Minun pitää varmaan vaihtaa kännykkä- ja nettiliittymää. Ärsyttää. Tuli juuri soitto Elisalta, että se halpisliittymä joka minulla on puhelimessani ollut, ollaan lopettamassa, joten voin vaihtaa liittymäni joko täysin rajattomaan käyttöön tai sitten kokonaan käytön mukaan laskutettavaan. Periaatteessa se myyjä myi sitä rajatonta käyttöä (ja kaikenlaista muuta samalla), joten otin sitten sen. Kuukausihinta olisi n. 14 euroa kuussa ensimmäiset kolme kuukautta ja sen jälkeen n. 17 euroa. Se on vähän enemmän kuin mitä haluaisin maksaa kännykkäliittymästäni, joten etsin nyt muita vaihtoehtoja. Soneralta löytyi ainakin joku, missä on rajallinen määrä puheminuutteja ja tekstiviestejä ja jonkinlainen netti, hintaan kympin kuussa, joten varmaan vaihdan siihen sitten. Samalla mietin, että pitäisikö vaihtaa nettiliittymäkin, kun sitten tulisi samasta paikasta yksi lasku, sen sijaan, että tulisi kaksi laskua eri paikasta. En kuitenkaan ole vielä ihan varma. Luultavasti kaikkeen tulee se määräaika 24kk, joten nettiä pitää miettiä vielä.

Ja varasin myös hammaslääkäriajan. Joulukuussa, kun lähdin Hobitin maailman ensi-iltaan Lontooseen, se hammaslääkäri sattui juuri siihen kohtaan, joten peruutin sen, ja sen jälkeen olen vain lykännyt ja lykännyt uuden ajan varaamista. No, kolme kuukautta meni ja nyt on toukokuulle aika, joten... No, en voi oikein sanoa, että hyvin hoidettu minulta, mutta ainakin se aika on nyt varattu. Sitten ymmärtääkseni tuon kerran jälkeen kaikki on hoidettu. Yöllä en oikein saanut nukuttua, kun mietin, että pitäisi oikeasti varata se aika, mutta vaikka tuolla YTHS:llä on mennyt ihan hyvin ja tuntuu, että se on ollut paras paikka käydä hammaslääkäripelkoisena, niin silti vain hirvittää se ajatus, että pitää mennä sinne taas. En tiedä liittyykö se tuohon hammaslääkäripelkoon vai mihin, mutta vähän väliä näen unta, jossa hampaani tippuvat suusta. Se on jotenkin todella ahdistavaa, koska se tuntuu niin todelliselta: ensiksi unessa huomaan, että hampaat heiluvat - vähän samaan tapaan kuin silloin lapsena, kun maitohampaat lähtivät. Yritän varovasti painaa niitä takaisin, mutta se ei onnistu. Eikä vain yksi hammas ole irtoamassa, vaan tuntuu, että kaikki liikkuvat vain jos liikutan huuliani tai kieltäni. Yleensä uni loppuu siihen, kun lopulta sylkäisen kädelleni valtavan kasan hampaita. Niitä ei tarvitse nypätä irti tai mitään, vaan ne yksinkertaisesti vain irtoavat itsekseen.

Joskus luin jostain, että tuo on todella yleinen uni, mikä on jotenkin outoa. En usko mihinkään "unientulkintaan", että asiat unessa olisivat jonkinlaisia symboleita, mutta kiinnostaa tuo, että miksi niin monet näkevät samanlaisen unen. Se, että joku jahtaa tai jos unessa on vaikka karhu tai jotain, se kuulostaa jotenkin järkevämmältä, kun se on varmaan ollut evolutiivisesti tärkeää. Mutta miksi hampaiden putoaminen olisi jotenkin tärkeää kokea unessa?

Oli taukoviikko yliopistosta ja olin ihan tekemättä mitään. Ennen taukoviikkoa se Tallinnan päivämatka vei voimat, joten tuli tarpeeseen. Nyt on vähän levänneempi olo, mutta nyt pitäisi sitten taas jaksaa. Odotan kyllä, että kesä tulisi, koska sitten saisi levätä vähän pitempään kuin vain viikon. Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon tehtävää ja huolettaa vähän se, miten saan kaiken tehtyä.

Puhuimme Tallinnassa yhden Natalian kaverin kanssa (jonka olen tavannut useasti aikaisemminkin), että olisi kesällä kiva matkustaa jonnekin. Olen kirjoittanut sitä hölmöä tarinaani, ja siitä sain sitten idean matkaan. Kun kirjoitin sitä ensimmäisen kerran, "keksin" hienon fiktiivisen kaupungin, jossa ne sankarit voisivat vierailla: Tirana. Se kuulosti todella hyvältä ja kehitin siihen sitten vaikka mitä. Pikkuhiljaa alon silloin kuitenkin miettiä, että onkohan se sittenkin joku oikea kaupunki, kun se kuulosti jotenkin liian hyvältä ollakseen oma keksintöni. Ja kappas, olihan se, Albanian pääkaupunki. Nyt kun kirjoitan sitä uudestaan, niin ajattelin, että pahus, minun pitää keksiä joku uusi kaupunginnimi, mutta sitten ajattelin, että hei, mitä jos ne tyypit ihan oikeasti käykin oikeassa Tiranassa. Miksi nähdä vaivaa ja keksiä joku fiktiivinen kaupunki, kun kai realistisempaa olisi käyttää jo olemassaolevaa kaupunkia? Mutta olen vakaasti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi kirjoittaa siitä mistä he tietävät, ja vaikka googlasin ja löysin kuvia Tiranasta, niin tuntuu, että se ei ole tarpeeksi. Joten miksi en sitten matkustaisi sinne?

Kun tämä ajatusketju tuli mieleeni, mietin sitäkin taas, että käynkö jotenkin ylikierroksilla, olenko jotenkin outo, onko päässäni jotain vialla, mutta terapeuttini sanoi, että kuulostaa kyllä ihan tavalliselta opiskelijan ajattelulta. Ja se Natalian kaveri, kutsun häntä vaikka nimellä... Katja. Hänen oikea nimensä sopii mielestäni hänelle todella hyvin, joten yritän nyt muistaa tuon Katjan. Natalian nimi on helppo muistaa, koska välillä melkein oikeassakin elämässä meinaan kutsua häntä Nataliaksi, koska se sopisi mielestäni hänelle paremmin. Mutta joka tapauksessa, Katja vaikutti innostuvan siitä Albania-ideasta, joten nyt on suunnitteilla matka Albaniaan kesällä. Se on vasta hyvin alussa se suunnittelu, mutta jotenkin se vaikuttaa jo melkein mahdolliselta.

Albaniaan ei vain ole mitään lentoja, mutta siellä Tallinnassa kun puhuimme, se mukana ollut mies sanoi, että hei Norwegian lentää ainakin Krotiaan. Katja puhui jotain, että voisi vuokrata auton ja ajaa siitä sitten Albaniaan, näkisi sitä maaseutuakin. Ja minä taas tarkistin kaikenlaista kun tulin kotiin ja se oikeasti voisi toimia. Oliko se kaupunki nyt Dubrovnik vai mikä, niin sieltä on noin viiden tunnin ajomatka Tiranaan. Suoria juna- ja bussiyhteyksiä ei netin mukaan ainakaan ole. Ja katsoin auton vuokraamistakin ja laskeskelin budjettia, ja jos kaksistaan lähdetään, niin sitten lennot + majoitus + auto maksaisi viikon ajalta noin 600 euroa, eikä se ole niin paha kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Toki mukaan voi tulla vielä muitakin, mutta ainakin Katja jo kysyi, että joko mennään.

Natalia ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, mikä on toisaalta ehkä hyväkin, koska ollaan matkusteltu jonkin verran yhdessä ja jotenkin Natalia rupeaa jossain kohtaa ärsyttämään. Ja olen varma, että minäkin ärsytän häntä. Se on ehkä suurin juttu, joka huolettaa tuossa mahdollisessa matkassa, että pelkään olevani ärsyttävä. En usko, että olisin huonoin matkaseuralainen ikinä, mutta luin Ilta-Sanomista vähän aikaa sitten jonkun listan ärsyttävien matkaseuralaisten arkkityypeistä, ja huomasin olevani yksi heistä. Minä valitan. Jalkoihini alkaa sattua, ja jossain vaiheessa alan kysellä vähän väliä, että istutaanko jonnekin hetkeksi, ja sitten valitan vähän lisää. Tiedän, että se on todella ärsyttävää, mutta en tiedä, miten pääsisin siitä. En valita vain valittamisen ilosta, vaan jalkoihini oikeasti alkaa sattua niin paljon, että siitä tulee jossain kohtaa sietämätöntä. Se ärsyttää itseänikin, kun matkustan yksin. En siis silloin valita, mutta jalkojani särkee ihan yhtä paljon kuin jos matkustaisin jonkun muun kanssa. En tiedä, ehkä ihmiset ajattelevat, että kun heidän jalkojaan ei särje mitenkään erityisesti (varmaan heidänkin jalkansa kuitenkin vähän väsyvät), joten he sitten ajattelevat, että ei minunkaan jalkojani voi oikeasti niin kovaa särkeä, vaan että valitan vähän kuin tyhjästä.

Mutta niihin oikeasti sattuu, todella todella todella sattuu. Silloin tuntuu, että en yksinkertaisesti voi ajatella mitään muuta kuin sitä kipua. Tallinnassa huomasin myös sen ärsyttävän piirteen, joka toistuu vähän väliä näillä Natalian ideoimilla ja ohjaamilla reissuilla: hän johtaa joukkoa, mutta ei tiedä lainkaan, mihin on menossa. Se ärsytti ja löysin itsestäni uuden ärsyttävän piirteen: kyselin koko ajan, että tietääkö joku, mihin me ollaan menossa / mihin me ollaan menossa. Siitä seurasi lähes poikkeuksetta se, että porukka pysähtyi ja kävi ilmi, että ei, kukaan ei tiedä mihin me ollaan menossa, mutta siitä huolimatta kaikki vain porhaltavat eteenpäin. Väittäisin olevani ehkä kohtalaista parempi karttojen kanssa, ja ylipäätään hahmotan yleensä melko hyvin sen, että mihin olen menossa. Siksi ehkä tuntuu erityisen ärsyttävältä, että porukkaa johtaa joku, joka ei hahmota. Jossain kohtaa käveltiin varmaan kolme kilometriä pieleen, ja pysähdyttiin vasta sitten, kun kysyin, että öö, miksi me tultiin takaisin tänne, mihin sitten Natalia ihmetteli, että ai jaa, tosiaan, mehän ollaan siellä mistä me lähdettiin, ja sanoi, että se tori, jonka läpi kuljettiin, hämäsi meitä niin pahasti, että lähdettiin kulkemaan täysin päinvastaiseen suuntaan kuin piti. Minä en ollut hämääntynyt, koska onhan ilmiselvää, että jos tori on kulkusuunnassa vasemmalla puolella ja ensiksi kävellään suoraan vasemmalle, mutta sitten se torin pääkäytävä kaartaa yhä enemmän ja enemmän vasemmalle, niin siihen suuntaan ei pidä jatkaa, jos oli tarkoitus ennen toria jatkaa suoraan. Olin vain taistellut itseni kanssa ja ajatellut, että en viitsi taas kysyä, että miksi me mennään tänne, mihin me ollaan mennossa, tiedättekö te mihin me ollaan menossa, joten pidin suuni tukossa ja ajattelin, että kyllähän heidän on tiedettävä, koska miksi muuten he kävelisivät niin lujaa johonkin tiettyyn suuntaan.

Mutta ei kai pitäisi olla niin ärsyyntynyt tuosta, koska näin jonkun dokumentin suuntavaistosta, ja ilmeisesti joillain ei sitä vain ole, ja ylipäätään jotkut ovat parempia ja jotkut huonompia. Jotenkin minulle on vain itsestäänselvää lähes koko ajan, että mitenpäin olen ja mihin suuntaan minun pitäisi mennä, joten on välillä vaikea ymmärtää, jos joku muu ei hahmota sitä lainkaan. Siitä tulee ensimmäisenä ehkä ajatus, että se toinen jotenkin pelleilee tai ei vain viitsi oikeasti yrittää. Ehkä se ärsyttää Nataliassa vielä entistä enemmän, että vaikka luulisi, että hän jo ymmärtäisi, että jos ei tiedä, mihin on menossa, ei pitäisi johtaa joukkoa eteenpäin. Kerran Natalia soitti ja sanoi olevansa Eeron kanssa baarissa ja pyysi minua mukaan. Kysyin sitten, että missä se baari on, kun nimi ei ollut tuttu. Sain ohjeiksi muunmuassa: "tää on vähän keltainen tää talo", "se on aika lähellä sua", ja kun kyselin, mitä siinä on lähellä, niin Natalia luetteli kaikenlaista noin kilometrin säteellä siitä paikasta. Lopulta löysin paikalle ja minua ärsytti. Jos minun olisi pitänyt kuvailla, missä paikka oli, olisin sanonut, että se on tämän tien varressa, tien tällä puolella, tiedätkö sen risteyksen jossa on se Siwa, siitä eteenpäin, siinä on se ja se bussipysäkki lähellä, jne. Sen ymmärtäisi, jos kaupunki olisi ollut vieras Natalialle, mutta hän asui täällä seitsemän vuotta, ja käy täällä edelleen säännöllisesti.

Olen miettinyt, että värjäisin tukkani platinanvaaleaksi. Olen jotenkin jo kyllästynyt tähän omaa väriäni lähellä olevaan sävyyn, ja platina on vähän niin kuin trendi nyt, ja olisihan se tosi siistiä, jos olisi sellaiset melkein valkoiset hiukset. Olen tosin vähän huolissani siitä vaalennusprosessista, koska vaikka tukkani selvisi kolmesta (vai neljästä?) värinpoistosta/vaalennuksesta silloin ennen joulua, niin se on ollut huonompikuntoinen, ja vieläkin huomaan, että hiuksia vain katkeilee kauhea määrä. Ne eivät siis irtoa, vaan katkeilevat. Jos harjaan hiuksiani, syliini tippuu aika suuri määrä eripituisia hiuksenpätkiä. Joten jos haluaisin platinaksi, minun pitäisi tehdä ainakin yksi värinpoisto/vaalennus taas, ja se vähän huolettaa, että mitä hiukseni siitä sitten tykkäisivät. Olen kyllä hoitanut niitä öljyllä, ja ne ovat kasvaneet sen verran, että voisin tarvittaessa klipsaista yli kymmenenkin senttiä pois ja hiukseni olisivat silti vielä aika pitkät. Joten mietin, että ehkä parin kuukauden sisään voisi kokeilla sitä ja sitten lyhentää hiuksia, koska ne ovat nyt jo vähän liian pitkät makuuni. Ja olen jo lukenut kaikenlaisia jippoja vaaleisiin hiuksiin ja käytän nytkin jo välillä hopeashampoota, jotta tämäkään vaalea tukkani ei näyttäisi liikaa keltaiselta.

Joo. Tykkään kyllä ihan kauheasti siitä, että alkaa olla jo niin valoisaa. Tuntuu, että useamman viikon ajan on melkein joka aamu herätessä ulkona ollut valoisaa ja aurinko paistanut. Tällä viikolla on taas syntymäpäivä, ja jotenkin meinaan unohtaa koko jutun. Ihan hyvä toisaalta, koska en aio juhlistaa sitä mitenkään, kun ei jaksa, ja ketä muka kutsuisin, ja niin edelleen. En vain haluaisi olla 26, 25 tuntuu paljon paremmalta iältä, ihan 26 jo melkein kolmekymmentä. Aion nyt laihtua "kesäksi kuntoon", tai ainakin puolikuntoon, ja olen onnistunut pudottamaan painoani jo noin viisi kiloa. Vähän mietin sitä, että kun olen laihempi, niin näytänkö kasvoista sitten vanhemmalta. Se vähän hirvittää, mutta aion silti laihtua. Olisi vain kiva, jos se laihtuminen tapahtuisi oikeasti sillä lailla matemaattisesti. Tai siis, tällä kalorimäärällä, minkä syön, painon pitäisi pudota noin puoli kiloa viikossa. Mutta eihän se laske niin tarkasti, vaan välillä on viikkoja, kun paino pysyy samana, sitten se yhtäkkiä tippuu melkein kaksi kiloa. Se on turhauttavaa, kun syön kuitenkin saman kalorimäärän joka päivä.

Mutta ainakin näyttää siltä, että suunta on alaspäin ja se kai on pääasia. En vain malttaisi odottaa sitä, että olisin taas laiha. Ehkä asetan liikaa odotuksia, mutta en vain voi olla ajattelematta, että sitten kun olen laiha, niin tuo mekko näyttää hyvältä päällä, ja tuo mekko, ja sitten voin laittaa tuon asuyhdistelmän ja edelleen näyttää hyvältä, jne. Samalla huomaan koko ajan taistelevani mielessäni sen kanssa, että mikä on se tavoitepainoni. Tuntuu, että se laskee melkein samaa tahtia kuin painoni. Ehkä se vaikuttaa myös siihen, että tuntuu, että minun pitää oikeasti nähdä vaivaa painon pudottamiseen, koska se ei kauheasti inspiroi, koska tuntuu, että laihduin sitten miten paljon tahansa, se ei ole ikinä tarpeeksi. Mieleeni tulee se, kun yläasteen lopussa painoindeksini oli välillä niinkin alhainen kuin 15, mutta silti minusta tuntui, että en ollut tarpeeksi laiha. Kai pelkään, että niin käy taas. Jotenkin se ajatus: "sitten kun olen laiha" tuntuu nyt kuitenkin jotenkin realistisemmalta, kun minulla on noin kaksikymmentä kiloa tiputettavana (ja senkin jälkeen olen normaalipainon rajoissa), niin tuntuu luonnolliselta ajatella, että sitten näytän hyvältä. Mutta se sama ajatus oli jo silloin, kun painoin tuon nykyisen tavoitepainoni alle, joten osittain pelottaa pudottaa painoa, koska pelkään, että se riistäytyy sitten käsistä.

Mutta ei tällä kertaa enempää, pitää varmaan mennä pesemään tukka niin se ehtii kuivua ennen kuin pitää mennä yliopistolle.