Tänään olen kärttyisä ja kyyninen. Tai oikeastaan olin jo eilenkin – paitsi että ajallisesti sekin oli kyllä tänään myös. Katsoin Taru Sormusten Herrasta telkkarista ja sen jälkeen erehdyin menemään meseen. Ja jotenkin jumituin yhteen keskusteluun, josta sitten häivyin lopuksi tokaisten joskus vähän neljän jälkeen, että häivyn nukkumaan, jos hänellä olisi jotain selitettävää vielä, niin hän voisi tehdä sen offline.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joo, minä olen kauhean ilkeä ja paha ja itsekäs ja muista välittämätön ihminen. Vihatkaa vain. Kyllä minä sen ansaitsen. Lähinnä tuntuu siltä, että tekisi mieli kirkua ja paiskoa tavaroita ja sanoa, että en tule enää ikinä nettiin, en enää ikinä kirjoita blogiani, en enää ikinä, ikinä, ikinä! Mutta näköjään ei se ole edes tarpeellista, kerran näköjään onnistuin vaihteeksi kyynisyydelläni pelottelemaan yhden henkilön nettitauolle. Mutta ei se kauheasti helpota, en halua ikinä enää kertoa kenellekään mitään.

 

Ensiksi itketään, kun luetaan Amian blogia. Sitten luvataan Amialle, ettei lueta sitä enää. Sitten sulkeudutaan omaan huoneeseen ja itketään sitä, että ei päästä lukemaan Amian blogia. Minä olen kyyninen ja varmaan sisimmässäni paha, mutta jos tunnette noin, niin hankkikaa ihmiset elämä! Ymmärtäisi, jos kyseessä olisi joku hyvä ystäväni, mutta minä määrittelisin tämän ihmisen melkeinkaveriksi. Hän määrittelisi itsensä hyväksi ystäväksi. Saan koko ajan kuulla, miten hän haluaa pitää huolta minusta, miten hän ei saisi kertoa minulle ikäviä asioita vaan että hänen pitää salata ne minulta, koska hän haluaa auttaa minua. Ahdistuu ja menee täysin pois tolaltaan ja näkee painajaisia minusta ja blogista, mutta sanoo, että kyllä hän kestää, hänenhän on pakko kestää, hänen täytyy pitää minusta huolta.

 

Kauhean liikuttavaa sinänsä, mutta ei kiitos. En tarvitse tarrautujia. En halua tarrautujia. Koskaan halunnutkaan. Kaverit on okei, mutta kun joku ryhtyy ”pitämään huolta minusta”... Se saa niskakarvani pystyyn. Minä en halua mitään pumpulikäsittelyä. En mitään huolehtimista. On tietysti kiva, että jotkut välittää, mutta jos se menee siihen, että teen mitä tahansa ja joku itkee siksi minun takiani... Tuntuu melkein kuin minulla olisi itselläni lapsi, josta pitää huolta. Enkä minä tykkää kauheasti lapsista. En halua, että minun pitää koko ajan miettiä jotakuta muuta. Kauhean itsekästä, mutta varmaan minä olen sitten itsekäs. Haluan olla vapaa. Ja jos minun täytyy koko ajan olla huolehtimassa sellaisesta ihmisestä, jolla on joskus suruja sen takia, että hän on päättänyt pitää huolta minusta, niin tunnen oloni kauhean kahlituksi.

 

Yleensä se olen ollut minä, joka on sen nettitauon pitänyt. Olen sinänsä ihan positiivisesti yllättynyt. Ei sillä, varmaan onnistuin vain loukkaamaan ja järkyttämään häntä niin, että siksi tuo nettitauko. Mutta minä en ota kauheaa stressiä siitä. Minä en ole pakkomielteinen ihmisten oloista. Jos joku on surullinen tai hänellä menee huonosti, niin selvä, niin sitten on. En tarkoita, että minun olisi oikeutettua aiheuttaa ihmisille pahaa ja se tietysti saa omantunnon kolkuttamaan, mutta jos minä en pysty mitenkään vaikuttamaan jonkun pahaan oloon, niin sitten en voi. Se ei tarkoita, että minun pitäisi olla surullinen myös tai että minun pitäisi jotenkin ”pelastaa” hänet. Tietysti toivon, että asiat menisi kaikilla ihmisillä hyvin, mutta en minä siitä kauheasti stressaa eikä se ole mielessäni koko ajan. Osaan nykyisin pitää omat asiani erossa muiden ihmisten asioista, ainakin nyt suurimmaksi osaksi.

 

Mutta olo on kauhean huojentunut. Hän pitää nettitaukoa, en voi tehdä mitään, vaikka hän sanoikin, että jos on jotain asiaa, niin voin laittaa vaikka tekstiviestillä. Ei ole, ja vaikka olisikin, en laittaisi. Olo on vain niin huojentunut. Yhtään kukaan, en edes minä itse, voi olettaa, että pitäisin hänestä huolta nyt. Katsokaa nyt, hän on nettitauolla! En minä voi hänestä pitää huolta, saan kerrankin tehdä mitä minua itseäni huvittaa! Tulla nettiin tai olla tulematta. Saada surullisuus- tai ahdistuneisuus- tai harhakohtauksen ihan rauhassa ilman että minun täytyy tuntea suunnatonta huonoa omatuntoa siitä.

 

Minun ei tarvitse koko aikaa miettiä, miten minun oloni on huono ja että pitäisi varmaan kokeilla voida paremmin, kiitos maailma, kiitos!

 

Ja ihan näin aiheesta sivuun, pakko sanoa, että meidän tietä pitkin käveli juuri äsken musta hevonen, joka veti sellaisia kaksipyöräisiä rattaita. Hieno kuin mikä. Ja kauhean iso. En ole kauheasti nähnyt hevosia livenä, en ainakaan läheltä. Jotenkin tuli heti mieleen tuostakin hevosesta TSH:n Mustat Ratsastajat. Ne on törkeän mahtavia. Ainakin silloin, kun niillä on ne hevoset. Ja kun on joku hevonen niin kuin tuo, joka käveli meidän tietä pitkin, niin vau! Sellainen iso ja tumma ja jos sellaisen selässä olisi joku viittahemmo ja sellainen tulisi vastaan joskus pimeällä, niin kyllä kuka tahansa varmaan pelästyisi puolikuoliaaksi, vaikkei TSH:sta mitään tietäisikään.

 

Ja nyt pitäisi lukea biologiaa. Ja nukkumisrytmi on ihan päin mäntyä. Tänään nukkumaan puoli viideltä ja herätyksen säätäminen väärin, niin heräsin sitten kahdeltatoista. Veli lähti jo, hän on ollut pääsiäisen täällä. On ollut kivaa. Minusta on kiva, kun veli on kotona. Muistan hämärästi, miten aamulla äiti käski hänen sanoa minulle ”heippa” ja miten hän teki sen ja minä vastasin puoliunessa. Olisi pitänyt yrittää herätä jo silloin, mutta minä olen hankala heräämään. Herään puoliksi, mutta en ihan kokonaan, joten minulle ei ole mikään ongelma jatkaa unia jonkun vastaavanlaisen häiriökohtauksen jälkeen.

 

Vähän niin kuin eilen, kun porukka seurasi formulaa tekstitv:stä. Kauhea huuto, kun minä nukuin, mutta ei se minua oikeastaan häirinnyt. Herätessäni muistin kyllä pätkiä siitä, mitä he olivat huutaneet, mutta se ei ollut vaikuttanut nukkumiseeni suunnilleen lainkaan. Olen outo, joo.

 

Mutta jos kokeilisi vihdoinkin lukea sitä biologiaa.