***<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
1. Keskityn enemmän kouluun ja teen enemmän läksyjä
2. Yritän selvitä hengissä vanhojen tansseista
3. En kosta tulevana vuonna yhtään mitään vähänkään Nanille, C:lle tai NN:lle
4. Olen ystävällisempi äidilleni
5. Opettelen tekemään jotain oikeaa ruokaa
***
Tuossa on edellisen vuoden uudenvuodenlupaukset. No, kakkosen ja kolmosen onnistuin ainakin aika hyvin pitämään... Ja nelosenkin kai. Ykkösen pitäminen on kaiketi aika tulkinnanvaraista. Kyllä on ollut sitä paitsi aivan törkeän tyhmä lupaus, mitähän minä olen silloin oikein ajatellut... Mutta se ei ole niin tärkeä. Ja sainhan jo ensimmäisestä kirjoitettavasta aineesta E:n, olin kesällä matikkakurssilla ja olen tehnyt törkeästi töitä etenkin sen englannin kuuntelukokeen eteen. Että ehkä sen voisi laskea pidetyksi.
Mutta tuota viimeistä lupausta ei saa katsottua pidetyksi vaikka mistä kulmasta katsoisi. Kyllä minä olen sen muistanut, mutta ajatellut aina: ”Joskus myöhemmin, onhan tässä vielä paljon aikaa.” Köh. Ja yritinhän minä kesällä keittää puuroa. Nimenomaan ”yritin”. Siitä tuli aika jännän näköistä. Minä en edes tiennyt, että sille voi käydä niinkin.
Niin ja tänä jouluna kun aika alkoi kulua jo loppuun, nousin aikaisin (ennen yhdeksää on aikaisin) nähdäkseni, miten äiti paistaa kinkun. Lasketaanko se? Mutta vähän itseäkin harmittaa, kun en saanut opeteltua. Se tarkoittaa sitten sitä, että osaan edelleen tehdä vain yhtä oikeaa ruokalajia (vai lasketaanko pelkän spagetin keittäminen? Tai riisin?). Toisaalta itse tykkään sitten siitä aivan törkeästi (sellainen kiva ruoka, johon kuuluu riisi ja sellainen hieno oranssi kastike). Mutta ehkä pitäisi opetella jotain. Minä en ole oikein kokki-ihminen, se on vain minulle jotenkin vieras elementti, vaikka ihan kivaa silloin tällöin.
Lähinnä ruoan kanssa tulee se ongelma, että minulla ei riitä pitkäjänteisyyttä siihen. Joskus pitäisi odottaa puoli ikuisuutta, kun joku hautuu, eikä siinä ole niin mitään ideaa. Ja jos häivyn jonnekin muualle siksi aikaa, niin joko unohdan sen tyystin tai sitten hyppään koko ajan katsomassa, että joko se näyttää erilaiselta.
Eilen nousin vasta yhden tienoilla iltapäivällä ja sain nukahdettua vasta kolmen kieppeillä aamulla, joten oli aikalailla inhottava pudotus herätä ennen yhdeksää pesemään hiukset. Minä en tykkää yhtään hiusten pesemisestä aamulla, niin ei kuulu vain tehdä. Myöhään eilen illalla kuitenkin satuin vilkaisemaan kännykkääni, jossa oli viesti Nanilta. Hän sanoi, että voisi olla kiva nähdä ja ehdotti, että jos minulla ei ole mitään muuta tekemistä, niin voisin piipahtaa heillä. Ihan kiva idea. Yleensä Nan on aina koko joululoman jossain laskettelemassa, mutta tämä joulu on näköjään poikkeus. Ihan kiva nähdä häntä vaihteeksi tälläkin lomalla.
Minä näin yöllä kummallista unta, johon heräsin. Se oli kauhean realistinen ja kaikkea, mutta ei varsinainen painajainen. Silti siitä tuli sellainen kumma negatiivinen olo, joka herätti. En tiedä, miksi heräsin. En tiedä edes miksi näin sellaista unta. Yleensä kaikissa näkemissäni unissa on joku selkeä viite johonkin asiaan, jota mietin IRL, mutta tästä minun on vaikea löytää sitä. Silti se tuntuu jotenkin merkitykselliseltä, koska heräsin siihen ja siitä tuli se olo.
Unessa olin yksin kotona ja Nan oli meillä kylässä. Sitten kello läheni yhtätoista illalla ja Nan alkoi tehdä lähtöään (ei mitenkään omituinen aika, tässä ennen joulua minäkin palasin hänen luotaan vasta kymmenen jälkeen, kun välillä menee vähän pitkäksi). Minä olin joko kipeä tai sitten ainakin teeskentelin olevani kipeä (jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti liian angst tai järkyttynyt) ja Nan sanoi, että minä voisin jäädä vain siihen, että hän löytäisi kyllä tiensä ulos. Sanoi myös, että oli tehnyt minulle aamuksi DVD:llä olevan videotervehdyksen, jos se vaikka piristäisi minua. Nyökkäsin ja kiitin häntä.
Nan lähti ja sulki huoneeni oven. Minä suljin silmäni ja kuuntelin, miten Nan kävi laittamassa DVD:nsä sisälle DVD-soittimeen ja sen jälkeen lähti. Kun ovi kolahti kiinni, minä avasin silmäni. Odotin hetken, että Nan ehtisi häipyä ja sitten nousin sängystä. Avasin oven varovasti ja varoin menemästä ikkunan ääreen. Koko talo oli pimeänä, mutta näin silti eteeni, koska ikkunoista tuli hienoista valoa. Oli vain niin paljon, mitä piti vielä säätää ennen nukkumaanmenoa. Olin kuitenkin halunnut olla ystävällinen Nanille ja antaa hänen ajatella, että kaikki on okei, että minua nukuttaa ja että hän oli tehnyt minulle suuren palveluksen.
Mutta ei minua nukuttanut. DVD-soittimen virta oli jäänyt päälle, joten laitoin sen pois. Myös TV oli valmiustilassa, joten napsautin senkin kokonaan pois. Sitten kuljin ympäri taloa ja vedin ikkunaverhot kiinni. Kaikki tuuletusikkunaräppänät olivat auki, joten suljin niitäkin. Ulkona satoi vähän ja ilma oli viileää. Ulkona ei ollut ihan säkkipimeää, mutta melko harmaata (todennäköisesti kesäyö?). Viimeiseksi menin vetämään veljeni huoneen verhon kiinni ja sulkemaan hänen tuuletusikkunaräppänänsä. Hetken ajattelin jättää sen auki. Kostea ja viileä ilma, jota sieltä tuli, oli omalla tavallaan hyvin piristävä.
Laitoin sen kuitenkin kiinni. Silloin minulle tuli hyvin surullinen olo. Minua ei nukuttanut suunnilleen lainkaan ja harkitsin, hakisinko sittenkin jonkun DVD:n hyllystä ja katsoisin sitä. Ei se huvittanut. Ei minulla ollut mitään muutakaan, mitä olisin voinut tehdä, niin ajattelin sitten, että voisin yhtä hyvin mennä yrittämään nukkumista. Että varmaan olisi ihan hyväkin, jos yrittäisi vaihteeksi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta minulla oli edelleen kauhean surullinen olo. Niin surullinen, että se sattui ja siihen minä sitten heräsin.
Todella vaikuttaa uni, mutta minä en vain oikein käsittänyt sitä lainkaan. Tai unessa kyllä käsitin, mutta heti kun heräsin, niin se oli ihan kummallista. Miksi minä olin surullinen? Mikä vuodenaika edes oli? Olinko minä sairas? Ei kylläkään yhtään tuntunut siltä. Teeskentelinkö minä olevani sairas? Todennäköisesti. Jos niin, niin miksi minä sitten teeskentelin olevani sairas? Ei aavistustakaan. Ja se olo... Se ei ollut pelkästään surullinen, vaan siinä oli joku toinen vivahde. Melkein kuin olisin tuntenut oloni niin yksinäiseksi, että se sattui.
Mutta miksi? Sitä minä en vain käsitä. Miksi kumpikaan meistä ei voinut edes sanoa sitä? Yleensä tuollaisessa unessa tietää heti sen syyn. Mutta ei tässä. Tässä oli vain tunne. Ja vaikka se kävi unessakin järkeen, niin sitä en unessa ajatellut, että mistä se oli lähtöisin. Joten en usko, että se oli mitään kauhean hetkellistä, vaan jotain pitempää. Että ehkä siksi teeskentelin sairasta? Koska ajattelin, että minun pitäisi olla jo yli jostain? Mistä? Oliko joku kuollut? Oliko NN särkenyt sydämeni lopullisesti? Olinko taas pysyvämmin angst?
Minä en tiedä. Sen vain tiedän, että se sattui kamalasti ja että minulla oli kauhean tyhjä ja yksinäinen ja surullinen olo.
Minä koostan kuvasarjaa biisiin ”The Poet and the Pendulum”. Tai siis pikemminkin sen instrumentaaliversioon. Aikaisemmin sanoinkin, että olen selaillut Deviantartia innokkaasti ja sitten tässä jokin aika sitten kuuntelin musiikkia ja katselin niitä kuvia ja keksin, että millaista olisi, jos ne kuvat laittaisi pyörimään dia-esityksenä ja musiikki olisi taustalla. Pienellä hionnalla siitä on tullut aika hieno. Pendulum on ollut aivan alusta asti biisi, jossa tuntuu olevan niin paljon. Se saa minut vain tuntemaan niin paljon. Mutta sitä ei voi selittää sanoilla, mutta kuvilla sitä vaikutelmaa pystyy korostamaan. Se on aika hienoa. Kun katsoo sitä kuvasarjaa ja sitten ne kuvat tuntuu kertovan tarinan ”minun Pendulumistani”. Äh, sitä on hankala selittää. Ajattelin vain, että periaatteessa sillä voisi olla jotain tekemistä tuon unen kanssa, mutta en tiedä.
Mutta jaa jaa... Pitäisiköhän tänään luvatakin jotain? Nääh... Mitä sitä turhia. Jos tulee mieleen jotain, niin ehkä sitten, mutta nyt mielessä ei ole ainakaan yhtään mitään, mitä tekisi mieli luvata.
Ja niin joo! Eilen satoi lunta oikein pari senttiä, niin nyt täällä näyttää jo melkein talvelta. On kai sekin jotain.