Minä en tiedä mitä tehdä. En ole tiennyt, mitä tehdä, enää hyvin pitkään aikaan. Olen ihan hukassa. Ja palasina. En pysty tekemään mitään. Kello lähestyy kahdeksaa, minun olisi pitänyt kirjoittaa jo kaksi työselostusta uusiksi, siivota rottien häkki, pestä hiukset ja pestä pyykkiä. En ole tehnyt niistä mitään.

Olen vain itkenyt melkein koko päivän. En tiedä edes miksi. Tuntuu vain niin kauhean pahalta koko ajan.

Minulla on ikävä NN:ää. Kauhea ikävä. Joka aamu kun tarkistan, onko ulkona lunta, ajattelen häntä. Jostain syystä lumesta tulee aina mieleen hän. En tiedä miksi. Ja paitsi että kaipaan häntä, tajusin eilen yöllä, kun en saanut unta, että kaipaan myös itseäni. Minulla on ikävä sitä, millainen minä olin silloin kun hän oli samassa koulussa ja samoilla käytävillä... Silloinkin oli huonoja päiviä, mutta eivät ne olleet sellaisia kuin nyt. Ja ennen kaikkea, silloin oli myös hyviä päiviä. Oli päiviä, kun saatoin ajatella, etten ole pettymys koko maailmalle. Pystyin olemaan itse ylpeä jostain, mitä tein – ajoittain jopa siitä mitä olin.

Mutta en enää. Olen niin pettynyt itseeni. Ihan kaiken suhteen. Äiti soitti tänään ja sanoin hänelle, että hän voi palauttaa sen lahjansa sitten kunhan minä ensin palautan sen hänelle. Sitten sanoin, että en aio tulla enää joulun jälkeen yliopistolle ja selitin. Hän otti sen itse asiassa oikein hyvin. Paljon paremmin kuin minä. Aloin melkein itkeä puhelimessa. Hän myös sanoi, että ei hän siltikään palauttaisi sitä laitetta, vaan että se olisi minun ja että voisihan sitä käyttää kotonakin sitten. Tuo puhelu kesti yhdeksän minuuttia. Normaalisti puhelut äidin kanssa kestää sellaiset reilut parikymmentä minuuttia, mutta tämä näköjään sitten ei.

Siitä puhelusta huolimatta, siitä äidin luettelemasta ohjelmalistasta huolimatta, se lahja on yhä koskemattomana siinä samassa postipaketissa jossa se tuli. En voi katsoa sitä. Olen epäonnistuja, en ansaitse mitään sellaista. Ja minun pitäisi edelleen kirjoittaa ne työselostukset.

Olo on aika epätodellinen. Hyvin sekava. En tiedä miksi. En ole nukkunut kauhean hyvin. Näen painajaisia nykyään ja herään niihin. Rotat karkailevat lisäksi häkistään, koska ovat päässeet koko huoneessa liikkumisen makuun. Tolstoi lähinnä karkailee, Dostojevski ei osaa sitä taitoa. Tolstoi vääntäytyy yhdestä pienestä reiästä, jonka olen yrittänyt tukkia rautalangalla. Heräsin tänä yönä siihen kun rapinaa kuului väärästä paikasta ja katsoin sängyn reunan yli ja näin, miten rotta juoksi huoneen poikki. Jos yritän pitää niitä pelkästään sohvalla tai ottaa syliin, ne kirkuvat.

Päätä särkee. Joka päivä. Nykyään vain entistä enemmän ja minulla on huono olo. En ole syönyt aikoihin. Viimeksi kai... Torstaina? Tai ehkä keskiviikkona, en minä muista. En ole käynyt kaupassakaan ikuisuuksiin. Minulla olisi jääkaapissa perunoita, porkkanoita ja kananmunia, ja niistä saisi tehtyä jotain syötävää, mutta minua ei huvita. Ei ole lainkaan nälkä. Ja minulla on ruma olo ja syöminen vain pahentaisi sitä.

Pesin hiuksetkin viimeksi... Tiistaina. Tai keskiviikkona. En muista sitäkään. Näytän kauhealta. Huone on läävä. Pidän banaaneja astiakaapissa, koska siellä ei ole mitään, enkä halua hukata hyvää säilytystilaa. Kaikki astiat ovat jossain muualla asunnossa. Likaisina. Totta puhuen, tiskasin viimeksi silloin, kun Nan oli täällä. Sen jälkeen, kun olen tarvinnut lautasta tai jotain, niin olen etsinyt jostain käytetyn lautasen ja huuhdellut sitä sen verran, että ilkeän syödä siltä. Ällöttävää, eikö?

Minä en vain jaksa tiskata. Enkä siivota. Enkä tehdä mitään. Jos joku – ihan kuka tahansa – näkisi sen, miten minä asun täällä, hän pyörtyisi inhotuksesta. Samoin tapahtuisi, jos joku näkisi minut täällä. En tee mitään, en käy ulkona, jos ei pidä mennä viemään jotain yliopistolle tai käymään kaupassa... En avaa verhoja, kurkistan vain parvekkeen verhon raosta, onko pihalla lunta. Aamulla. Sen jälkeen en tiedä lainkaan, mitä ulkona tapahtuu. Paistaako aurinko vai sataako.

Minä vihaan tätä. Minä vihaan itseäni täällä. Minun pitäisi edes yrittää elää täällä jotenkin, mutta tänään on etenkin alkanut jo tuntua niin epätodelliselta, että en edes tiedä, olenko minä täällä oikeasti vai en. Nukunko minä nyt vai olenko hereillä? Mitkä olivatkaan ne unen tunnistamisen säännöt? Kello hyppää eteenpäin tai taaksepäin? No se tekee. Nytkin. Puoli tuntia on taas kadonnut elämästäni ilman että olen tajunnut mitään. Ilman että olen huomannut mitään. Samoin on tapahtunut koko viikonlopulle. En edes tietäisi, mikä viikonpäivä on, jos tietokoneessani ei olisi kalenteria, joka sanoo sen.

Tämä on minun elämääni, mutta ei se minusta ole oikeasti elämistä. Siis se, että linnoittaudun asuntooni ja elän niin, että mieleni tuntuu koko ajan sumuiselta. En halua, että minun pitäisi miettiä, kuka minä olen, mitä minä olen ja mitä minä teen täällä. En halua kysyä, että onko tämä todellista. En halua kysyä, mitä syytä huomisella olisi tulla lainkaan.

Eilen – tai en ole varma oliko se eilen, saattoi muuten olla pikemminkin toissapäivänä – makasin selälläni lattialla ja kuvittelin, että olin kuolemassa. Mietin, että jos kuolisin siihen paikkaan, mikä olisi viimeinen näkymä, jonka näkisin. Otin siitä kuvankin.

Se näyttää paljon paremmalta kuin koko muu asunto yhteensä normaalista näkökulmasta katsottuna. Makasin siinä ja suljin silmäni ja toivoin, että voisin vain pyörtyä siihen paikkaan. Että voisin vain kuolla  enkä herätä enää koskaan. Sitten ei sattuisi enää. Sitten minun ei tarvitsisi kysyä mitään kysymyksiä itseltäni enää, minun ei tarvitsisi enää yrittää koskaan.

En tiedä nukuinko vai olinko pelkästään jonkinlaisessa ajatushorroksessa, mutta havahduin siihen, kun Tolstoi kiipesi päälleni. Ja sen jälkeen nousin ylös ja joka paikkaan sattui, päätä särki niin, että teki mieli vain oksentaa silkasta kivusta.

Ja päätä särkee taas. Käytän enemmän migreenilääkettä kuin saisi, jotta en söisi päänsärkyyn, kuten normaalisti teen. En ole ainakaan havainnut mitään radikaaleja haittavaikutuksia. Nekin voisivat olla jopa piristäviä. Jos ottaisin tarpeeksi paljon liikaa, niin en kuolisi, mutta ehkä sitten voisin päästä jonnekin lääkärille vähän aikaisemmin.

Kaikki hajoaa käsiini. Koko maailma tuntuu luhistuvan päälleni, enkä minä pysty tekemään sille mitään. Joo, tein voitavani, varasin ajan lääkärille, mutta miten minä selviän sen puolitoista kuukautta, joka siihen lääkäriaikaani vielä on? Jatkan ”elämistä” tähän malliin? Mutta minulta kysyttiin, että jaksaisinko odottaa ja vastasin myöntävästi. No, se tyyppi kyllä sitten sanoi siihen, että eipä minulla muita vaihtoehtoja olisikaan.

Ja nyt on kulunut jo yli tunti. Ja tässä minä istun edelleen. Pitäisi mennä edes yrittämään jonkun asian tekemistä. Tai jotain.