Päivän huvitusyritys<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Matikanopettaja: "Ja meillä käsiteltiin fysiikassa tänään tätä aihetta."

T. Toukka: "Aha..."

Matikanopettaja: "Ai mitä? Etkö usko vai? Kysy vaikka Amialta!"

Amia: ...

Matikanopettaja: "Amia ei valehtele koskaan. Amia ei edes osaa valehdella."

Amia: ...

Neiti KK: "Aika hyvä ihmistuntija sä oot, ku pystyt sanomaan noin tosta vaan."

Matikanopettaja: "No ootko sä kuullu Amian valehtelevan? Ku mä en oo ainakaan kuullu koskaan. En mä oo kyllä kuullu sen sanovan kauheesti muutakaan, mutta en valehtelevankaan."

Amia: ...

 

***

 

Oli tämäkin päivä. Koulu alkoi nolla-aamulla ja kaksoistunnilla fysiikkaa. Minä oikein melkein järkytyin, kun se yleinen tunnelma oli niin... Kaikki oli hiljaa. Ihmiset ei näyttäneet mitenkään erilaisilta, mutta kaikki oli hiljaa. Ihmiset ei katsoneet ympärilleen suunnilleen yhtään, vaan istuivat vain hiljaa paikoillaan. Ja se "koulun tuki oppilaiden järkyttymisen lieventämiseen" jäi oikeastaan siihen, miten tuo matikkaa ja fysiikkaa opettava opettaja sanoi, että jos hän oli ollut siellä koulussa opettajana, niin hänet olisi taatusti ammuttu ensimmäiseksi. Ensinnäkin siksi, että hän v*ttuilee kaikille oppilaille törkeästi ja toiseksi siksi, että hänen pinta-alansa on niin suuri (hän on ylipainoinen), että olisi ollut paljon helpompi osua kuin johonkin pienempään.

 

En tiedä sitten, onko tämä vain minun oman mieleni värittämää tulkintaa, mutta minusta tuntui, että tämä ampumatapaus kosketti enemmän juuri lukion kolmosia kuin muita oppilaita. Muut oppilaat puhuivat asiasta törkeästi ja kovaan ääneen ja lainailivat sitä manifestia. Kolmoset sen sijaan tuntuivat olevan enemmän vaitonaisia asiasta ja keskustelevan asiasta paljon vähemmän ja rauhallisemmin ja hiljaisemmalla äänellä.

 

Ensimmäinen kolmosluokkalaisen kommentti asiaan, jonka kuulin, oli kovaääniseltä neiti AK:lta. Hän selitti (ehkä kuitenkin tavallista hiljaisemmalla äänellä), miten hänestä tuntui käsittämättömältä, että ne videot oli olleet YouTubessa kaksi viikkoa, mutta kukaan ei ollut tehnyt mitään. Ampujaan kantaa tuntuivat ottavan oikeastaan vain ykköset ja kakkoset. Minua ihmetyttää oikeastaan, miten kauhean vähän minun oman ikäiseni siitä puhuivat.

 

Uskonnontunnilla sitten opettaja laittoi meidät keskustelemaan aiheesta. Meille annettiin kysymyksiäkin. Ensimmäinen oli, että mitkä syyt tavallaan aiheuttivat tämän tapahtuman. Vain kahdessa paperissa oli syynä "mielenvikaisuus". Muita mainittuja olivat: Paha olo, ahdistus, masennus, kiusaaminen, syrjiminen, patoutunut viha... Tuohon kategoriaan sopivia. Yhdessä paperissa oli myös, että nuorilta odotetaan ja vaaditaan koko ajan vain enemmän ja enemmän ja enemmän, ja se sitten aiheuttaa ahdistusta, joka on osasyynä tällaisten tragedioiden syntyyn. Törkeän hyvin sanottu minun mielestäni.

 

Minä ja Nan puhuttiin tästä myös jonkin verran. Nan oli aikalailla pelkästään sitä mieltä, että tyyppi oli hullu ja vain yksittäinen tapaus, että ei tämän takia kannattaisi huolestua, että tuollaisia olisi kauhean paljon. Minä sitten yritin puolestani edes jotenkin yrittää puolustaa sitä näkemystäni, että tuo, mitä tapahtui, on yksi oire siitä, että kaikki ei ole okei. En ole leimaamassa koko yhteiskuntaa mädäksi tai mitään, mutta kun ajattelee tätä, mitä eilen tapahtui ja sitten sitä, että Suomen itsemurhatilastot ovat kauhean korkeat muihin maihin verrattuna, niin eivätkö ne jotenkin tue toisiaan?

 

Yritin myös kysyä Nanilta retorisesti, että miten kammottavan hirveän pahalta ihmisestä täytyy tuntua, jos ei ole enää väliä, elääkö vai kuoleeko, ja elävätkö muut vai kuolevatko. Nan ei sanonut mitään. En minäkään sitten sitä enää enempää jauhanut, vaan annoin asian liukua eteenpäin.

 

NN lintsasi tänään äidinkielentunnilta. Yleensä kun olen hieman surullinen, niin kuten jo joskus vähän aikaa sitten mainitsin, niin minulla on kauhea tarve vetää etäisyyttä NN:stä ja hakeutua jonnekin NN:n pikkuveli Mitchin lähistölle. Tänään niin ei ollut. Minä vain toivoin koko aamun, että NN tulisi pian kouluun. Minä odotin häntä kouluun suunnilleen enemmän kuin koskaan. En tiedä edes miksi. En Mitchiä, vaan NN:ää. Jotenkin kai tunsin, että tämä ikäkysymys oli niin suuri kuilu. Tuntuu vieläkin siltä vähän. Vähän olo helpotti tosin, kun sai keskustella uskonnontunnilla niiden omien luokkalaisten kanssa.

 

Mutta NN tuli sitten. Ja käveli suoraan oppilaskunnan huoneeseen. Jonka jälkeen oli matikkaa, jossa hän on eri luokassa, josta he pääsivät aikaisemmin ja NN häipyi kotiin, koska sitten oli ruokailu. Sitten minulla oli hyppytunti, NN:llä lakitietoa. Näin hänestä vilahduksen, kun hän meni luokkaan. Minä menin oppilaskunnan huoneeseen. Sinne asennettiin tänään meidän koulun uusi kahvikone. Lisäksi huoneen taululle oli tullut ilmoitus, että abit valtaavat oppilaskunnan huoneen 13 päivän päästä.

 

Sitten NN:n tunti loppui ja hän tuli oppilaskunnan huoneeseen ja jäi seisomaan kavereineen vähän matkan päähän. Minä en katsonut häneen suoraan, mutta näin, miten hän käänsi päätään ja katsoi jonnekin minun suuntaani. Sen jälkeen hän alkoi kavereidensa kanssa pelata korttia ja minä pakkasin tavarani ja häivyin käytävälle. NN ei tullut sen jälkeiselle äidinkielentunnille, vaan pelasi korttia koko tunnin oppilaskunnanhuoneessa. Sen jälkeen oli uskontoa. NN tuli kavereineen vähän myöhässä. Tunnin jälkeen NN häipyi alta aikayksikön. Hänellä ei ollut edes takkia mukanaan, vaan hän käveli luokasta suoraan portaisiin ja kertaakaan pysähtymättä tai ympärilleen vilkaisematta portaat alas ja suoraan pihan poikki autolleen.

 

Miksi se on niin, että kun minä kaipaan häntä kaikkein eniten ja minusta tuntuu, että on sellainen olo, että tarvitsisi nähdä hänet ja olla jossain hänen lähellään, niin silloin näen häntä paljon keskivertoa vähemmän?

 

Loukkasin itseni, kun tulin pyörällä kotiin. Asfaltilla oli mustaa jäätä, enkä minä huomannut sitä. En osannut yhtään aavistaakaan, että tie olisi niin liukas. En edes tehnyt mitään äkkinäistä liikettä, vaan pelkästään käännyin tavalliseen tapaani kotitielleni. Ja sitten pyörä vain lähti alta. Sain jalan maahan ja ajattelin nopeasti, että liukasta, mutta varmaan saan pidettyä pyörän pystyssä, kun kerran jalka kuitenkin pitää. Mutta jalka ei pitänyt. Se tie oli kuin luistinrata ja se jalka, jonka piti tukea minua ja pitää minua paikoillaan ja mahdollistaa pyörän kaatuvan liikkeen pysäyttäminen, lipesi. Lopputulos: Makasin ihan pitkin pituuttani puoliksi pyörä- ja puoliksi autotiellä.

 

Sain kammettua itseni ylös. Sattui kyllä pirusti, mutta pääsin kuitenkin itse ylös. Ohi pyöräili joku minua paljon nuorempi tyttö ja kysyi, sattuiko minuun. Hymyilin hänelle (en tiedä sitten miten tuskaiselta se näytti) ja vastasin, että ei sattunut. Minulla oli kotiin vajaat sata metriä, joten talutin pyöräni nilkuttaen kotiin. Löin oikean olkapääni (älkää kysykö miten ihmeessä, en minä vain tiedä) lievästi, naarmutin hieman vasenta kättä ottaessani vastaan ja kolautin molemmat polveni. Oikeaan polveen tuli vain mustelma, mutta vasempaan sellainen haava, että äiti katsoi jo, että pitääkö minut viedä tikattavaksi.

 

Ei viety. Nyt kuitenkin sattuu aina vain ihan törkeästi. Vasen käsikin on hieman kipeä. Ja olo muutenkin hieman nuutunut ja apea. Ja pitäisi mennä soittotunnillekin ihan justiin. Mitenköhän minä vain ajan sinne autolla, kun on jalka näin törkeän kipeä. Ehkä pyydän äitiä viemään minut. Huomiseksi runoanalyysi ja mahdollisesti myös biologiantehtävät.

 

Voi tosin olla, että tulen vielä myöhemmin tänään selittämään vielä jotain erinäistä tuosta ampumisjutusta, kun se kuitenkin painaa mieltäni jonkin verran.