Vihdoinkin tuntuu, että tämä flunssa alkaa hellittää. Ajattelin kylläkin niin jo torstaina, joten en kyllä mene vannomaan nyt mitään, mutta eikö viikon jälkeen ole saanut tarpeeksi jo yhdestä flunssasta? Viikonlopun ajattelin olevan helpompi kuin alkuviikon, mutta flunssa meni paljon pahemmaksi. Nukkumiseni on ihan sekaisin, koska olen nukkunut todella paljon, mutta sitten eilisen yön valvoin ainakin suurilta osin, koska en vain saanut lopetettua yskimistä. Ensimmäinen oikea luento on yliopistolla huomenna ja toivon todellakin, että olo olisi vähän parempi silloin.

Jaska maksoi velkansa minulle tänään. Pitää muistaa mainita Sallalle, joka oli vakuuttunut, että en ikinä saisi rahojani takaisin. Emme ole Jaskan kanssa pitkään aikaan jutelleet oikein mitään, paitsi jotain lyhyttä pakosta. On taas ikävä häntä ja mietin, että miksi hän ei puhu minulle enää. Toisaalta, en minäkään ole puhunut hänelle... Tiedän, missä Jaska tulee olemaan perjantaina, ainakin aika varmasti. Voi olla, että sekin johtuu osittain siitä, että Jaska haluaa tietää vähän paremmin, missä porukassa minä hengaan, koska viikko sitten kun olin ulkona Sallan ja sen yhden toisen naisen kanssa, mihin porukkaan osaksi aikaa liittyi se vähän-niin-kuin pariskunta, niin Jaska kysyi seuraavana päivänä minulta, että ai keitä siinä minun porukassani olikaan. Nyt sitten tällä viikolla Jaska kommentoi sen toisen mukana olleen naisen tilapäivitystä. Tällä naisella on bändi, joka esiintyy perjantaina ja Jaska sitten kyseli tältä kaikkea siihen liittyen.

Toisaalta melkein toivon, että Jaska haluaa kaveerata juuri niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa minä hengaan, tai muuten hänellä on vain ihan loputtoman huono tuuri. Tämä nainen on se ainoa ihminen, joka ei ole ollut porukassa mukana, mutta joka tietää minusta ja Jaskasta. Hän sattui olemaan siellä rannalla silloin sillä ensimmäisellä kerralla nyt kesällä, kun oltiin Jaskan kanssa samassa yhteishengauksessa eron jälkeen, joten kerroin sitten tälle naiselle asiasta, kun olimme kaksistaan. Viime viikonloppuna sitten Salla päätti päivittää tätä minun ja Jaskan tilannetta tälle naiselle, ja kertoi sen, minkä minä olin kertonut hänelle, että vaikka Jaska on mukamas niin huolissaan minun hyvinvoinnistani, siitä, "mitä minä tein" ja siitä, että "minun henkeni on hänen käsissään", niin hän silti sanoi, että jos minä kuitenkin haluaisin vain jotain fyysistä hänen kanssaan, niin voisin soittaa hänelle.

Naiset voisivat kyllä olla paremmin edustettuina kaikissa vakoilu-jutuissa ja muissa. Tai siis, nämä pari naista, jotka tietävät Jaska-sotkusta, ja joiden kanssa Jaska on sittemmin yrittänyt kaveerata, ovat vain hymyilleet Jaskalle ja kuunnelleet, mitä hänellä on sanottavana, jutelleet takaisin, vaikka ainakin sen mukaan, mitä he ovat minulle sanoneet tai miten he ovat käyttäytyneet ilman Jaskaa, he eivät kauheasti kunnioita Jaskaa ihmisenä. Tai ehkä vain kuvittelen tuon, uskottelen itselleni, että minun ja Jaskan juttu on niin tärkeä joillekin muillekin, että he eivät osaisi käyttäytyä asiallisesti siitä huolimatta. Mutta tämä on se nainen, jolla on bändi ja keikka perjantaina, jonne Jaska on ehkä menossa.

Mietin tuota yliopistobiletys-juttuakin, mutta tuntuu, että jos haluaisin aktiivisesti osallistua niihin aktiviteetteihin, siihen menisi enemmän aikaa kuin itse opiskeluun. Tälläkin viikolla olisi joka päivä jotain. Ja kun on joka päivä jotain, niin tuntuu tyhmältä mennä kerran yhteen ja toisen kerran johonkin toiseen, kun monet varmaan käyvät melkein jokaisessa jutussa. Huomenna on onneksi terapia, niin pääsen siellä valittamaan kaikesta taas.

Äitini ja veljeni tulevat käymään perjantaina. Olen miettinyt tuota, kun veljeni on käynyt asunnollani muistaakseni ehkä kerran tai kaksi kertaa koko sen kolmen vuoden aikana, kun olen asunut täällä, mutta nyt tuon kesä-episodini jälkeen tämä on jo toinen kerta kahden kuukauden sisään. Äitini sanoi vielä sen aloitteen tulleen veljeltäni. Kun hän oli puhunut kotona, että olisi tulossa katsomaan minua taas, veljeni oli kuulemma kysynyt, että oletko menossa katsomaan rottia, minäkin haluan mukaan. Mietin, että onkohan hän aina puhunut noin, vai onko tuo jotenkin viimeaikaisempi muutos. Olen vain ajatellut kaikki vuodet, että veljeni ei edes noteeraa, että olen poissa ja ne kerran kuin äiti on saanut hänet mukaan, olen ajatellut, että hänet on pitänyt melkein pakottaa mukaan. No, rotat ovat todella hyvä keino saada hänet käymään, enkä kyllä usko, että hän muuten haluaisikaan tulla käymään, mutta tuntuu kivalta, että hän haluaa tulla katsomaan rottiani edes. Tuntuu, että minulla on kerääntynyt valtava määrä yksityiskohtia rotista, koska enää ei ole ollut ketään, jolle selittää niitä, kun Jaska ei ole enää osa elämääni. Tai no, hänen kanssaan olen tästä erosta huolimatta puhunut eniten rotta-asioita, joten se kertoo ehkä jotain siitä, että ei vain ole ketään muuta, joka ymmärtäisi niistä yhtään mitään.

Vieläkin, kun menen katsomaan noita pikkuisia häkeissään ja näen, miten ne nukkuvat kaikki yhdessä kasassa tai tekevät muuta söpöä, mieleni tekee vain ottaa kuvia siitä, koska ne tuntuvat niin merkityksellisiltä hetkiltä ja tuntuu suorastaan vääryydeltä, että ne eivät ole enää olemassa muualla kuin minun pääni sisällä. Kukaan muu ei tiedä niistä paljon mitään. Enkä sano, että pitäisikään, mutta Jaskan kanssa, kun oltiin yhdessä, vaikka miten monta kertaa kutsuin häntä kuiskaten keittiöön, jotta hän tulisi katsomaan, mitä söpöä tai hassua rotat silloin tekivät. Ja hän tunsi ne rotat, tiesi niiden persoonallisuuksista, kaikkea! No, aikaisemmin minä yksin tiesin pikku palleroistani niin paljon ja nyt on taas sama tilanne, mutta kun näen noita merkittäviä hetkiä, niin en vain voi olla ajattelematta sitä, miten aikaisemmin saatoi kutsua Jaskan vain toisesta huoneesta katsomaan, tai odottaa sitä, että hän olisi taas luonani silloin, kun se sama tapahtuma toistuisi.

Vaikka ne tapahtumat ovat silti minun mielessäni ja minä tunnen rottani, erotan niiden piirteitä toisistaan, niin tuntuu silti kuin se ei olisi tarpeeksi. Ihan kuin ne eivät olisi todellisia, jos ne ovat vain minun päässäni. No, voiko minua syyttää tuolla lailla ajattelemisesta, koska ilmeisesti todella monet asiat tapahtuvat vain minun mielessäni, minun päässäni, jotka eivät sitten kuitenkaan oikeasti ole. Niin kuin ne kaikki miehet, joista olen välittänyt, joiden olen edes jossain vaiheessa jollain tasolla ajatellut välittävän minusta myös. Ja Jaska ja kaikki, mitä hänen kanssaan oli... Tai siis ei ollutkaan.

Olen kuunnellut aika paljon musiikkia nyt kun olen ollut kipeänä ja lähinnä vain kitunut sängyssä, niin olen kuunnellut joitain vanhoja biisejä, Nightwishia. Nihin biiseihin jotenkin kapseloituu se niiden kuunteluhetkien ajatusmaailma, joka palaa sitten mieleen, kun niitä kuuntelee uudestaan. Muistan, miten monien biisien kohdalla se tunteiden kohde on aluksi ollut lukion NN, sitten Thomas ja vasta hiljattain Jaska. Mutta kuka se onkaan ollut, ja mitä surua olen milloinkin itkenyt, niin jotenkin muistan, ja enemminkin koen sen tunteen, joka minulla oli kaikesta huolimatta, kun noita biisejä kuuntelin: vaikka olisin ollut hajalla, ihan hajalla, surullinen, todella surullinen, silti olin minä - tai siis se minä, joka olin kai joskus ennen. Niiden biisien mukana tulee muisto siitä naisesta, joka vaikka olikin surullinen, oli silti toiveikas ja ajatteli, että jos tämä mies (kuka se milloinkin olikaan) todella välittää minusta, niin ehkä hän sitten tulee sanomaan sen, ja jos ei, niin minun ei ole syytä hukata enää enempää aikaa häneen - löytäisin kyllä sen jonkun joskus, joka tietäisi haluavansa olla kanssani, enkä tyytyisi mihinkään vähempään.

Mietin nyt viikonloppuna, että eikö minussa pitäisi olla se nainen vielä, joka ajatteli noin? Eikö minun pitäisi sanoa Jaskalle, että jos et voi olla varma, että haluat olla kanssani, niin sitten meidän ei kannata hukata enää aikaa yhdessäoloon? Eikö minun pitäisi edes jollain tasolla ajatella noin?

Tuntuu, että nyt kesän aikana olen muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi. Ennen ajattelin, että olen sellainen, kuin Nightwishin biiseissä puhutaan: Dreamer, Ocean Soul, Dead Boy. Mutta nyt tuntuu, että nimenomaan olin noita kaikkia, mutta en ole enää. Tuntuu, että se kuva, joka minulla oli... Aina kun olin todella ihastunut, niin näin unia, joissa olin yhdessä näiden ihastukseni kohteiden kanssa. Sitten kun heräsin ja se ei ollutkaan totta, ajattelin jollain tasolla ainakin, että joskus tulee se ihminen, jonka kanssa niistä kaikista unista tulee totta. Eivätkä ne olleet mitään tyhmiä prinsessaunia, vaan pelkästään sellaisia yksinkertaisia, sellaisia, jotka oikeasti voisivat tapahtua. Mutta nyt olen ollut ensimmäisessä oikeassa suhteessani ja jotenkin sen myötä olen oppinut lisää itsestäni, ja samalla se unelmakuva siitä, jonka lopulta löytäisin, on vain särkynyt.

Ei ole suhdetta, jossa ei tarvitsisi tehdä töitä, ei suhdetta, jossa kaikki menisi hyvin, tai jossa riidatkin olisivat aina jotain sellaista pientä ja mukavaa kinaa. Yhtään suhdetta ei voi irroittaa tästä maailmasta, jossa se suhde tapahtuu, eikä mikään ole koskaan varmaa. Monet varmasti ajattelevat kuten Salla vähän aikaa sitten sanoi: Kannattaa ennemmin rakentaa uutta kuin korjata vanhaa. Sillehän tämän kulttuurin kertakäyttöisyyskin perustuu? Jos sukkaani tulee reikä, ostan uudet sukat, en ompele reikää umpeen. Ja Jaska uskoi, että jos jotkut oikeasti sopivat yhteen, niin kaikki on vain sellaista tyytyväistä seilausta tyynessä meressä - ei ole riitoja, ei erimielisyyksiä, vaan pelkää rakkautta ja intohimoa.

Ja kuka minä olen sanomaan Sallalle ja Jaskalle, että he ovat väärässä, kun minulla ei itsellänikään ole mitään muuta kuin oma käsitykseni siitä, millaista jossain hyvässä suhteessa olisi. Ja Jaskan jälkeen on tuntunut siltä, että en minä edes halua sitä täydellistä miestä, sellaisena kuin kuvittelin hänet. Hän ei koskaan ollut oikea, vaan pelkkä haavekuva. Jaska oli oikea ja vaikka hän oli niin paljon erilaisempi kuin ikinä olisin kuvitellut sen suhteen toisen osapuolen olevan, hän oli oikea, hän oli todellinen, hän oli oikeasti olemassa. Ja hänessä oli sellaisia pieniä ihania puolia, joita en koskaan ollut osannut edes kuvitella tälle unelmamiehelle. Ja kun tuntuu, että olen koko elämäni ajan yrittänyt kuvitella itselleni sellaista täydellistä miestä, tai täydellistä ystävää, tai tilanteita, joissa haluaisin olla, niin Jaskan jälkeen tuntuu, että ne kaikki olivat vain sellaisia epämääräisiä lyijykynähahmotelmia ruutupaperille, koska miten minä olisin voinut tietää paremmin, kun en ollut missään läheisessä ihmissuhteessa koskaan ollut?

Joka tapauksessa, nuo unelmat ja haaveet ja tavoitteet, tuntuvat kaikki jotenkin tyhmiltä ja lapsellisilta nyt. Ajatukset, että olisin jotenkin vapaa ja löytäisin ehkä jonkun miehen, jonka kanssa voisin olla vapaa yhdessä... Oikeasti! Jotenkin rakensin koko elämäni ilmeisesti aina haaveiden varaan. Nyt kun mietin sitä tarkemmin, niin se kaikki vaikuttaa kovin inhimilliseltä. Olin yksinäinen, koulukiusattu, kotona oli vaikeaa, sulkeuduin kuoreeni ja uppouduin kirjojen ja musiikin ja internetin maailmaan. Joten onnistuin säilyttämään edes jonkun viattomuuteni tänne asti ehkä vain siksi, että sulkeuduin maailmalta omaan maailmaani, jossa pystyin rehellisesti kuvittelemaan, että voisin saavuttaa jotain hienoa, olla kuten Éowyn, suuri naissankari ja taistelija. Mutta se kai kuitenkin menee enemmänkin kuin Aragorn tuossa kohtaa sanoi: että tarvitaan maineetonta urheutta ja täytyy tehdä jokapäiväisiä asioita joidenkin hyvien asioiden saavuttamiseksi ilman että kenellekään tulee välttämättä edes mieleen, että joku on jotain asian hyväksi tehnyt. Tuntuu, että olisi helpompaa, jos olisikin vain ongelmia, jotka voi ratkaista heiluttelemalla miekkaa ja taistelemalla ja saamalla nimensä ihmisten muistiin.

Mutta todellisuus on todellisuutta, minä, yksi seitsemästä miljardista ihmisestä maapallolla menen tänään nukkumaan, huomenna herään ja menen yliopistolle, eikä sillä millään ole väliä, mitään kosmologista merkitystä kenellekään. Voin toki tehdä pieniä tekoja, jotka saattavat auttaa muiden elämää jollain pienellä tavalla, mutta miten minä selviän oman elämäni kanssa sitten? Minä, joka en ole enää unelmoija, enkä usko, että sellaista ihanaa täydellistä miestä onkaan, ja jos olisikin, niin en edes haluaisi häntä elämääni. Minä, joka elämän elämää, joka on vain minun pääni sisällä: tunteeni Jaskaa kohtaan, yksinäisyyteni, jotkut kivat asiat, joita rottani tekevät...

Typerintä on tietää, että en oikeasti edes haluaisi olla Éowyn. Olen ollut vahva, mutta kaikista parasta kaikkien vuosien aikana oli se, kun ei tarvinnut olla vahva, kun ei tarvinnut olla mitään muuta kuin olen, eikä tarvinnut miettiä mitään ylimääräistä, vaan pelkästään keskittyä elämään sitä omaa elämää, jossa kerrankin oli jotain muuta kuin pelkästään minä. Siis olen jotain ihan muuta kuin olen ajatellut, jotain ihan muuta kuin haluaisin olla. Todellisuudessa sellainen tavallinen elämä, pelkästään jonkun toisen epätäydellisen ihmisen kanssa oleminen tuntui olevan riittävästi. Kerrankin tuntui, että elin sitä elämää, enkä vain hahmotellut lyijykynällä jotain ruutupaperille.

Miten tuollaisen jälkeen nyt sitten taas jatkan vain eteenpäin? Minun pitäisi keksiä itseni taas uudestaan, koska olen yhtäkkiä jotain, mitä en koskaan ajatellut olevani. Jokin, mitä olin aika pitkälle lähinnä halveksunut - parisuhde - oli saanut minut tuntemaan oloni onnellisemmaksi kuin olin aikaisemmin ollut. En vain keksi yhtään, miten saisin sen liitettyä sellaiseen ihmiskuvaan itsestäni, jonka voisin hyväksyä. Ja ihmiset tuntuvat olettavan, että minulla on vain sydänsuruja, kuten kaikilla joskus, ja että minun pitäisi päästä niistä vain yli, mutta tämä on paljon enemmän. Minulta meni suunnilleen ikuisuus, että pystyin hyväksymään, mitä olen, mutta nyt sitten huomaankin, että se, mitä aina ajattelin olevani, sen minkä olin lopulta pystynyt hyväksymään, ei olekaan se, mitä nyt olen, mitä olen kai aina ollut, mutta en ole vain huomannut. Tämä on vain jotain, mitä en yksinkertaisesti halua olla.

Ja nyt pitäisi jatkaa eteenpäin, taas yksinäni, mikä tuntuu mahdottomalta, koska en enää edes pidä itsestäni. Tuo tuntuu todella huonolta lähtökohdalta yhtään mihinkään. Mutta mitäs tässä. Alkaa olla jo ilta ja pitää hoitaa asioita ennen kuin menen nukkumaan, joten varmaan sitten nyt taas palaan ajatuksistani siihen synkeään todellisuuteen, lyijykynähahmotelmiin.

***


depression_by_the_orange_ribbon-d5nd042-