se tunnu kivalta. En ole ylipainoinen tai mitään, mutta se numero, mitä vaaka näyttää, tuntuu vain niin käsittämättömän paljon liian suurelta. Sitten päätin, että selvä, nyt tämä lihominen saa luvan loppua. Tavoitteena on aluksi nyt vain viisi kiloa pois, se on ihan realistinen lyhyelläkin aikavälillä, mutta ehkä sen jälkeen saisi nipistettyä vielä enemmänkin pois.

Ja koska minun kanssani kaikki on melkein joko tai, niin nyt minulla on sitten ollut koko päivän sanoinkuvaamaton olo, kun ensin pyöräilin 5 km asemalle, käveleskelin kaupungissa pari tuntia, ja pyöräilin sen jälkeen takaisin, niin nyt on sellainen kauhea kipeä ja kuumeinen olo. Ja kun en syö, niin minun päätäni alkaa särkeä ja kun minun päätäni särkee, se on yhtä tuskaa. Toivonkin, että saisin jo nyt viikonlopun aikana vähintäänkin kolme kiloa pois. Painoni vaihtelee kauheasti ja jos liikun ylipaljon ja juon paljon vettä, ja syön täsmällisesti tarpeeksi usein, mutta silti tarpeeksi vähän, saan laihtumisen maksimiin. Sitten ei tarvitsisi viikolla ärsyyntyä, kun äiti jankuttaa, että en syö. Hmph.

Muutenkin minulla on taas itsevihaamisen jakso. Minä en pidä ihmisistä. Minun ei kuulu pitää ihmisistä. Minun ei kuulu välittää siitä, mitä muut ihmiset tekevät, eikä minun kuulu olla ylihuolissaan heistä. Ajattelin juuri eilen, että olen oikeassa ajatellessani, että minulla ei ole tulevaisuutta. Tiistaina on vanhempainilta lukiolaisten vanhemmille. Keskustelun aiheena on YO-kirjoitukset. Minulla on vain suunnilleen kuukausi päättää, mitä kirjoitan syksyllä. Ihan kuin minun täytyisi kuukaudessa päättää mitä haluan elämältäni.

Enkä minä halua mitään, paitsi sen loppumista. Minä olen ajatellut paljon tulevaisuutta, mutta en ole koskaan ajatellut, mitä tekisin, kun olen vanha ja jäämässä eläkkeelle. Minä en osaa kuvitella itseäni elämään niin kauan. 20 vuotta tuntuu vielä suhteellisen siedettävältä, mutta 30 ei. Kaikki suunnitelmat, joita minulla on ollut, kaikki ajatukset tulevaisuudesta, kaikessa on kyse vain siitä, että uskon kuolevani ennen kuin täytän 30 vuotta. Siihen on vielä pitkä aika, mutta ei silti niin pitkä. Mutta vaikka se tulee miten lähemmäs, en osaa kuvitella itseäni elämään pitkää aikaa.

Eilen ajattelin, että miksi minä en voi vain kuolla. Miksei joku voi vaikka tappaa minua. Tai miksei minulle voi sattua jotain onnettomuutta, joka tappaisi minut. Paljon ihmisiä kuolee, eikä suurin osa heistä haluaisi kuolla. Siitä tulee mielee Titanic. Se on siisti leffa, joka minulla on videolla, mutta jota en kuitenkaan löydä mistään. Leffan alussa Rose aikoo hypätä mereen laivalta, koska ei vain kestä enää sitä elämäänsä. Hän ei hyppää, vaan hän on mukana, kun Titanic uppoaa. Hän ei loppujen lopuksi pääse pelastusveneeseen, vaan joutuu kellumaan jollain irtokappaleella. Ja silloinkin hän haluaisi vain kuolla. Ja Jack, joka ei haluaisi kuolla, kuolee, mutta Rose selviytyy yhtenä harvoista sieltä vedestä.

Se on epäreilua. Epäreilua kaikkia kohtaan, ei pelkästään niitä kuolleita, vaan myös Rosea. Pitää elää, vaikka ainoa syy siihen elämiseen on kuollut. Minä en halua syytä elää. Minä en halua, että kenestäkään tulee minulle se syy, jonka takia herään aina vain aamuna toisensa jälkeen.

"Whether by the sword or the slow decay of time, Aragorn will die. And there will be no comfort for you, no comfort to ease the pain of his passing."

Miksi pitäisi turhaan kokea jotain tuskaa? Vaikka minulla olisikin joku ihminen, josta pitää kiinni ja jonka vuoksi elää, niin tulisi silti se päivä, kun tämä ei olisi enää siinä. Olisi se sitten huomenna tai sadan vuoden päästä, mutta se tuhoaisi minun maailmani kuitenkin paljon pahemmin ja totaalisemmin kuin mikään muu. Eikä kyseessä tarvitsisi olla vain kuoleminen. Ihmiset katoavat muutenkin, eikä heitä sitten enää koskaan näe. Siksi minä en halua syytä elää, en ainakaan mitään horjuvaa ja epävakaata syytä. Sen syyn pitäisi olla jotain pysyvää: aurinko, tuuli, kirja, musiikki, sade, meri... Niistä voisi pitää oikeasti kiinni.

Siksi minä vihaan itseäni taas. En toimi niin kuin minun pitäisi, en niin loogisesti kuin minun pitäisi. Ja miksi en? Koska minä en pysty päättämään, mitä minä teen tai miten minä toimin. Minä en hallitse omaa mieltäni, vaan annan mielen hallita minua. Olen liian heikko hallitsemaan ajatuksiani ja päättämään, että näin minä teen ja näin minä en tee. Ja se inhottaa minua. Jos en halua syytä elää, niin minä en löydä sellaista. Jos haluan tuhota elämäni, niin minä haluan tuhota sen. Jos olen apaattinen ja tunteeton ihminen, niin sitten minä olen ja sillä selvä. Minä olen kuin jokin laite, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Ärsyttää taas.