Ihmeiden aika ei ilmeisesti ole ohi. Yleensä herään viikonloppuina joskus kahden tienoilla iltapäivällä, mutta tänään heräsin jo heti yhdeksän jälkeen ja nousinkin jo ennen puoli kymmentä. No joo, syynä oli taas tosin se, että näin unta, joka herätti minut, mutta kuitenkin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Uni oli... Hyvin mielenkiintoinen. Melkein onnellinen. Siinä minua ärsytti ja päätin lähteä ajelulle autolla. Ajelin ympäriinsä ja lopulta kun olin ajanut jo melkein tunnin, ajattelin, että olisi hyvä lähteä takaisin. Tulin liikenneympyrään ja ajattelin, että siinä olisi helppo lähteä takaisin. Sitten yhtäkkiä minulla oli kuitenkin vain polkupyörä. Ja kun pääsin takaisin siihen liittymään, josta olin tullut, minulla ei ollut enää sitäkään, vaan kävelin eteenpäin. Olin sekoillut liikenneympyrässä enkä siksi ollut varma, olinko menossa oikeaan suuntaan. Edelläni käveli mies ja minä pysäytin hänet ja kysyin, minne tie vie. Hän kertoi minne se vei ja tajusin olevani aivan oikealla tiellä.

 

Sitten mies katsoi minua hetken ihmetellen ja kysyi, mikä minun nimeni on. Olin hämmentynyt, koska mies näytti tunnistavan minut, kun minä taas en ollut nähnyt häntä koskaan. Kerroin hänelle nimeni ja hän näytti tunnistavan senkin ja kätteli minua innokkaasti ja kertoi oman nimensä. Se mies oli NN:n isä. Itse yritin olla kuin en olisi tunnistanut häntä, koska pidin tietysti luonnollisena, että hän ei tuntisi minua. Hän kuitenkin vaati, että kävelen hänen kanssaan ja selitti koko ajan kauheasti jotain ihme juttuja.

 

Jotenkin sitten päädyin NN:n kotiin. NN:n äiti oli siellä ja NN:n isä esitteli minut hänelle. Molemmat olivat kauhean innoissaan ja minä olin hyvin hämmentynyt. NN:n äidillä oli punertavanruskeat pitkät lainehtivat hiukset. Todella hienot. Hän hymyili minulle ja sanoi, että oli mahtavaa, että he tulisivat saamaan minun kaltaiseni ihmisen sukuunsa. Jälleen kerran minä olin hyvin hämmentynyt. Pahoittelin ja sanoin, etten ymmärtänyt ja sanoin sitten, että ehkä he ovat erehtyneet henkilöstä. He katsoivat toisiinsa ja kysyivät, että olihan minun nimeni [oikea nimeni]. Nyökkäsin ja aloitin jo lauseen sanalla ”mutta”, mutta he keskeyttivät minut ja olivat taas innostuneita.

 

NN:n äiti raahasi minut katsomaan valokuvia. Hän näytti kahta naisen valokuvaa ja sanoi, että he olivat hänen vanhimpien poikiensa tyttöystäviä. Molemmat olivat kuulemma malleja. NN:n äiti sanoi, että hänen mielestään he olivat tyhjäpäisiä idiootteja, joiden suhde hänen poikiinsa ei kuitenkaan kestäisi. Sitten hän katsoi taas minuun ja hymyili leveästi ja sanoi, että he eivät olleet lainkaan niin kuin minä, joka olin niin mahtava kaikin tavoin ja jonka parisuhde kestäisi taatusti loppuun asti. Olin taas ihan pihalla, joten sanoin: ”Ööö... Okei...”

 

He raahasivat minua ympäriinsä ja selittivät minulle koko ajan jotain ja näyttivät olevan niin kauhean innostuneita siitä, että minä olin siellä. Minä tunsin oloni vain hyvin epämukavaksi ja olin ihan pihalla. Miten he edes tunsivat minut? He eivät olleet maininneet ”sinä ja NN” –fraasia kertaakaan eivätkä muutenkaan viitanneet häneen mitenkään. He käyttäytyivät melkein kuin minut olisi jo kihlattu jollekin heidän pojistaan, vaikka tilanne oli minun ja NN:n välillä täsmälleen sama kuin todellisuudessakin. Olin hyvin hämmentynyt, mutta aina kun sanoin, että minun pitäisi varmaan jo lähteä, he sanoivat jotain tyyliin: ”Ei nyt vielä! Älä nyt vielä mene. Kyllä sinun vanhempasi ymmärtävät, kun kerrot missä olet ollut. Olemmeko me jo kertoneet [asia x]?”

 

Sitten he veivät minut keittiöön ja tarjosivat keksejä (sellaisia outoja neliönmuotoisia) ja mehua. Heillä oli keittiössä CD-soitin ja he miettivät, että mikä musiikki sopisi juuri siihen hetkeen. Minä melkein sanoin jo ”Nightwish”, mutta vieraskoreana tyydyin vain hymyilemään ja olemaan hiljaa. He laittoivat jotain musiikkia ja kehottivat sitten, että ottaisin toisen keksin. Tuossa vaiheessa minä sanoin, että tuon kaiken täytyi olla unta ja että nipistäisin itseäni testatakseni sitä. Juuri ennen kuitenkin tajusin, että se todella oli unta ja että se oli sellaista unta, josta en välttämättä haluaisi herätä. Minä kuitenkin olin menettänyt otteen unesta (kuten aina, kun tajuan sen olevan unta: en ikinä pysty näkemään lucid-untakaan). NN:n vanhemmat näyttivät surullisilta ja sanoivat, että minun pitäisi jäädä, että minä en saisi lähteä. Minä katsoin heihin ja aloin haihtua. Seisoin keskellä heidän hienoa keittiötään ja haihduin. Sitten heräsin ja olin omassa sängyssäni.

 

Täytyy sanoa, että kyllä oli omituinen uni. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista unta. En ole myöskään koskaan nähnyt NN:n vanhemmista kumpaakaan enkä tietenkään heidän taloaankaan. Mutta tuossa unessa kaikki oli niin todellista. Istuessani keittiön pöydän ääressä ja syödessäni keksejä, yritin vilkuilla muualle taloon nähdäkseni NN:n huoneen. En nähnyt sitä, mutta paljon muuta ja katselin ympärilleni ihmeissäni ja ajattelin, että heillä oli kauhean kivannäköinen talo. Siellä oli kauheasti kaikkia kivoja huonekaluja ja joitain koriste-esineitäkin ja sitten sellainen vanha tuoli, jossa oli vanhoja nukkeja. Ja NN:n vanhemmat olivat myös kauhean todellisen oloisia. Hänen äitinsä punaisine hiuksineen ja hänen isänsä mustan tukkansa kanssa (vaikka hän näyttikin olevan kaljuuntumassa, argh! Ei muuten, mutta en usko, että NN itse toimisi lainkaan kaljuuntuvana. Minä sitten rakastan hänen hiuksiaan...). NN:n isällä oli myös sellaiset ruskeat silmät kuin NN:lläkin. Yritin katsella, olisiko NN:n äidilläkin sellaiset samanlaiset silmät (koska olen miettinyt, että jos kaikilla veljeksillä on ruskeat silmät, niin onko molemmilla vanhemmilla ruskeat silmät vai ovatko kaikki heidän lapsensa heterotsygoottisia ruskeasilmäisiä (älkää kysykö)), mutta sitä en koskaan saanut selville, kun unohdin sen vähän joka välissä.

 

Mutta. Tuo oli minun laskujeni mukaan elämäni toinen pääidealtaan NN:ään liittyvä positiivinen uni. Ei tosin vieläkään sellainen uni, jossa NN olisi itsekin ja pitäisi minusta enemmän kuin ystävänä, mutta kuitenkin. Tulin vain ajatelleeksi vielä, että jos minusta ja NN:stä ei tule mitään, niin unet hänestä vainoavat minua varmaan ikuisuuden sen jälkeenkin, kun hän on jo kadonnut elämästäni. Näen vieläkin silloin tällöin unia, joissa on Merry ja jossa me olemme kavereita ja teemme kaikkea. Siitä on jo yli kolme vuotta kun me lakkasimme olemasta kavereita, mutta en vieläkään ole päässyt eroon unista, joissa olemme kavereita. Unet on sillä tapaa pelottavia, kun niistä ei voi sulkea ketään ihmistä pois.

 

Tuon unen jälkeen en saanut nukahdettua enää. Olo on aika surullinen. Sattuu. Tuo on huono puoli edes suhteellisen hyvissä unissa: kun herää, kaikki onkin huonommin ja toivo on suunnilleen kuollut ja kuopattu ja todennäköisyydet siihen, että unessa ollut tapahtuisi oikeasti, ovat jossain nollan tietämillä. Minulla on taas kauhea ikävä NN:ää. Kun näkee jonkun tuollaisen unen... Minun tulee vain aina niin kauhea ikävä häntä. Ei sillä lailla, että tarvitsisi vain nähdä hänet vaan sillä lailla, että vaikka hänet näkisikin koulussa, olisi silti ”ikävä”. Siis siksi, että unessa joku asia olisi ollut ainakin melkein niin kuin olen toivonut, mutta sitten todellisuudessa... ei mitään. Sitten vain toivoo aina nukahtaessaan illalla, että kunpa näkisi NN:n taas unessa. Voisi olla hänen lähellään ja osa hänen elämäänsä sitä kautta. Se olisi pelkkää harhaa, pelkkää kuvitelmaa, mutta NN merkitsee minulle niin paljon, että sekin tuntuu paremmalta kuin ei mitään. Säälittävää.

 

Ja muutenkin tämä univaihe on jotenkin kumma. Minulla on näköjään niin, että unissani on on/off –painike. Joskus on pitkä aika, kun en ”näe” (=en muista) yhtään ainutta unta, mutta joskus tulee taas sitten tällaisia jaksoja, kun näen joka yö monta unta ja muistan kaikki. Tavallaan jotenkin ärsyttävää.

 

Olen taas uppoamassa suohon. Koko viikon... koko viikon olen ollut katsomatta NN:ään, koska minä olen pelännyt, että sitten muistan taas miten paljon... pidän hänestä. Sitten kun mitään ei tulisi, mikään ei toimisi, niin se sattuisi niin järjettömästi, että minä olen alkanut epäillä, että jos minä en kestäkään sitä. Ja sitten tulee tällainen uni. Unissa on puolustuskyvytön. Silloin ei ole sitä suojaavaa kuorta sydämen ympärillä, jonka siihen voi kyhätä päiviksi, jos oikein yrittää. Unissa sitä ei ole. Unissa kaikki toiveet ja pelot... Ne tekevät pahinta vahinkoa, koska unissa sitä suojaavaa kuorta ei minulla ainakaan koskaan ole. Jos olen surullinen, minä itken – en vain pidätä kyyneliä kuten IRL. Ja jos olen onnellinen, minä olen totaalisen onnellinen koko sydämestäni – en yritä tukahduttaa onnellisuuttani varmuuden vuoksi kuten IRL.

 

Ja sitten kun tulee tällainen uni... Kun sitä kuorta ei ole... Kun ei ole mitään suojaamassa minua siltä onnellisuudelta, joka siinä unessa oli, kun NN oli kertonut vanhemmilleen minusta suunnilleen kaiken ja piti minusta... Unessa tunteet ovat todellisia ja täydellisiä. 100%:sia. Niitä ei tukahduteta, vaan onnellisuuskin tuntuu niin käsittämättömän ihmeelliseltä, kun ei tajua pelätä mitään. Kun luottaa siihen, että tämä on todellisuutta ja että asia on näin.

 

Sitten kun herää ja se onnellisuus kestää hetken ennen katoamistaan, olo on kauhea. Melkein kuin olisi menettänyt NN:n jo. Kun tajuaa, miten onnellinen oli unessa ja miten paljon välitti. Niin paljon, että olisi voinut käyttää hyvin sitä r-sanaa. Sitten herää ja tajuaa, että se oli unta. Ei todellisuutta. Sitä ei ole enää. Se sattuu niin paljon, että tekee mieli vain itkeä.

 

Ehkä minun pitäisi sitten olla onnellinen, että näen yleensä vain painajaisia.