Oli huono päivä tänään. Ei mitään erityistä tapahtunut, mutta jo aamulla oli niska kipeä ja on edelleen. Sellainen pistävä kipu iskee, kun kääntää päätä, eikä venyttely tai hieronta auta, niitä kokeilin jo ihan aluksi. Lisäksi vuorossa oltiin kaksistaan yhden uuden kanssa ja minun piti vetää sitä vuoroa ja jotenkin joko kuntoni on huonontunut todella tai sitten me mentiin aivan valtavaa vauhtia. Yhdessä vaiheessa piti kävellä alueelta toiselle, eli noin puolitoista kilometriä, mihin meni ehkä kymmenen minuuttia ja olin kauhean hengästynyt, mutta pysyttelin tahdissa väkisin, koska jotenkin minulla on kompleksi siitä, että en voi olla heikompi osapuoli, etenkin jos se toinen osapuoli on mies. Haluan osoittaa, että olen tyylikäs ja nainen, mutta pitempi tai ainakin yhtä pitkä kuin he ja pystyn kävelemään pitkiä matkoja ihan hurjaa vauhtia ilman että hengästyn heti.

Paitsi että en pysty, vaan olin aivan järkyttävän hengästynyt ja sitten piti soittaa tiiminvetäjälle alueesta ja hän luuli varmaan, että olin vähintään paniikissa, kun ääneni säröili ja oli ihan outo, kun kerran olin ihan läkähdyksissä. Sitten vielä alkoi pyörryttämäänkin. Sain sentään yhden lapun, tosin vain 6€, joten en ole niiden vähän niin kuin potkujen jälkeen tehnyt yhtään nollapäivää, mutta toisaalta viimeksikään en päässyt tavoitteeseen, joten nyt kyllä pitäisi huomenna saada taas kunnolla lappuja.

Ahdistukseni alkaa hieman hellittää, koska kaksi uutta aloitti ja he ovat ihan loistavia. Lisäksi sain satumaisella tuurilla 30 euron lapun, joka pelasti todella paljon. Eikä tosiaan nollapäiviä ole tullut. Huomenna vain on Markuskin vuorossa ja toivon että Markus on oma negatiivinen itsensä, niin hänestä voi valittaa niille uusillekin. Natalian kanssa tulen todella hyvin, voisi jopa sanoa, että olemme kavereita ihan oikeasti.

Eilen tuli Da Vinci -koodi ja kun kuuntelin sitä musiikkia, tuli mieleen ihan lukio., koska se oli silloin, kun tuo leffa ilmestyi. Toisaalta pidän nykyisestä itsestäni enemmän kuin silloisesta, mutta huomasin taas sen yhden huonon puolen, joka valtaa yhä enemmän ja enemmän alaa.

En ole taiteellinen enää, en kuuntele musiikkia, en soita pianoa, en maalaa, en katsele taidekuvia, en tee mitään. Paitsi töitä. Teen töitä töitä töitä ja täytän helppoja haaveita, kuten rottapoikueen. Sekin on lisännyt stressiäni ihan valtavasti, vaikka ne pötkyläiset ovat aivan ihania. Vähän aikaa sitten mietin, että kohtahan pääsee nauttimaan siitä kauan odotetusta kesästä. Ja kohta on joulu. Teen kauheasti töitä ja saavutan juuri sellaisia helppoja merkkipaaluja, joita voi saavuttaa rahalla. Voin ostaa kangasta verhoja varten, voin ostaa uuden pussilakanasetin.

Eilen tajusin kuitenkin, miten paljon olen menettänyt. En kirjoita, en haaveile, en lue kirjoja, en kuuntele musiikkia, en toteuta itseäni, en edes ajattele, koska aikaa sille ei ole. Eilen kun sitten tuli se Da Vinci -koodi, niin muistin, että joskus fanitin leffojen söpöjä miehiä oikein antaumuksella ja antauduin leffoille. Kuuntelin musiikkia ja tunsin sen haltioitumisen tunteen ja saatoin ajatella, että tulen tekemään jotain merkittävää, lopulta saan tehtyä jotain merkittävää ja saan toteutettua unelmiani ja nähdä mahtavia paikkoja!

Paitsi että en toteuta itseäni, vaan teen kahta työtä, joista en enää oikeastaan välitä tippaakaan. Olen ihan turta, teen työt ja odotan viikonloppua, joka vilahtaa ohi, kun nukun kotona ja katson kerrankin rauhassa telkkaria. Lisäksi Natalian kanssa vertailtiin asuntojen vuokraa ja hän maksaa samankokoisesta opiskelijakämpästä puolet vähemmän kuin minä, joten laskin, että vuodessa siitä tulee 3500 euroa. Sillä hinnalla olisin Lontoossa opiskelemassa kaksi kuukautta vuodessa.

Natalia harrastaa myös internet-deittailua ja tapaa erilaisia tyyppejä treffeillä. Minä en vain jaksa mitään sellaista. En jaksa kiinnittää huomiota enää kehenkään yhtään missään, koska aina kun liikun ulkona, minulla on järjetön kiire jonnekin tai sitten haluan vain kotiin nukkumaan tai katselemaan telkkaria. Ja joka tapauksessa mielessä pyörii työ koko ajan, koska kahden työn sovittaminen yhteen ei ole niin helppoa kuin aluksi ajattelisi. Etenkin kun sen lisäksi pitää sovittaa mukaan myös koulu. Työn lisäksi mielessä pyörii koko ajan myös raha. Nyt on ollut todella paljon kaikkia yllättäviä kalliita juttuja ja rahaa mitää kytätä ihan koko ajan. Ensiksi se kone hajosi ja maksoin turhaan kovalevyn kopioimisesta, koska olisin voinut tehdä sen itse ulkoisen kiintolevyn ja ulkoisen näytön avulla. Sen lisäksi sitten hankin vielä en uuden koneen, jota en ole vieläkään jaksanut ottaa käyttöön. Nyt sitten oli tuo potkujuttu ja ammattiliiton maksu. Eikä tässä liitossa voi jatkossakaan maksaa esim. prosentteina palkasta, vaan se on vuosittain yksi könttäsumma, sellainen kolmisen sataa euroa, joka pitää maksaa kerralla. Nyt siihen jäi alle satanen, mutta tammikuussa pitää maksaa se supersumma.

Muulle ajattelemiselle ei sitten aikaa jääkään, kun pitää keskittyä työhön ja aikatauluihin ja rahaan ja siihen, että vielä pärjään henkisesti niin, että kykenen tekemään hyvää tulosta kummassakin työssäni. Etenkin nyt, kun on se potkujuttu ja minulla on lievästi sanottuna paineita pärjätä, mikä ei todellakaan luo ihanteellista lähtökohtaa sille työntekemiselle. Sentään ne uudet ovat saaneet minut taas muistamaan paremmin sen, miksi me sitä työtä tehdään. Huomasin tässä vähän yli viikko sitten tajusin olevani todellinen ämmä. Olin vuorossa ja Natalian kanssa odotettiin Markusta tulemaan takaisin omasta rapustaan ja arveltiin siinä, että onkohan hän saanut lapun. Siinä vaiheessa sanoin sitten ääneen sen, mikä mielessäni oli, oli voihkaisin ja sanoin, että toivottavasti hän ei ole saanut kuin korkeintaan 15 euron lahjoittajan. Natalia tyrmistyi täysin ja epäuskoisesti sanoi, että mitä ihmettä, eihän niin saa toivoa, vaan se on se tiimin tulos, mikä ratkaisee.

Olen miettinyt tuota siitä lähtien ja vaikka se aikaisemmin kävi minulle järkeen toivoa niin, niin Natalian kommentin jälkeen tajusin, millainen paskiainen olin ollut. Teen töitä hyväntekeväisyysjärjestölle, jolle lahjoitan itsekin rahaa ja todella uskon asiaan.

Jotenkin kuitenkin oma usko horjuu. Jatkuvasti kuulee rasistista paskaa ja luonnollisesti esim. Kreikan rahakriisi on meidän feissarien vika, jne. Lisäksi kun olen tehnyt töissä tallennuksia ja kyse on vielä erittäin kiinnostavasta tutkimuksesta, joka mahdollisesti julkistamisen jälkeen näkyy oikein uutisissa tai jotain. Siis tarkkaan en voi sanoa, mutta ihmisille jaettavien tukien suuruudesta ja sopivuudesta oli kyse ja taviksilta kysyttiin sitten myös, miten eläkkeen, asumistuen, äitiystukien, yms. suuruutta pitäisi kehittää. Mukana oli sitten myös maahanmuuttajien kotouttamisraha, eli siis jolla mahdollistetaan suomea taitamattomille maahanmuuttajille pääsy ilmaiselle suomen kurssille, yms.

Kaikki olivat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta sitä mieltä, että näitä tukia tulisi nostaa edes vähän, mutta suunnilleen puolet näistä olivat sitä mieltä, että sen korotuksen ei pitäisi koskea maahanmuuttajien kotouttamistukea. Eikä kyse ole siis maahanmuuttajien muusta tuesta vaan nimenomaan kotouttamistuesta. Ja kaikki rasistitkin valittavat, että niiden pitäisi kotoutua suomalaiseen yhteiskuntaan, plaa plaa plaa. Silti osa on kuitenkin sitä mieltä, että tämä kotouttamistuki pitäisi vähentää puoleen ja osan mielestä jopa lakkauttaa kokonaan.

En voi kuvailla sitä, miten kauhealta tuntuu törmätä tuohon asiaan päivä toisensa jälkeen melkein joka paikassa. Tietysti feissaus on siitä paha, että siinähän siihen justiin törmää ja vaikka sen ei pitäisi antaa vaikuttaa, niin en voi sille mitään. Mielestäni se kaikki rasismi on vain väärin. Aina sitä perustellaan sananvapaudella tai suomalaiset pitää hoitaa ensin, jne. jne. ja välillä suoraan syytetään minuakin, että sinä olet syyllinen maahanmuuttajiin, jotka ovat pelkkiä eläimiä. Tuntuu kuin puolet Suomesta olisi muuttunut sellaiseksi kuin isäni on. Hän on sentään syntyperäinen suomalainen, niin rasistit taatusti ottaisivat hänet avoimin sylin vastaan.

Toinen tekemäni työ on alipalkattua ja välillä pomo terrorisoi, toinen työ on äärimmäisen stressaavaa, mutta mielestäni tärkeää. Haluan auttaa maailmaa parempaan kuntoon ja se avustustyö oikeasti auttaa, vaikka kaikki jankuttavat vähän väliä, että koko ajan sinne Afrikkaan kaadetaan sitä rahaa, eikä mitään kehitystä ole tapahtunut. Ja kehitystähän ON tapahtunut ja todella paljon! Kestän stressiä ja teen kahta työtä tullakseni toimeen itse, minkä luulisi olevan kunnioitettavaa, mutta kukaan ei piittaa. Koska olen puhelinhaastattelija ja feissari, minulle saa olla ihan tuosta vain ilkeä ja epäystävällinen. Minun sen sijaan pitää aina olla hillitty ja sanoa kaikkeen paskaankin, että kiitos, hei.

Ja ihmiset valittavat, että järjestön kulut on liian suuret, pälä pälä, ja sitten pyytävät esitettä tai suoraveloitusvaltakirjaa tai sanovat, että kyllä mä annan jo suunnilleen kerran kuukaudessa rahaa teille, kun teiltä lähetetään sellainen laskujuttu. Ja siis esitteitä ei ole, koska pyrimme olemaan vihreitä ja tietysti pitämään ne ylimääräiset kulut mahdollisimman pienenä, minkä takia niitä suoraveloitusvaltakirjojakaan ei anneta jokaiselle joka ei osaa sanoa suoraan ei, vaan sanoo, että "haluaa miettiä vielä", koska yksi valtakirja maksaa 20 senttiä ja niistä 1% palautuu. Yksi prosentti! Ja kun lähettää niitä "laskujuttuja", niin siinä menee aina se postimaksu, joka tulee siihen kuluosioon, josta ne samat ihmiset valittavat!

Ja paskoja ne maahanmuuttajat, kun eivät kotoudu. Ja kyllähän niiden kotoutumisrahan voi muuttaa nollaksi ja nostaa lapsilisää ensimmäisestä lapsesta satasesta vaikka nelinkertaiseksi.

Toisaalta olen tätä kaikkea stressiä vastaan, mutta raha on se, jolla mitään saa aikaan. Mutta kaikki on suoraan sanottuna perseestä juuri nyt, kun rahaa ei tunnu olevan, vaikka tunnen olevani suunnilleen luhistumaisillani työtaakan alla. Sentään marraskuussa ei pitäisi olla kauheasti yllättäviä menoja ja joulukuussa tulee monen satasen veronpalautus. Todellakin odotan innolla tiedotetta seuraavasta veronpalautuksesta, koska maksan toisen työn palkasta ihan järkyttävästi veroja. Se on se normaali lisätulo-verokortti, jonka mukaan palkasta napsaistaan 29% verona. Se tuntuu kohtuuttomalta, kun kerran kuukauden nettopalkka kummastakin työstä yhteensä on korkeintaan 1300 euroa. Minulle pitäisi silti jäädä n. 500 euroa käteen kuussa, mutta ei sitä vain jää! On välttämättömät lääkkeet ja bussikortti ja sitten laitan vähän rahaa kuussa säästöön, jotta selviäisin isommista yllättävistä menoista ilman että olisin heti hukassa.

Ja nyt kello on jo paljon ja kahdeksan tunnin päästä pitää aloittaa jo työt ja puhelintyössä on harvinaisen paska projekti menoillaan, ensin jonotetaan puhelinkeskukseen, sitten sanotaan asia ja odotellaan, kun keskus yhdistää väärälle henkilölle, joka harvoin edes vastaa ensimmäisellä yrittämällä, minkä jälken pitää jonottaa taas keskukseen, jne. Ja tutkimus on todella tarkka ja Työ- ja elinkeinoministeriön teettämä ja mitään ei saa oikoa ja siihen ei ole edes lomaketta, vaan se on vaiheittain täytettävä paska nettivastaussysteemi, mikä ei toimi, koska jos netti jumittaa, niin sen aikaa on puhelimessa sitten kiusallinen hiljaisuus, kun et voi kysyä seuraavia kysymyksiä, kun et edes tiedä niitä! Sentään normaali pomo on sairauslomalla ja huomenna on ennen feissausta psykologi.

Edellisen kerran jälkeen sain ensimmäistä kertaa ajan näin pian. Tuli vain kaksi viikkoa väliä tapaamisten väliin, kun ennen se on ollut neljä tai jopa viisi. Todennäköisesti johtui siitä, että olin saanut sen hyperventilointikohtauksen ja romahtanut. Mikä ei pelästyttänyt minua, mikä on kyllä hyvä, koska ilmeisesti suurimman osan hyperventilointikohtaus säikäyttää. Minä olen kuitenkin tottunut siihen ja vasta muutamia vuosia sitten sain edes tietää, että sille on oma nimikin ja sitä pidetään tosi vakavana juttuna. Lapsena, kun itkin tosissani, melkein jokainen vähänkin pitempi itku päättyi nyyhkytystä muistuttaneeseen hyperventilointiin sen jälkeen kun ulina oli loppunut. Tiedän että se menee ohi, vaikka tuollaisen pahan kohtauksen aikana vain sattuu henkisesti niin paljon, että itsetuhoiset ajatukset ovat todella voimakkaita ja vaikeita vastustaa.

Jos tuollainen on se, joka on peitossa, niin toisaalta aika ymmärrettävää, että toistan päivää rutiininomaisesti yhä uudelleen ja uudelleen, kärsien vain väsymyksestä ja kroonisesta myöhästelystä, jonka takia lähes kaikki paikasta A paikkaan B väliset matkat menevät niin, että ryntään kämpästäni ulos niissä vaatteissa, jotka olivat lähimpänä ja juoksen pysäkille, jotta ehtisin bussiin, joka suhahtaa ohitseni. Vauvoista kuva loppuun keventämään synkkyyttä. Kuvassa tosin vain pojat, mutta söpöysasteen näkee jo siitäkin. Ensimmäistä kertaa alkavat jopa itse vähän liikkua ympäriinsä - vaikkeivät silmät ole vieläkään auenneet - välillä jopa kymmenen senttiä pesämökin ulkopuolella ennen kuin mönkivät takaisin sisään nukkumaan lämpimässä kasassa.

Pojut.jpg