Eilen oli tosi kurja päivä. Oli tarkoitus saada viimeinen pääsykoekirja loppuun, ja lukeminen oikeasti on tosi hyvällä mallilla, enää pari sivua jäljellä ja sitten voin aloittaa viimeisen kertauksen. Eilinen meni vain lukemisen kannalta aika huonosti, koska olin vain niin surullinen.

Eilen aamulla löysin yhden rottani vain kuolleena häkistä. Se on ollut kipeä ja eläinlääkärissäkin jo kahdesti, ja juuri edeltävänä päivänä ajattelin, että pitää viedä se kohta yhden tyttörotan kanssa lopetettavaksi, mutta ajattelin, että eivät ne vielä niin huonossa kunnossa ole, vaan kestävät taatusti ensi viikkoon, jotta saisin tämän pääsykokeen pois alta. No, näköjään tämä poju ei sitten kestänyt, ja olen vain miettinyt tuota koko eilisen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin käy ja se ei ollut yhtään kivaa. Kauhealla kiireellä avasin häkin, mutta se oli vain ihan kylmä ja jäykkä.

No, jätin sen sinne häkkiin ja lähdin, koska en tiennyt, mihin laittaisin sen koppuran ruumiin. Myöhemmin kävin ostamassa puutarhalapion ja kävin hautaamassa sen pienen raukan entisen työpaikkani lähellä olevaan metsään, joka on todella nätti ja rauhallinen. Kun huomasin, että se oli kuollut, mietin, että soittaisinko Jaskalle, tekstaisinko, tai laittaisinko ehkä Facebookiin päivityksen tai rottafoorumille. En kertonut kenellekään. Itkin koko matkan keskukselle ja keskuksellakin hieman, mutta kukaan ei ehkä huomannut. Luin vain ja tein muistiinpanojani ja lopulta sain itseni kovetettua entiselleen. Juuri ennen kuin lähdin terapiaan, mutisin muille, että ja terapian jälkeen pitää mennä etsimään jostain puutarhalapio, koska en todellakaan aio kaivaa hautakuoppaa rotalleni lusikalla. Vitsailin vain ja lähdin sitten.

Terapiassakin kun se terapeuttini kysyi, että mitäs tänään on mielessä, niin ajattelin vain sitä rottaani, mutta sanoin sitten, että lukeminen sujuu oikein hyvin, olen edellä alkuperäistä aikatauluani ja minusta tuntuu aika luottavaiselta tämän kaiken opiskelun suhteen, vaikka jännittääkin. Sitten sanoin, että niin ja sekin on mielessäni kun löysin yhden rotan kuolleena häkistä aamulla. Sanoin tuon kaiken ihan rauhassa, mutta sitten kun se terapeutti kysyi, että mitä tunteita se sinussa herättää, aloin vain itkeä.

Kotona kuuntelin vain uudestaan ja uudestaan Sentencedin biisiä Killing Me Killing You, ja ajattelin sitä, miten olin huono omistaja, miten rottani oli todennäköisesti tukehtunut hitaasti ja tuskallisesti, enkä minä ollut siinä.

Kill me kill me kill me again with your love
and chase the storm away
Bring me bring me bring me the end with your love
and haunt the demons away


Tuota kohtaa kuunnellessani ajattelen vain sitä, miten olisi ollut sille pikkuiselle parempi, jos olisin rakastanut sitä tarpeeksi ja vienyt sen ajoissa lopetettavaksi, jolloin se olisi saanut vain nukahtaa ja kuolla rauhassa, ilman kipuja. Mutta nyt olen laiminlyönyt kaikkia muita tehtäviäni ja keskittynyt vain pääsykokeeseen. Tuntuu, että en vain voi antaa itselleni anteeksi tuota, että se vain kuoli.

Terapeuttini sanoi, että ehkä voisin pyytää Jaskaa mukaan hautaamaan sen, mutta halusin vain tehdä sen yksin. En tiedä miksi, mutta en vain halunnut sanoa siitä kenellekään. Sen jälkeen kun palasin hautaamasta sitä, Jaska laittoi viestiä, että mitä jos tulisi käymään, ja kyseli, että mitäs sinä olet tänään tehnyt. Sanoin, että en mitään ihmeempiä, kävin keskuksella, terapiassa ja sitten etsin puutarhalapiota monesta kaupasta ja pitäisi lukea. Minä vain kuuntelin tuota biisiä ja itkin ja Jaska sitten jossain vaiheessa huomautti, että vaikutat jotenkin tympeältä. Sanoin vain, että oli vain kurja fiilis. Jaska kysyi sitten että ai niiden pääsykokeiden takiako, ja sitten hetken mietin, että mitä sanoisin. Jotenkin vastahakoisesti sitten sanoin, että ei, kun yksi rottani kuoli ja kävin hautaamassa sen ja tunnen oloni todella huonoksi ihmiseksi, kun jotain tällaista kävi.

Jaska tuli myöhemmin, mutta en itkenyt, vitsailin taas ja puhuin liikaa. Kun Jaska lähti tänään, se kurja fiilis vain palasi, enkä ole saanut tehtyä paljon mitään. Jaska on laittanut viestejä, joita en ole edes lukenut, saati sitten vastannut niihin, koska jotenkin vain... En edes tiedä. En vain jaksa lukea niitä, tai aloittaa keskustelua, tai mitään. Tuntuu, että haluan vain olla ja istua tekemättä mitään.

Tiedän, että olen keskittynyt näihin pääsykokeisiin varmaan enemmän kuin mihinkään koskaan ennen, ja juuri ja juuri löydän aikaa ja energiaa käydä kaupassa hakemassa ruokaa. Ja yritän pitää pienistä rakkaista vauvoistani hyvää huolta, mutta en oikeasti tee melkein mitään muuta kuin vain luen tai sitten pidän hetken tauon lukemisten välillä.

Muutenkin mietin noita rottiani, kun se suosikkini, rakkain pieni Mamilaiseni on jo yli kaksi vuotta vanha, mikä on paljon, ja olen pelännyt sitä, että löydän joku päivä sen kuolleena tyttöjen häkistä. Se on hyvässä kunnossa, mutta vain pelkään sitä, että joku päivä se vain yhtäkkiä kuolee, ja sitten vain kadun loputtomasti sitä, että en ole voinut viettää sen viimeisiä hetkiä sen kanssa, kun olen vain keskittynyt pääsykokeisiini. Joka päivä vain kuljen niiden häkkien ohi, moikkaan ja vähän silittelen, lisään vettä ja ruokaa, mutta sitten vain sen hetken jälkeen taas palaan lukemiseni pariin ja ajattelen, että sitten kun koe on ohi, niin sitten minulla on taas aikaa niille. Mutta nyt tuntuu kuitenkin todella pahalta, kun tiedän, että jokainen päivä, kun en tee niiden kanssa mitään, on pois siitä lyhyestä yhteisestä ajasta, jonka ne täällä seuranani ovat. Tuntuu vain pahalta. Ja silti pitäisi hoitaa tämä viimeinen kirja pois alta tänään.

***

Each of these days that draws us apart
Takes a piece from my
Takes a piece from my heart