Minulla on kultainen portti itään –<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

     rakkaudelle, joka ei tule koskaan,

minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,

minulla on portti kuolemalle –

     se on aina avoin.

 

Edith Södergran

 

***

 

Tänään oli sitten äidinkielenkoe ja yllätyksekseni uskon sen menneen aika hyvin. Olen jotenkin nyt kirjoitusten jälkeen tullut ylinopeaksi (tai huolimattomaksi) kirjoittajaksi: tänäänkin lähdin heti kun sai, eli kun kokeen alkamisesta oli noin puolitoistatuntia. Ehdin sinä aikana kirjoittaa kaksi tekstitaitovastausta ja selostusta siitä, miten kieli yhdistää ja erottaa, ja lisäksi eritellä vielä kolmea suomen kirjallisuuteen vaikuttanutta henkilöä. Meillä oli lista ihmisistä, joista piti valita kolme. Minä valitsin Aleksis Kiven, Minna Canthin ja Edith Södergranin, jonka yhdestä runosta on tuossa alussa pätkä. Vaihtoehtoina oli muitakin Aleksis Kiven kaltaisia kuuluisuuksia, kuten Eino Leino ja Runeberg, mutta vaikka Eino Leinosta olisinkin voinut kertoa, minä en tiedä suunnilleen mitään Runebergistä tai Aleksis Kivestä. Canthista ja Södergranista oli helppo kertoa, mutta Aleksis Kivi meni luultavasti vähän hakoteille.

 

NN näyttää jotenkin niin erilaiselta sillä uudella pikimustalla tukallaan. Hänellä oli tänään poninhäntä ja se ainakin näyttää paremmalta kuin se entinen juurikasvuponinhäntä. Vaikka oli sekin omalla tavallaan äärettömän söötti ja persoonallinen. Tänään sitten minulla oli hyvä tilaisuus tuijottaa häntä melkein tarpeeksi, kun hän oli ennen äidinkielenkokeen alkamista käytävän toisella puolella selkä minuun päin. Ei siis voinut nähdä, miten paljon minä hänen suuntaansa katsoin.

 

Minä en ole pitkään aikaan taas kiinnittänyt huomiota hänen korvakoruunsa ja voisin melkein vaikka vannoa, että hänellä ei ole ollut sitä joka päivä. Mutta se jotenkin tukee sitä hänen uutta tukkaansa. Se on kaiketi hopeinen, siltä se ainakin näyttää, ja on törkeän mahtavassa kontrastissa hänen hiuksiinsa. Se on hyvä. Ei ole paljon mitään vihlaisevampaa kuin joku ylpeä tyyppi, joka ei ymmärrä väreistä mitään. NN:n värit sopivat ainakin todella hyvin aina yhteen: mustaa, mustaa, mustaa, hopeinen korvarengas ja mustaa. Se oli torstaina, kun järkytyin ihan suunnattomasti, kun herra Enttillä, joka on yhtä lailla vannoutunut mustaanpukeutuja, oli pitkähihainen punainen paita mustan T-paidan alla. Punainen on pahasta kaikilla, etenkin pitkätukkaisilla hevi-ihmisillä.

 

Olin joskus myös järkyttynyt, kun NN:n pikkuveljellä, Mitchillä, oli harmaansiniset farkut. Jotenkin tuollaiset ”väärät” värit pistävät minun silmääni ja tekee mieli mennä ravistelemaan niitä ihmisiä ja kysyä ”Mitä ihmettä sinä oikein teet?! Missä musta?!”. NN puolestaan ei ole muistaakseni yhtään koskaan koko lukion aikana käyttänyt yhtään ainutta vaatekappaletta, jonka pääväri ei olisi ollut musta. Joskus hänellä on toki ollut joitain bändipaitoja, joissa on ollut joitain kuvioita tai tekstiä (aika usein sellaisella kirkkaalla vihreällä), mutta nekin ovat olleet pohjaväriltään mustia. Harvinaisen viisas tyyppi.

 

Minä tykkään itse mustasta, mutta en siitä huolimatta käytä sitä vain ja ainoastaan. Minulla on aina jotain mustaa (vähintäänkin farkut), mutta saatan joskus pukea jonkun muunvärisen T-paidan päällimmäisen vaatteen alle, niin että siitä näkyy vähän kaula-aukosta. Mutta sekin on aina joko valkoista tai harmaanruskeaa. Ei mitään värillisiävärillisiä, vaan tuollaista ei-mustaa, mutta ei kuitenkaan mitään oikeasti värillistä. Minusta tuntuu, että valkoinen – musta –yhdistelmä tukee jotenkin kivasti mustan kontrastia hiusteni kanssa. Joo, tykkään sanasta kontrasti. Ja tykkään siitä vielä enemmän käytännössä kuin teoriassa.

 

Mutta näin minä NN:n vähän lähempääkin, kun hän päätti sitten yhdessä vaiheessa laittaa takkinsa juuri siihen naulakon kohtaan, jonka vieressä minä seisoin. Minä en yleensä tykkää siitä, että ihmiset tulevat lähelle – minä vaadin melkein aina suojaympyrän, jonka säde on metri, sitä lähempänä on liian lähellä – mutta NN ei tunnu niin epämukavalta. Niin kuin silloin viime keväänäkin, kun hän nojaili minun pulpettiini, niin hän oli minun suojavyöhykkeeni sisäpuolella. Kyllä jotkut muutkin pystyvät samaan, mutta useimmiten jos joku keikuttelee ja nojailee minun pulpettiini, minä haluan vain kauemmas, koska tunnen oloni epämukavaksi, kun toinen ihminen on liian lähellä.

 

Huolimatta siitä, että NN tuntuu kauhean usein olevan minun suojavyöhykkeeni sisäpuolella, hän ei ole ikinä koskenut minuun. Se on ollut pariin otteeseen senteistä kiinni, mutta hän ei ole koskaan koskenut minuun. Viime syksynä, kun NN laitettiin katsomaan minun kirjastani ruotsintunnilla ja meidän piti tehdä jotain puheharjoituksia. NN raahasi tuolinsa ihan minun viereeni, melkein jo niin lähelle, että se olisi ollut häneltäkin liian lähellä. No, minun käteni oli ihan rauhassa pulpetilla ja hän laittoi oman kätensä aivan siihen viereen. Väliä jäi varmaan jotain pari senttiä niin, että vaikka kädet eivät ihan koskeneet, sen pystyi kyllä tuntemaan, että se käsi oli siinä. Hyvin mielenkiintoista.

 

Huolimatta tästä ja monesta muustakin, NN ei ole kertaakaan edes vahingossa koskenut minua. Minä en pidä siitä, että minuun kosketaan. En edes, että joku minun hyvä kaverini tai perheenjäseneni koskisi minuun. Se on oikeastaan aina epämiellyttävää ja jotain, mitä pyrin välttämään parhaani mukaan. Nan asettelee joskus minun hiuksiani paremmin, eikä se haittaa kauheasti, mutta sekin tuntuu hieman epämukavalta. Siksi onkin kai jotenkin kummallista, että minä olen koskenut NN:ää. Tarkoituksella. Naamioin sen tietysti vahingoksi, mutta... En tiedä, ehkä se meni häneen täydestä, ehkä ei.

 

Jotenkin minun tekee mieli jauhaa taas NN:stä. Eilen en olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin vain nähdä hänet. Pelkästään vilaukseltakin, niin olisin tuntenut oloni vähemmän yksinäiseksi. Jotenkin vähän säälittävää. Minä en ole pakkomielteinen hänestä, vaikka joskus saattaa siltä vaikuttaakin. Minusta on vain mukavaa nähdä hänet. Se on vähän sama kuin Jumpulan kanssa. En minä ole ihastunut häneen pätkän vertaa, mutta hän on yleensä niin käsittämättömän huvittava matikantuntisin, että se saa minut hieman iloisemmaksi. Yhteistä näille kahdelle tyypille on ehkä eniten se, että he molemmat huomioivat minut keskimääräistä paremmin.

 

Vaikka en pidäkään huomion kohteena olemisesta, sellaisen yleisen ja laajan huomion, minulle on tärkeää tulla huomioiduksi. Ei se tarkoita välttämättä, että jonkun pitäisi puhua minulle, vaan pelkästään katsoakin minuun. Reagoida siihen, että olen olemassa, eikä vain katsoa ohi niin kuin minua ei olisikaan. Viimeinen hyvä esimerkki tällaisesta tapahtumasta on perjantailta matikankokeelta, kun kello läheni kymmentä. Yksi oppilas kysyi, että saako jo lähteä, mihin opettaja sanoi (tyypilliseen viisastelevaan sävyynsä): ”No varmaan, jos väkisin menee.” Hupaisa kommentti. Satuin sitten vilkaisemaan juuri silloin neiti M:ään, joka oli hänkin siinä luokassa. Hän katsoi myös minuun ja me molemmat virnistimme toisillemme, koska se kommentti oli niin sitä opettajaa.

 

Tuolla tavalla minä olen sosiaalinen ja aktiivinen. En tykkää välttämättä niin kauheasti puhumisesta, paitsi että se on sitten melkein kuin ylemmän asteen huomioimista, mutta tuollainen sanaton pari elettä, ilmettä tai katsetta vaativa huomiointi on minulle tärkeää. Meidän luokalla on joitain ihmisiä, jotka eivät ikinä katso minuun, eivät ikinä. En oikeastaan ole koskaan puhunut heistä paljoa täällä blogissani, koska he tuntuvat tästä syystä kauhean etäisiltä minulle. Joskus kun he sattuvat tulemaan yksin käytävälle, jossa minä istun yksin penkillä tai jotain. He eivät näytä pienintäkään merkkiä siitä, että minä olisin siinä. He tulevat ovesta, katsovat suunnilleen minusta läpi, jättävät takkinsa johonkin ja kävelevät sitten mahdollisesti jonnekin muualle. Joskus joku heistä on tainnut huomauttaakin seuraavaksi tulleelle kaverilleen: ”Mä jo mietin, että onko meillä tätä ainetta ollenkaan kun ei täällä ollu ketään.”

 

Se sattuu. Okei, ei kaikkien kanssa tarvitse olla hyvää pataa tai mitään, mutta tuollainen tuntuu vain niin kauhealta. Vaikka olenkin heidän kanssaan samalla luokalla, en silti ole kukaan? Jotkut, kuten neiti KK, M ja R, tulisivat tuossa tilanteessa viereeni istumaan ja sanoisivat jotain yleistä. Useimmat katsovat minuun pikaisesti ja keskittyvät sen jälkeen muuhun. Se on jo positiivista. Ei ihmisten tarvitse koko ajan minua katsoa, vaan pelkästään sillä lailla ”okei, sinä olet siinä” –tavalla nopeasti yhden kerran (eikä edes silmiin, vaan minuun päinkin). Niin, että he noteeraavat minut.

 

Minä määrittelen oman suhteeni muihin ihmisiin tuolla tavalla. Ne, jotka katsovat minuun useammin, ovat läheisempiä, ne jotka harvemmin, ovat keskimääräistä läheisempiä, ne jotka eivät lainkaan, ovat puolituntemattomia random-ihmisiä. Vaikka katselenkin paljon ympärilleni, ei minun tule kovin usein katsottua ketään täysin tuntematonta alempiluokkalaista silmiin tai mitään. Kaikki tuntevat meidän koulussa oikeastaan kaikki ainakin ulkonäön perusteella, mutta niitä, jotka ovat vain sellaisia... joiden kanssa ei ole ikinä ollut tekemisissä eikä tiedä ketään, joka olisi, niin ei heihin tule kiinnitettyä niin paljon huomiota.

 

Varmaan se johtuu tuosta, että olen nyt angst. En ole nähnyt Nania suunnilleen lainkaan, enkä koulussakaan ole saanut silmäiltyä muita ihmisiä kuin hetken ennen koetta. Ja sen jälkeen heti kotiin. Viikonloppukin tuli vietettyä taas yksin kotona. Ja sitten tuli tehtyä vielä se virhe, että raahasin itseni Vaasaan näkemään ihmisiä, mutta sitten se masensi vain lisää, kun kaikki suunnilleen minun ikäiseni näyttivät jotenkin törkeän hienoilta ja tyylikkäiltä. Minä näytin puolestani rähjäiseltä ja tukka meni tuulessa ihan sekaisin ja tunsin itseni taas käsittämättömän paljon muita rumemmaksi.

 

Mutta olo on angst. Edelleen. Minua itkettää koko ajan, on itkettänyt perjantaista asti. Enkä minä tiedä miksi. En minä tiedä, miksi minulla on yhtäkkiä näin surullinen olo, että tekee mieli vain olla tekemättä mitään ja itkeä. Kokeet menevät huonosti, koska minua ei huvita lukea lainkaan. Se on taas se ”ei tunne että huvittaisi” –olo, joka on ennenkin pilannut monia kokeita minulta. Voisi sanoa, että pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella niitä asioita, mutta se tuntuu jotenkin kauhean vaikealta ja raskaalta.

 

Väsyttää taas. Itkettää, väsyttää, on surullinen ja yksinäinen olo. Tätä taas.