Kauhea työ. Pitäisi kirjoittaa kaikki tärkeä Nanin tapaamisesta lähtien, mutta tuntuu, että sitä on niin paljon... No, mutta aloittamaton työ kauimmin kestää.

Näin siis Nanin perjantaina. Oli hienoa ja huippua. Juteltiin koko aika, välillä siliteltiin rottia, sitten juteltiin taas. Nan on ihan ihastunut siihen opiskeluunsa ja vaikka välillä onkin hommaa, niin ilmapiiri on koululla kuulemma huippu. Kavereitakin hänellä on jo ja heidän kanssaan hän käy muunmuassa klassisissa konserteissa. Ei siis ryyppäämässä, eikä siellä kuulemma ryyppäämistä kauheasti tyrkytetä niin kuin yliopistoissa. Höh.

Jälleen kerran Nan onnistui sanomaan jotain ihmeellistä asiaan, joka oli ollut minusta ihan mahdoton. Olin miettinyt Alf-juttua, että mitä teen hänen kanssaan. No, Nan sitten sanoi, että jos minä kerran olen tehnyt kauheasti työtä meidän kaveruuden eteen, mutta Alf on ollut nyrpeä ja sanonut ilkeyksiä, niin ei kai meidän välinen kaveruus minun ongelmani ole. Hän sanoi, että minun kannattaisi ehkä sanoa Alfille, että sitten kun hän on valmis keskustelemaan asiallisesti ja näkemään vaivaa meidän välisen kaveruuden eteen, niin palataan sitten asiaan. Tällöin minun ei varsinaisesti tarvitsisi päättää mitään, vaan "pallo" jäisi Alfille.

No, se tuntui loistavalta tuolloin, mutta sen toteuttaminen oli hieman vaikeaa. Se tuntui kuitenkin päätökseltä ja vielä sellaiselta päätökseltä, että sen myötä kaikki yhteydenpito Alfiin katoaisi. Piirsin siitä kuvataideterapiassakin tiistaina. Se kuva oli aika hieno. Mutta nykyään sitä kuvataideterapia-ilmapiiriä hieman syö yksi asia. Tuntuu vähän pahalta sanoa noin, sillä ihmisenä n. 50-vuotias AMS on todella kiva ja ystävällinen. Mutta kuvataideterapiassa hän piirtää kaikenlaisia "ajatuskarttoja". Tällä viikolla hän piirsi "hoitosuunnitelman", jossa oli erikseen numeroituja kuvia, joissa oli erilaisia kohtia, joita hänen tulevaisuuteensa kuuluisi. Siis jotain hyvin konkreettista.

Minä piirsin portaat. Taas. Mutta tällä kertaa niin, että vasemmalta tuli portaat ja oikealta tuli portaat ja sitten keskellä, missä niiden olisi pitänyt kohdata, olikin iso aukko. Tämän aukon yläpuolella oli aurinko. Puolet auringosta oli keltaista, sellaista normaalia, josta lähti säteitä. Toinen puoli oli kuitenkin oranssinpunainen valuva möhkäle. Samalla lailla tuon keskikohdan alapuolella oli puu: toinen puoli puusta oli vehreä ja värikäs, toinen puoli paljas, käppyräoksainen ja musta. Vasemmalta alhaalta, ihan portaiden alkupäästä, näkyi ojentuva käsi. Käden yläpuolella koko paperin mitalta oli mustaa savua, jossa oli ilkeännäköisiä silmiä.

Oikealla puolella oli kaunista nurmikkoa ja punaiset portaat. Sitten ilmassa lenteli siivekkäitä rottia. Suunnilleen keskellä kuvaa oli se poika, joka kuvissani on melkein poikkeuksetta. Hän oli vasemmalla puolella siinä portaiden lopussa. Oikealle puolelle oli liian pitkä matka hypätä, mutta lentävät rotat olivat auttamassa poikaa. Poika halusi päästä toiselle puolelle, koska siellä oli lisää lentäviä rottia ja puut elivät ja nurmikko eli ja aurinko paistoi... Mutta siellä vasemmalla puolella oli se käsi. Ajattelin, että se oli tavallaan niin kuin Alfin käsi. Jos minä jatkaisin "eteenpäin", tavallaan hylkäisin Alfin jatkamaan eteenpäin/pysymään paikoillaan yksin. Ja kun se musta savu oli tulossa ja jos se saavuttaisi Alfin, niin sitten Alfistakin tulisi vain silmäpari sinne savun joukkoon.

Mutta kun se poika oli jo siellä melkein rajalla, niin pitkällä kuin hän itse pääsi. Ja nyt yksi lentävä rotta oli tehnyt jotain tavatonta ja tunkeutunut puoliksi väkisin osittain sinne pojan puolelle. Toinen siipi oli sellainen kaunis vaaleansininen, sellainen mitä piirretyissä aina, mutta toisessa siivessä oli vain mustuneet luut. Eivätkä muut rotat pääsisi auttamaan, mutta se yksi rotta pystyisi auttamaan pojan kuilun ohi. Mutta jos poika lähtisi, niin sitten hän ei pääsisi takaisin, vaan se käsi, joka tarvitsi apua, jäisi sinne yksin savun armoille. Mutta jos poika jäisi, niin ehkä rotta ei pystyisikään kantamaan häntä enää sitten kuilun yli. Ja vaikka poika jäisikin, niin ei olisi lainkaan varmaa, että hän pystyisi auttamaan sitä kättä. Savu oli jo niin lähellä, jos poika menisi takaisin, hänkin saattaisi jäädä savun uhriksi.

Siis olisi ihan järkevää mennä kuilun yli toiselle puolelle. Hyväksyttävääkin. Jos poika oli ollut aina ennen siellä synkällä ja väärällä puolella, mutta päässyt silti kuilun luo ja hänellä oli jopa joitain ystäviä, jotka olivat valmiita auttamaan häntä ylityksessä ja sen jälkeen valmiita ottamaan hänet vastaan ja elämään hänen kanssaan. Mutta jos poika tekisi niin, niin sitten hän joutuisi aina elämään sen tiedon kanssa, että hylkäsi sen apua tarvitsevan käden sinne toiselle puolelle. Vähän niin kuin sodassa jättäisi haavoittuneen taistelutoverin vihollisten jalkoihin, sen sijaan, että palaisi auttamaan tätä. Ehkä se auttamisyritys olisi tyhmä ja turha ja sen lopputuloksena olisi se, että yhden jo haavoittuneen sotilaan lisäksi kuolisi vielä toinenkin sotilas, joka olisi ilman pelastusyritystään jäänyt henkiin.

Mutta "Kaveria ei jätetä". Ja jos kuolisikin, niin sitten myönnettäisiin joku kunniamitali, joka kylläkin annettaisiin siis ruumiin sijaan tämän sukulaisille, tms. Mutta siitä tulisi kunniaa, kaikki ajattelisivat tuolloinkin, että oli rohkea, noin oli oikein tehdä. Mutta jos olisi paennut, niin olisi jäänyt ehkä henkiin, mutta sitten olisi saanut elää syyllisyyden kanssa lopun elämää.

Joo, todellisuus ei ole ihan noin dramaattinen, mutta se tuntuu melkein yhtä vaikealta. Tuntuu väärältä ajatella, että koska Alf ei osaa eikä jaksa eikä yritä tarpeeksi, niin sitten minä vain jätän hänet, vaikka hän tarvitsisi apua. Mutta päätin sitten tiistaina illalla kuitenkin, että niin on tehtävä. Ei muukaan ole toiminut, eikä se minun riidanhaastamiseni ollut yhtään hiukkaa fiksua.

No, eilen sitten Alf aloitti keskustelun. Ei kylläkään yhtään aikuismaisesti, vaan taas haastoi riitaa. Sinänsä yllättävää, koska en todellakaan arvannut, että hän tekisi niin. Oli kuitenkin saanut ne offline-viestini. Hän tiukkasi, että mitä minä muka kuvittelin, kun silloin edellisellä kerralla olin sanonut, että minulla ei ole todettu pakko-oireita. Siis kun Alf väitti, että olen pakko-oireinen ja neuroottinen ja että en selviäisi julkisilla paikoilla lainkaan. Ja tuo oli sitten helppo ampua alas, koska minulla ei tosiaankaan ole todettu lainkaan pakko-oireita, kun taas Alfilla on siihen ihan oma lääkityskin. Nyt hän sitten kuitenkin väitti, että onhan minulla pakko-oireita, kun minulla on syömishäiriö ja kun koskeminen tuntuu minusta pahalta. Sitten hän sanoi myös, että olinhan joskus sanonut, että minullakin on tarkistamisia.

Niin, siis olenhan minä täälläkin puhunut joskus välillä siitä, miten välillä täytyy laittaa valot päälle ja tarkastaa sängyn vierusta, ja että etenkin Kuopiossa sellaista oli paljon. No, en ole siitä puhunut hoitajille, koska se tarkastaminen väheni aikalailla nollaan jo joskus keväällä. Päätin vain, että ei, siellä ei ole mitään, ei, en saa tarkistaa, silmät kiinni ja nuku. Eikä syömishäiriö ole pakko-oire, vaan syömishäiriö. Eikä se, että koskeminen tuntuu epämiellyttävältä, ole pakko-oire.

En sitten tuota kuitenkaan sanonut hänelle, vaan totesin pelkästään, että hänen keskustelunaloituksensa ei täyttänyt asiallisuuden kriteerejä ja että palaisimme asiaan sitten kun ne täyttäisivät. Heh. Jauhot suuhun. Kirjauduin sitten ulos pian, koska Alf jatkoi vain inttämistä ja käski useaan kertaan minun vastata hänelle. Toivottavasti on nyt mennyt paremmin perille.

Ja nyt olen ollut jonkin verran kipeä, ihan normaalissa flunssassa, mutta aivan tarpeeksi sekin. Olo oli eilistä lukuunottamatta ihan siedettävä, ja nyt vaikuttaa siltä kuin koko tauti olisi menemässä jo ohi. Harmittaa vain, kun minun oli tarkoitus mennä huomenna leffaan katsomaan 500 Days, kun kerran veljeni takia vanhempani ovat kotona viikonlopun ja olisin siis voinut mennä autolla.

Ööh... Ja keskiviikkona menetin malttini, kun olin äidin kanssa autossa, ja huusin hänelle päin naamaa kaikki totuudet. Siis että hän ei yrittänyt tarpeeksi veljeni kanssa, sanoi minulle ilkeitä asioita rotista, ei ollut puolustanut minua, kun olin ollut lapsi, ja että olin saanut ne paperit sieltä lastenpsykiatrianpoliklinikalta ja lukenut ne ja että olin silloin 10-vuotiaana vihannut heitä kaikkia siitä, että he olivat vieneet minut väkisin kouluun eivätkä kuunnelleet, kun olin sanonut, ettei minua kiusattu. Ja sitten huusin vielä sen, että minua kiusattiin sen jälkeen monta vuotta, mutta hän ei huomannut mitään ja että isäni oli tehnyt paljon useammin minulle pahaa kuin äiti tiesi - äiti oli vain ollut töissä silloin.  Ja sitten huusin, että hän ei osannut koulussaa edes koiraa ja että hän oli toiminut lainvastaisesti, kun ei ollut vienyt minua jokaisen puru-kerran jälkeen terveyskeskukseen ja että jos hän hankkisi koiran myöhemmin, niin en tulisi kotiin lainkaan ja jos se koira purisi minua, tai jos kuulisin, että se olisi purrut yhtään ketään, tekisin siitä heti ilmoituksen.

Äiti ei suhtautunut hyvin. Aluksi hän jankutti vain, että minun kuvani asioista on ihan vääristynyt. Ja sitten sen jälkeen hän heittäytyi itsesääli-linjalle ja toisti useaan kertaan: "Joo, olen huono äiti, joo, olen paska äiti." Ja sitten kun hän lopetti sen, hän alkoi itkeä. Ei hän kotona kauheasti itkenyt, mutta yritti puolustella itseään Dr. Phil -ohjelman aikana, jossa käsiteltiin lapsia. Ne ohjelman lapset olivat hankalia, eivätkä vanhemmat tienneet, miten voisivat saada heidät tottelemaan. Dr. Phil sitten selitti niille vanhemmille, että vanhempien pitää muuttaa omaa käytösmalliaan, koska lapset olivat pieniä ja vihainen aikuinen saattoi vaikuttaa ihan kauhean pelottavalta. Ja koska lapset matkivat vanhempiaan, niin miksi he eivät huutaisi, jos vanhemmat huutavat? Äiti sitten sanoi, että ei hänen aikanaan ollut tuollaisia televisio-ohjelmia, eikä nettiä, eikä mitään tuollaista.

Eli ei niin pahaa jos ei jotain hyvääkin. Äiti kysyi silloin autossa vielä, että mitä hän voisi sitten muka tehdä minun hyväkseni, sillä hän ei tiennyt. Minä sanoin, että hänen pitäisi antaa minun hoitaa itse omat asiani ja että hän voisi olla sanomatta niin paljon ilkeitä asioita, esimerkiksi juuri rotista. Että ehkä meni vähän paremmin perille tällä kertaa.

Vieläköhän jotain tärkeää? Ei kai. Ei tule ainakaan mieleen. Pitää varmaan aika pian kysellä Nanilta, koska voisin mennä hänen luokseen Tampereelle kyläilemään... Ei kun! Niin siis se viikontakainen Nanin tapaaminen... Voi itku. Niin paljon selitettävää... No, jos sanoisi siitä ilmi käyneen tärkeimmän (?) asian: Todennäköisesti se NN:n näköinen tyyppi, jonka näin, myös oli NN. Nan tiesi sen rakennuksen, joka siinä kohdalla oli ja se oli kuulemma joku työväenopiston taiderakennus. Tai joku sellainen. Siis siellä on kursseja taiteenopiskelijoille, jotka eivät opiskele taidetta muualla. Olen myöhemmin mennyt siitä pariin kertaan ohi ja olen yrittänyt silmäillä, näkyisikö NN:ää tai hänen autoaan. Ei ole näkynyt ja kerran piha oli ihan tyhjä kaikenlaisista autoista. Että luultavasti en tule NN:ää ainakaan siellä enää näkemään.

Joo. Ja Erica sanoi kysyneensä siltä kaveriltaan niistä tulevista rottapoikueista: ainakin yksi rottapoikue on suunnitteilla vielä ennen joulua. Sen ihmisen rotat ovat kuulemma valkoisia, harmaita ja ruskeita. Siis yksivärisiä, käsittääkseni. Sanoin, ettei minulla ollut mitään väritoivomusta, mutta jotenkin on sellainen olo, että en haluaisi valkoista rottaa. Mutta en minä koskaan halunnut tämänvärisiäkään rottia, mutta nyt ne ovat minun mielestäni niin söpöjä ja ihania, että yksivärinen rotta tuntuu ajatuksena oudolta.

Muutenkin olen yhä enemmän sitä mieltä, että se ihminen, jonka kanssa tulen parhaiten toimeen osastolla, on juuri Erica. Jonkin verran onnistuneita keskusteluja on käyty ja hän käy siellä oikeastaan joka päivä ja on siellä jotakuinkin yhtä kauan kuin minäkin. Ja hän tykkää myös aamuisin seurata sitä ruoanlaittokilpailuohjelmaa "Syödään yhdessä". Se siis tulee arkipäivisin neloselta 8:30. Loistava ohjelma, joka tulee loistavaan aikaan! Tulen kahdeksan tienoilla osastolle, joten ehdin juoda kupillisen teetä keittiössä, mahdollisesti selata päivän lehden ja sen jälkeen kun kaikki hoitajat ovat keskenään juttelemassa henkilökuntapalaverissa, on ylimääräistä aikaa, johon sopii todella hyvin tuo ohjelma.

Mutta joo. Ei ole sen enempää asiaa, vaikkakin unohdin varmasti kuitenkin jotain oleellista...