Tänään oli pianotutkinto. Meni läpi. Kappaleet: hyvä, Primavista: erinomainen. Oli YMT:n loppukoekin. 42/44. Prkl. Jotkut saivat 43/44, mutta kukaan ei täysiä. Pyysin, että saisin suorittaa säveltapailun jo tänä keväänä. Annettiin aikakin: ensi maanantaina klo. 18:45. Ihan kiva. Paitsi että kun kotona huomasin, että minun pitää olla jolloin Kuopiossa tai ainakin matkalla sinne.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja huomenna hakemaan tulokset koulusta. Ylihuomenna lähtö Kuopioon... Koska se oli? Joskus puoli yhdeksältä tai puoli kymmeneltä. Ja siellä sitten yksi yö ja sitten seuraavana päivänä kokeeseen, johon en ole lukenut oikeastaan yhtään. Sitten kotiin. Sitten taas maanantaina lähtö Kuopioon. Siellä taas yksi yö, jonka jälkeen valintakokeeseen, jonka jälkeen Jyväskylään, jossa yksi yö, jonka jälkeen valintakoe. Sen jälkeen kotiin ja sitä seuraavana päivänä ylioppilasjuhlaharjoitukset. Ja sitten on ylioppilasjuhla.

 

Olo on ahdistunut. Toisaalta tuntuu osittain vahvaltakin, mutta toisaalta tuntuu, että nyt romahtaa. Olen taas miettinyt NN:ää tavallista enemmän tänään ja eilen. Nanilla on vain se vaikutus. Olen soittanut viimeisen kerran opastuksella pianoakin. Viimeinen biisi oli Colombine tanssii. Kun yritin olla keskittymättä liikaa siihen biisiin sen soittamisen aikana, muistin, miltä minusta oli tuntunut silloin, kun olin soittanut sen joulukonsertissa: se oli silloin ”NN:llä oli kiharat – sillä on pakko olla tyttöystävä!” –vaiheessa.

 

Ja minun ylioppilasjuhla-asunikin... Periaatteessa ainoa ajatukseni siitä on: mitäköhän NN ajattelee siitä. Hankin tänään juhlakengätkin. Valkoiset, mikä on karmeaa, mutta ne ovat hienot.

 

Olen kuunnellut tänään taas kaikenlaista Nightwishia. Lyriikat taas tuntuvat koskettavilta, erityisesti nämä kaksi:

 

Deep into a dying day

I took a step outside an innocent heart

Prepare to hate me fall when I may

This night will hurt you like never before

 

///

 

Long hours of loneliness

Between me and the sea

I only wished to become something beautiful

Through my music, through my silent devotion

 

Ihan erilaisia biisejä. Minä olen toisaalta ja toisaalta koko ajan. Toisaalta on ylpeä olo ja sellainen, että olen hyvä ja kelpaan ja pärjään ja osaan, mutta toisaalta tuntuu siltä, että olen ihan yksin enkä tiedä mitä tehdä ja kaipaan niin suunnattomasti.

 

Toisaalta tuo ensimmäinen siten, että olen leikannut tukkani, olen muuttanut itseäni. Ja kasasin silloin jo ajat sitten itseni ja pyysin NN:ää ulos. Toisaalta minussa on vielä joku ylpeys jossain, sellainen, että tekisi toisaalta mieli katsoa joitain ihmisiä nenänvartta pitkin ja sillä lailla. Ja koulussa olla kuin uusi ihminen. Määrätietoinen, eikä lainkaan enää sellainen hiljaisen ujoilevan ja hymyilevän tyttösen kaltainen, mitä tunnen välillä olleeni ennen.

 

Mutta toisaalta. Olen yksin. Olen yksinäinen. Yksinäisempi kuin koskaan ennen, siltä tuntuu. Ei ole kouluakaan enää, että edes näkisi muita ihmisiä, vaan jumitan neljän seinän sisällä. Ja minä olen aina toivonut niin kauheasti, että olisin jotain kaunista. Tai vaikkapa tässä tapauksessa jotain sellaista, jossa NN:n tapainen tyyppi näkisi jotain. En ole ollut mikään sellainen konkreettisesti kauneushakuinen ihminen, vaan se kaikki tiivistyy todellakin tuohon: ”Through my music, through my silent devotion.”

 

En tiedä. Ahdistaa. Ja olo on kauhean rauhaton.

 

***

 

Downcast eyes, lifetime loneliness

Whatever walks in my heart will walk alone

 

Constant longing for the perfect soul

Unwashed scenery forever gone

- -

 

No love left in me.

 

***