Matikantunnilla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jumpula: "Et enää yhtään pienemmällä vois kirjottaa."

Matikanopettaja: "No tuu edemmäs niin näet paremmin. Tuossa Jussin edessä on paikka vapaana." (Tarvittavaa lisätietoa: Luokassa ei ole ketään Jussia, vaan opettaja sekoitti Herra JuKin nimen Jussiksi.)

Jumpula: "Jaa, siis kenenkähän Jussin, hä? Ettei vaan ala jo muisti hapertua?"

Matikanopettaja: "No se oikea nimi on niin hankala taivuttaa, niin ajattelin, että Jussi olisi helpompi. Sua sanotaan varmaan joskus kuitenkin Jussiksi, eikö sanotakin?"

Herra JuK: "Joo, joskus vahingossa."

Jumpula: "Niin, mutta ei sen nimi kuitenkaan oo Jussi."

Matikanopettaja: "Enhän mä niin oo väittänytkään." *hetken hiljaa* "Hei tämähän onkin hyvä idea: Kirjotan niin pienellä, että Jumpulan pitää tulla eteenpäin!"

Jumpula: "No en tuu."

Matikanopettaja: "No miten sä sitten teet muistiinpanot? No niin, kato nyt, hävisit taas."

Jumpula: "Enkä hävinny! Mä haen vaikka kiikarit kotoa ja tiiraan niillä taululle, mutta edemmäs en tuu!"

 

-Myöhemmin-

 

Jumpula: *yrittää nähdä taululle, mutta herra Friikin pää on edessä* "Herra Friikki! Sukella!"

 

-Myöhemmin-

 

Matikanopettaja: "No niin, ja nyt mä en jaksa kirjottaa tätä tonne taululle, niin jotta Jumpulakin näkis, niin mä laitan sen tuolla projektorilla." *laittaa*

Oppilaat: *ovat hiljaa ja kopioivat*

Matikanopettaja: "Ei, mutta tässä täytyy olla jokin virhe! Amia istuu liian takana! Ennen se istui aina tuossa projektorin vieressä, niin se pystyi kopioimaan suoraan siitä paperista ja se oli aina monta tehtävää muita edellä sen takia. Ja nyt joku on mennyt siirtämään Amian pulpettia taaksepäin."

Amia: ...

Matikanopettaja: "Mutta näin se onkin oikeestaan parempi, niin mä pääsen sitä lähemmäs." *pieni tauko* "Siis sitä konetta, ei Amiaa."

 

***

 

Joo, tässä oli taas lainaus meidän tasokkailta matikkatäytteisiltä matikantunneilta. Jumpulan kanssa sillä opettajalla on aina jotain sanailua, mutta minä olen sitten suosikkikohde heti hänen jälkeensä. Aika inhottavaa välillä, kun en osaa sanoa mitään ikinä takaisin. Ei kuitenkaan mitään sellaista inhottavaa, että se ahdistaisi, sillä vaikka hän saakin koko luokan joskus nauramaan minun kustannuksellani (kuten tuo tämän päivän viimeinen lausahdus), mutta minä en ota niitä minuun kohdistuvia vitsejä koskaan liian vakavissani. Pitäisi varmaan olla otettu, kun koulussa on edes joku opettaja, joka ei käyttäydy minua kohtaan kuin sellaista ylikilttiä pikkutyttöä. Varmaan toisaalta sillä, että en ole erityisemmin loistanut matikan suhteen, on jotain tekemistä sen asian kanssa, mutta jaa...

 

Minä muistan, kun se opettaja aloitti tuollaisen minun kustannuksellani kommentoimisen. Se oli ykkösellä, kun meillä oli geometriaa. Hän käytti taas sitä projektoria, josta kamera ottaa kuvaa ja lähettää sen sitten toisen koneen kautta sinne taululle. Silloin hän heijasti ne tehtävät suoraan taululle, jotta hänen ei olisi tarvinnut piirtää niitä kaikkia kuvioita, ja sitten hän teki niihin valmiisiin kuvioihin kaikkia merkintöjä.

 

No, minä olin sitten siinä projektorin vieressä ja äärettömän tylsistynyt. Päätin sitten taas aloittaa käteeni ja vieressä olevaan pöytätasoon nojailemisen (kuten teen aina). Mutta se projektori oli siinä ja nojasin niin, että vahingossa siirsin sitä kirjaa, joka oli siinä, ja joka heijastettiin sinne taululle. Opettaja katsoi silloin muualle, joten hän ei huomannut mitään, mutta kun se kirja oli heilahtanut hieman, niin kaikki hänen piirtämänsä kuvat olivat taululla yhtäkkiä väärässä kohdassa.

 

Minä tietysti olin käsittämättömän nolostunut (kun luokassa 30 muuta oppilasta, tunti menossa ja sitten minä nojaan vähän huonosti ja kuva heilahtaa vinoon. Opettaja alkoi sitten katsoa, että mitä ihmettä, kuva oli ihan vinossa, ja sitten hän mietti aluksi, että onkohan koneessa jotain vikaa. Sitten hän katsoi siihen projektoriin ja sitten minuun, joka istuin siinä projektorin vieressä punastuneena, ja sitten hän huudahti: "Jaahas!" Sitten hän yritti ensin itse laittaa sitä kirjaa oikealle paikalle vaikka miten kauan, mutta ei onnistunut. Sitten hän sanoi, että koska minä siirsin sen vikaan, niin sitten saisin laittaa kirjan takaisin oikealle paikalle myös, ennen tunti ei voisi jatkua. Ja minä onnistuin siinä suunnilleen heti ja siitäs sai opettaja.

 

Ja nyt aikatauluni sai sitten lisää täydennystä: Maantiedon kirjoitukset, aluetutkimus, fysiikka itsenäisenä (koe 1. jakson hylätyn uusinnassa) ja sitten vielä uusina äidinkielen kirjaryhmätyö ja matikan derivointikurssin uusinta. Minun piti uusia se vasta silloin 1. jakson hylätyn uusinnassa, mutta siinä minulla on se fysiikan koe! Sitä ennen se hylätyn uusinta on jo ensi maanantaina, mutta jos en mene siihen, niin sitten se jää 2. jakson jälkeen. Ja sain tänään siltä matikanopettajalta (joka opettaa siis myös fysiikkaa) ne vaatimukset itsenäiseen suoritukseen: 60% kirjan tehtävistä tehtynä tai "tehtynä". Eli joko minun pitää laskea ne itse tai sitten kopioida joltakin. Aion tietysti yrittää laskea laskuja ensin itse, mutta kun en luultavasti onnistu siinä, niin sitten suunnitelmissa on mennä pyytämään T. Toukalta hänen vihkoaan lainaksi. Muuten pyytäisin herra Friikiltä, mutta hänen käsialansa muistuttaa lähinnä jonkin sortin riimukirjoitusta, paitsi että se on (oletettavasti ainakin) ihan suomea.

 

Tänään sitten oli taas lisää niitä äidinkielen esitelmiä, joten minä saatoin vain ottaa rauhallisesti, koska minä ja neiti R pidimme sen esitelmämme jo viime kerralla. Ja NN:n ryhmän oli vuoro pitää tällä kertaa esitelmä, niin minulla oli täysin oikeutettu syy tuijottaa häntä koko sen esitelmän ajan.

Huomioita: Hänellä on todella söpöt korvat, hän osaa punastua (minä luulin, että hän on liian yli-itsevarma siihen), se hänen korvakorunsa on vasemmassa korvassa (ei oikeassa, kuten minä muistin) ja sitten vielä se, että hänkään ei loista esitelmien pidossa (luki väärin, otti uudestaan, jne.). Niin joo, ja se, että hänenkään s-kirjaimensa lausuminen ei ole niin täydellistä, mitä keskivertoihmisellä.

 

Minulla oli tänään taas s-päivä, kun en voinut ajatella koko päivänä puhuessani mitään muuta kuin sitä, että minä taatusti puhun ihan epäselvästi, koska sanon sen ässän vain väärin. Ei kukaan ole siitä vielä huomauttanut, kai se on niin, että ihmisillä kestää aikansa oppia ymmärtämään minun puhettani (minusta jotenkin tuntuu, että puhun muutenkin epäselvästi, enkä vain niitä s-kirjaimia), sillä kun tapaan joitain ihmisiä ensimmäistä kertaa ja yritän puhua heille jotain, niin parilla ensimmäisellä kerralla saa kuulla aika usein "Ai mitä?". Nyt kun olen kiinnittänyt siihen puheeni epäselvyyteen paljon enemmän huomiota, niin minua oikein ihmetyttää välillä, miten Nan saa minun puheestani niin hyvin selvää. Hän ei ikinä pyydä minua toistamaan, vaan ymmärtää aina kaiken.

 

Ei minulla ole sinänsä mitään asioiden toistamista vastaan, onhan se parempi kuin olla ymmärtämättä, mutta kun muutenkin minun on hankala puhua ja keksiä jotain loogista lausetta, niin yleensä kun sen joutuu toistamaan, niin se kuulostaa niin kauhean tyhmältä pelkästään se sisältökin.

 

Muutenkin tänään oli vähemmän parempi päivä kuin eilen. Minä aloin taas miettiä, että mikä houkka minä olenkaan, kun katselen niillä vaaleanpunaisilla laseilla ympärilleni ja ajattelen, että NN voisi ehkä pitää minusta. Se on niin tyhmää ajatella niin, koska minussa ei ole kerta kaikkiaan mitään, josta kukaan voisi pitää. Tai ehkä minussa on jotain kaveriainesta, kun olen IRL hyvin ystävällinen ja avulias kaikkia kohtaan, mutta minussa ei ole mitään, miksi joku voisi pitää minusta enemmän kuin kaverillisesti.

 

Mitä minä koulussa muka olen? Olen friikkityttö, joka on eristäytynyt ikätovereistaan ja muutenkin kauhean epäsosiaalinen. Olen liian pitkä, näyttän muutenkin ihan tyhmältä ja rumalta, ja kuulostankin kaiken huipuksi vielä ihan idiootilta. Kiltti tyttö, istuu eturivissä (yksin), kuuntelee ja nojaa käteensä. Mielikuvitukseton ja vivahteeton, kuin jostain huonon kirjan sivuilta revitty yksiulotteinen haalea hahmo. Eikä tämä ole edes mitään mollaamista, vaan tämä on totuus. Kukaan ei voi pitää tuollaisesta ihmisestä. Tuollaista ihmistä voi sääliä, mutta hänestä ei voi pitää.

 

Tämä on taas selkeästi kaavan mukaan menemistä. Kun kaikki näyttää menevän hyvin, olen onnellinen ja kaikkea, ja NN:kin huomioi minut, niin sitten minä vain herään taas siihen, että mitä minä oikeasti olen. Tämä blogi ei edusta sitä oikeastaan lainkaan. Olen miettinyt tätä aikaisemminkin, kun keskustelin erään henkilön kanssa siitä, näytänkö minä siltä IRL-nimeltäni. Tämän henkilön mielestä näytän. Näytän IRL-nimeltäni, mutta en sellaiselta, että nimeni voisi olla Amia.

 

Jos Amia olisi jokin henkilö, niin minulla olisi hyvin selkeä kuva siitä, millainen hän olisi. Hän olisi sellainen ylilaiha ja hieman keskimääräistä pitempi (ei niin luonnoton mitä minä), hänellä olisi mustat tikkusuorat hiukset (ei etuhiuksia), tummat siniset silmät, kalpea iho, eikä hän hymyilisi suunnilleen koskaan, vaan olisi sellainen ilmeetön. Hän olisi kaunis ja siro ja surullinen.

 

Enkä minä ole sellaista. Minä olen jotain ihan muuta, en näytä niin hienolta, että minulla olisi oikeutta käyttää nickiä Amia. Se on minun mielestäni todella kaunis nimimerkki. Enkä pidä IRL-nimestäni lainkaan. Minä näytän vain jotenkin vääristyneeltä, päästä varpaisiin. En näytä edes surulliselta, vaan sellaiselta, joka ei voi edes olla surullinen. Sellaiselta, jossa on vain tyhmä iloisuus ja hymyily –valikko, josta valita ilmeitä tilanteisiin. Hymyilen idioottimaisesti ihan koko ajan. Minä vihaan sitä. En aina, koska se tulee jo aika luonnollisesti, mutta kun ajattelen sitä jälkeenpäin, niin se ärsyttää minua. Minä en ikinä oikeastaan hymyile ollessani koneella. Tai kirjoittaessani tänne blogiin. Minun ei tarvitse, koska kukaan ei näe minua.

 

Ulkona paistaa aurinko ja on lämmin. Menen varmaan ottamaan aurinkoa tänään. Tuntuu aika surulliselta. Tai ei ehkä surulliselta, mutta pettyneeltä. Koska en ole mitään, minä en ole yhtään mitään hyvää, vaan pelkästään pahaa, rumaa ja tavallista. Silti kuvittelen, että NN voisi pitää minusta. Minä vain tulkitsen mielessäni kaikki hänen tekonsa niin, että ne muka viestittäisivät jotain, vaikka todellisuudessa ne eivät luultavasti tarkoita yhtään mitään. Minä haluaisin niin paljon, että hän pitäisi minusta, että unohdan välillä sen, että minussa ei ole mitään pitämistä.

 

Tämä on näköjään taas näitä itseinho päiviä. Minusta olen ihan okei, kun olen yksin kotona tai jotain, mutta heti kun poistun kolmen seinän sisältä, minä muutun kaikeksi muuksi paitsi okeiksi. Sitten kun olen vaikka koulussa ja näen NN:n, niin minä vihaan itseäni, koska minä olen tällainen ja näytän tällaiselta. Jos minä voisin olla vain kuka tahansa muu meidän koulustamme, niin se olisi parempi. Kaikki muut ovat kauniimpia ja jokaisessa on jotain, mitä voisi pitää sellaisena upeana piirteenä ja johon voisi ihastua ja josta voisi pitää.  Mutta minulla on vain niitä negatiivisia piirteitä.

 

Varmaan minä voisin olla edes jotenkin niin kuin muut, jos näkisin kauheasti vaivaa. Värjäisin tukkaani ja muuttaisin hiustyyliäni ja pitäisin hiuksiani kuten kaikki muut. Ja jos meikkaisin ja pukisin ylleni sellaisia vaatteita, joita kaikilla muillakin on, niin en erottuisi näin selkeästi sellaisena huonompana. Sitten olisin vain piilohuonompi ja ehkä silloin olisi joku, joka olisi tarpeeksi tyhmä ollakseen näkemättä sen läpi.

 

Mutta minä en halua olla muuta. Minä en ole erityisemmin piitannut ulkonäöstäni, eikä minulla ole kauheaa tarvetta käyttää tuntikaupalla saadakseni itseni mahdollisimman yleisnätin näköiseksi. Se ei ole kauneutta, joka on minun unelmani. Kauneus on sitä, joka vain on. Henkilö, joka on kaunis, olisi kaunis vaikka valtameressä uitettuna tai talon raunioista esiin kaivettuna. Ei se meikki sitä tee, vaan kasvonpiirteet. Minä en tietenkään voi ikinä saavuttaa kauneutta, joten en sitten viitsi tavoitella sitä feikkikauneuttakaan.

 

Joskus, kun minulla ei ole ulkonäkökriisiä, voin katsoa peiliin ja sanoa itselleni, että olen ihan okei. Se on kyllä myös vain kotona. Sitä luulisi, että näyttäisin samalta muuallakin, mutta en näytä. Eikä se ole vain kiinni minun asenteestani, vaan minä näytän eriltä. Kävelen huonoryhtisemmin ja silmäni punoittavat ja tukka menee sekaisin...

 

Nyt ärsyttää. Pakko mennä kuitenkin ottamaan aurinkoa, että saisi varastoitua tuota auringon lämpöä vielä mahdollisimman paljon, kun muuten on jo niin kylmä, että minä tarvitsen taas kaksi peittoa tarjetakseni nukkumaan.