Tänään oli työhöntulotarkastus, siis näin neljän kuukauden työskentelyn jälkeen. Se sairaanhoitaja/terveydenhoitaja/tms sitten sanoi lopuksi, että hän varaa minulle vielä ajan lääkärille kun minulla "on niin paljon kaikkea". Kuulemma jos kyseessä olisi vuositarkastus, niin ei olisi tarvinnut, mutta kun tämä on työhöntulotarkastus, niin siinä ollaan tarkempia. Hän sanoi, että lääkäri sitten kirjoittaa "sopiva työhön" -lapun jonka voin viedä työnantajalle. Jotenkin siinä kohtaa tuntui jotenkin hermostuttavalta ja on tuntunut siitä asti. Terapiassa mainitsin silloin kun minulle ilmoitettiin tuosta työhöntulotarkistuksesta, koska se hermostutti minua silloin. Hän sitten kysyi että mikä on pahinta mitä voisi käydä ja minä sanoin, että se, että he toteaisivat, että en ole sopiva työhön ja saisin potkut. Terapeuttini sitten sanoi, että se ei toimi niin ja että minua ei voida irtisanoa terveystarkastuksen perusteella. Mutta ilmeisesti voidaan!  Nyt mietin sitäkin, että miten sanon tästä ylimääräisestä lääkärinkäynnistä sitten töissä? Siitähän he jo tietävät, että minussa on jotain pielessä, kun kerran pitää lääkärinkin tarkastettavaksi mennä.

Ei se sairaanhoitaja antanut mitenkään ymmärtää, että minulla olisi syytä epäillä että minulle ei annettaisi sitä "sopiva työhön" -lausuntoa, koska hän luki niitä täyttämiäni papereita ja sanoi kaikkeen, että näyttää ihan normaalilta, eikä niissä pisteytetyissä testeissäkään näkynyt hänen mukaansa mitään mistä pitäisi huolestua. Mutta jotenkin mielessäni se tuntuu ihan valtavalta jutulta. Ja onhan se iso juttu, kun jatkamiseni tuossa työpaikassa riippuu yhdestä typerästä paperilapusta. Ja kun mietin, että olisiko jotain, mitä olisin voinut tehdä niin että minua ei olisi pyydetty käymään vielä lääkärillä, niin en oikein keksi mitään - jos en siis olisi täysin valehdellut. Ja minun piti allekirjoittaa kohta, jossa vakuutin, että kaikki antamani tiedot ovat totta. Ja siinä kysyttiin aikaisemmin olleista oireista, esim. unettomuudesta ja stressistä, joten ruksasin, että kyllä. Tein kyllä hoitajan siitä kysyessä selväksi, että ne eivät ole ajankohtaisia enää nykyään, ja itselleni ne kuulostavat todella arkipäiväisiltä, koska luulisi että suurin osa ihmisistä on kärsinyt jossain vaiheessa stressistä ja jonkinlaisista uniongelmista. Ja sitten tietysti oli vielä masennustausta ja migreeni. Lääkkeistäkin kysyttiin, joten mainitsin migreenin estolääkkeen ja viimeisen masennuslääkkeen, josta vielä erikseen mainitsin, että se määrättiin alunperin nukkumisen parantamiseen ja että sekin on viimeinen jäljelläoleva lääke, ja senkin lopettamisesta on lääkärin kanssa puhuttu.

Joten minusta tuntui, että ylipäätään tein ihan hyvän vaikutelman, joten vähän harmittaa, että joudun kuitenkin siihen lääkärintarkastukseen. Ja jotenkin ensimmäinen ajatukseni siitä oli, että miksi minä, kun kukaan muukaan ei, mutta enhän minä tiedä miten moni sieltä on siihen lääkärintarkastukseen joutunut. Muutkin kuin nyt aloittaneet täyttivät ne lomakkeet joiden perusteella tuli tietty määrä pisteitä joiden perusteella suurin osa kutsuttiin sitten vuositarkastukseenkin. Joku sanoi ihan ääneenkin, että häntä ärsyttää mennä sinne kun aina siellä puhutaan vain hänen mielialastaan ja niiden pistetestien tuloksista vaikka miten pitkään. Joten ehkä hänetkin on alunperin lähetetty siihen lääkärintarkastukseen. Mutta enhän voi tietää varmasti, koska harva levittelee niitä tietoja siellä töissä.

Terapiatauko alkoi viime viikolla ja tähän asti siitä oli ihan levollinen mieli. Tänään jouduin jäämään viitisen minuuttia yliaikaa töihin kun tuli pitkä puhelu juuri ennen työvuoron loppumista. Ei siinä mitään, paitsi että myöhästyin tietysti bussista. Näinkin sen bussin vielä, joten jos olisin vain kaksi minuuttia aikaisemmin niin olisin ehtinyt. Näin miten muutama muu samaan aikaan töistä lähtenyt (tosin he olivat ehtineet bussiin ajallaan) istui siellä bussissa ja jutteli keskenään. Sitten jouduin vielä seisomaan bussin vieressä liikennevaloissa ja mietin vain mielessäni, että yritä nyt näyttää reippaalta äläkä siltä miltä sinusta tuntuu. Eivät he kai huomanneetkaan minua, juttelivat vain sisällä bussissa samalla kun minä olin yksin ulkopuolella ja tiesin että minun pitää kävellä ties kuinka pitkälle.

No, kävellessähän ehti sitten entisestään pyöritellä asioita mielessä. Jossain vaiheessa havahduin siihen kun tien toisella puolella kulkeva mies katsoi minua jotenkin oudon pitkään. Näytin varmaan aika surulliselta, ainakin minulle on sanottu, että surulliselta näytän samalta kuin maansa myynyt ja voinsa syönyt. Joten ajattelin, että nyt skarppaan, pakko ajatella jotain kivaa, jotta en näytä surulliselta vaan elämäänsä tyytyväiseltä, nuorelta ja menestyvältä naiselta. Suorista ryhti, kävele reippaasti ja koordinoidusti, ole valppaana ja katsele uteliaasti ympärillesi, äläkä näytä lihavalta. Aloin sitten miettiä sitä mitä yleensäkin olen viime aikoina miettinyt: tarinaa jota olen juuri kirjoittamassa ja tavallista kuvitelmaani siitä, että se julkaistaan ja siitä tulee huippusuosittu ja voitan kirjallisuuden nobelin ja sitten ohjaan siitä itse elokuvan, johon saan kaikki huipputähdet ja kaikki pitävät minusta ja ihmisten mielestä olen cool omalla tavallani. Ja tietysti olen huippurikas, paitsi että olen kuuluisa kirjailija ja ohjannut oman elokuvani (joka voittaa ainakin 11 oscaria), olen samaan aikaan myös filologian professori Oxfordin yliopistossa (tosin se on muuttunut Brexitin myötä joko Belfastin, Dublinin tai Edinburgin yliopistoksi). Olen saanut Irlannin kansalaisuuden ja asun siellä. Suomessa tosin vierailen, sillä koska olen superrikas (sillä nobel-palkinto on yksinään miljoona euroa!) ja olen pörssikeinottelulla ainakin kymmenkertaistanut rahani, olen verotussyistä perustanut myös oman säätiön. Tuon säätiön kautta autan kodittomia Britanniassa ja Irlannissa, etenkin tuuliajolla olevia nuoria, tuen tietysti myös mielenterveyskuntoutujien tukipaikkoja paitsi siellä, niin myös Suomessa.

Ja kirjalleni tulee samanlainen fanikunta kuin esim. Harry Pottereilla on "Potterheads", paitsi että minun fanini miettivät sitä sanomaani ja omaksuvat sen, miten tarinassa erilaiset ja eri ikäiset ihmiset eri ajoista ja paikoista, eri maista ja kulttuureista, kerääntyvät yhteen ja ovat samanlaisia. No, tämä kaikki koska siellä ihmisiä jaotellaan ja syrjitään ihan muiden sattumanvaraisten syiden seurauksena, mutta koska osa pakenee ja asettautuu yhteen luodakseen yhteisön jossa hekin ovat turvassa, he huomaavatkin miten samanlaisia he toistensa kanssa ovat.

Mietin tuon miettimistäkin kun kävelin kotiinpäin ja yhtäkkiä se kaikki tuntui niin typerältä. Päätän viedä ajatukseni väkisin tähän keksimääni fantasiaan, jossa olen suosittu ja kuuluisa ja menestyvä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata tämä maailmaa ja sen todellisuutta. Vähän niin kuin yläasteella ja lukiossa kirjoittelin tunneilla kirjojen marginaaleihin Nightwishin lyriikoita tai lainauksia Taru Sormusten Herrasta -leffoista. Muistelin pitkiä pätkiä ulkomuistista, eikä minun silloin tarvinnut olla läsnä siinä hetkessä. Jos en muistellut ulkomuistista tuollaista, haaveilin mielessäni, miten NN pitäisi minusta takaisin ja loppujen lopulta päätyisimme yhteen ja sopisimmekin yhteen jos ei nyt ihan täydellisesti niin melkein. Mutta sitä ei tapahtunut. Mitään ei koskaan tapahtunut. Olen vain tavallinen 27-vuotias nainen, jolla ei ole poikaystävää eikä tutkintoakaan, ja joka on ollut jo kahteen otteeseen pitkällä sairauslomalla, ja joka on saanut yhdestä työstä potkut ja toisesta jäänyt ensin sairauslomalle ja sitten lopettanut. Eivätkä hekään halunneet minua takaisin. Ja nyt jännään sitä, miten käy tämän työpaikan, joka tuntuu nyt roikkuvan hiuskarvan varassa.

Toisaalta mietin, että miten ylipäätään selviän oikeasta aikuisten elämästä, kun nytkin olen vain pelkkä asiakaspalvelija, mutta silti välillä kammoan tulevaa työpäivää niin että välillä mietin, että vain lopettaisin, että en vain menisikään sinne enää. Ja kun tiedän, että on pakko, tai muuten olen rahallisesti pulassa (ja työn lopettaminen ei näyttäisi yhtään hyvältä CV:ssäkään), tuntuu kuin näkymätön käsi kuristaisi. Ja sitten vain selvitäkseni työvuorosta, mietin mielessäni, miten minusta tulee kuuluisa ja silloin mietin tätä työtä ja koen, että sain siitä irti niin paljon tärkeää, joka auttoi minua kasvamaan, ja miten silloin voin sanoa ihmisille, että älkää huutako asiakaspalvelijoille ja he kuuntelisivat minua.

Suostuin taas työvuorojen vaihtamiseen lyhyellä aikataululla. Pitäisi varmaan opetella sanomaan "ei" vähän useammin. Kaikki vanhat työntekijät valittavat siitä kun se vuorojen vaihtuminen on niin jatkuvaa. Tällä viikolla minulla on kuusi päivää töitä, sitä seuraavalla tosin vain viisi, mutta sitä seuraavalla kahdella viikolla taas kuusi kumpanakin. Tietysti on runsaasti myös yö- ja viikonloppuvuoroja. Mutta mitä muutakaan tekisin, ainakin saan tienattua vähän ylimääräistä.

Terapiassa tuli esille myös yksi raha-asioihin liittyvä juttu jota en ollut edes ajatellut, mikä tuntuu nyt jotenkin tyhmältä. Terapeuttini kyseli syksystä, että montako kurssia otan ja aionko tehdä miten paljon töitä. Sanoin, että tietysti aion jatkaa, kun millä muuten eläisin? No opintotuella, terapeuttini vastasi ja minä sitten sanoin, että olin ajatellut, että en nostaisi syksyltä yhtään opintotukea. Terapeuttini sitten ihmetteli, että miksi en, johon vastasin, että kun olen töissä, niin minun ei tarvitse. Hän sitten selitti oikein rautalangasta vääntäen, että opintotuki maksetaan minulle opintojen suorituksesta ja että se on vähän niin kuin palkka, joka maksetaan opiskeluun käytettävästä työmäärästä, ja sitten vielä lisäsi, että suurinosa opiskelujen ohella työskentelevistä nostaa kaikki mahdolliset opintotuet ja työnskentelee sen tarvittaessa sen lisäksi. Ei siis niin, että lopettaa opintotuen nostamisen, koska ansaitsee ne rahat mieluummin töissä. Hän sanoi sitten vielä, että sen ymmärtäisi, ettei ota opintolainaa työskennellessään, mutta että opintotukeakaan.

Totta puhuen, en ole missään kohtaa edes miettinyt, että pitäisikö minun ottaa opintotukea syksyllä. Olen ajatellut vain, että opintotuki on sellainen tuki, että jos käy töissä, niin sitä ei sitten oteta, kun eihän se ole reilua yhteiskunnalle, että nostan rahaa tuen muodossa, jos pystyn elämään muutenkin. No, nyt kuitenkin sitten mietin asiaa ja tein palkkakuittien avulla laskelmankin siitä, että kuinka monelta kuukaudelta voisin arvioimieni tulevien tulojen perusteella nostaa lisäksi opintotukea. Ja näköjään voin nostaa vaikka koko loppuvuoden opintotukea ja silti tulojeni ja opintotukikuukausien mukaisen tulorajan väliin jää suunnilleen kolmen tonnin marginaali (laskin vielä tuloni yläkanttiin). Tunnen oloni jotenkin typeräksi, kun kai minun pitäisi ajatella vähän enemmän itseäni. Se tuntuu tosin jotenkin itsekkäältä, ja nytkin kun mietin opintotuen nostamista syksyllä, se tuntuu jotenkin väärältä. Tosin keväällä olin aika pulassa, kun tuloni olivat niin pienet (ja lakkautin asumistuen ja opintotuen heti kun sain työpaikan), joten opintotuki kyllä helpottaisi aika paljon.

Natalia kiertää parhaillaan Eurooppaa autolla poikaystävänsä kanssa, mutta minä jolla tämän vuoden huikeat kaksi lomapäivää ovat käytetty, harrastan luksusmatkailua yövuoroissa töissä jos on vähän hiljaisempaa, pelaamalla GeoGuessr-peliä. Työkaveri vinkkasi sen ja työpaikalla on kaksi näyttöä ja toinen niistä on vielä todella iso ja hyvälaatuinen ja työpaikan nettikin on niin nopea, että kotona en viitsi sitä oikein pelatakaan kun näyttö on pieni ja streetview vain lataa ja lataa jokaista kuvaa.

Nyt voisi mennä nukkumaan, kuuden tunnin päästä olen jo töissä ja vastaan kahdeksan ruuhkahuipun puheluihin. Perjantaina on vapaapäivä ja sitten lauantaina ja sunnuntaina taas töitä. No, yritän perjantaina saada levättyä koko viikonlopun edestä.