Amia on yksin kotona. Veljeä ollaan viemässä takaisin opistolle. Amialla on kumma olo. Hän pelkää taas tulevansa hulluksi. Amia laittaa korkokengät jalkaan. Ne korkokengät, joissa on yhdeksän sentin korko ja joista Amia tykkää kauheasti. Hän kävelee niillä aina silloin tällöin sisällä tai joskus joku talon edustalla laatoituksella. Muualla Amia ei niillä kävele. Amia on liian pitkä käyttämään korkokenkiä.
Amialla on vieläkin kumma olo. Hän näkee kauheasti vaivaa ja meikkaa itsensä oikein kauniiksi. Amia pukee päälleen nätin mekon ja kävelee ympäri taloa. Amia katsoo itseään peilistä ja kävelee sitten lisää. Sitten hän menee punnitsemaan itsensä. Sen jälkeen Amia kävelee taas hermostuneesti muutaman kerran talon päästä päähän, käy vessassa, riisuu vaatteensa ja menee punnitsemaan itsensä uudestaan. Puntari näyttää samaa lukemaa, -4,5 kiloa. Amiasta se on ihan liian paljon, mutta toivoo, että se menee alaspäin pian.
Amia kävelee taas lisää korkokengät kopsuen. Amia ajattelee olevansa muotinäytöksessä. Siellä on paljon tuttuja, NN:kin olisi siellä. Kaikki ajattelisivat, miten Amia on todella kaunis ja ihan kuin oikea malli. Amia menee juttelemaan NN:lle ja tämän kavereille. Amia sanoo, että hänestä tuntuu melkein kuin hän myisi itseään pukeutuessaan sellaisiin paljastaviin mekkoihin ja ollessaan meikin peitossa ja kävellen mallitavalla. Amia sanoo, ettei tykkää olla malli ja NN ymmärtää, että Amia ei olekaan malli – Amia on vain kauhean surullinen ja voimaton, joten nyt hänestä on tullut pelkkä mallinukke, jota muut vetävät naruista kuin marionettia. NN ymmärtää, että Amia on vankina. Tukka on nätisti ja Amian iho hehkuu ja kaikki Amiassa yhteensä saa hänet näyttämään melkein kuin elokuvatähdeltä. Silti siellä alla on Amia, joka on melkein tukahdutettu kokonaan.
Amia lopettaa kuvittelemisen ja kävelee taas muutamaan kertaan talon päästä päähän. Sitten hän ottaa kameran ja kokeilee ottaa kuvia itsestään. Sitten hän voisi verrata omaa kuvaansa niihin mallien kuviin, joita hän on poiminut netistä. Räps räps räps.
”Oi peili peili. Oh, mirror mirror...” mutisee Amia itsekseen. Hän kysyy mielessään omaa kuvaansa katsellen: ”Olenhan jo tarpeeksi laiha?” Peili hymisee hetken ja vastaa sitten: ”Et ole, et ole. Laihduta lisää.”
Amia tulee surulliseksi. Amia ei voi lähteä pois. Kaikki ovet ovat auki, ulkomaailma sanoo: tule, tule! Mutta Amia ei uskalla. Amia ei pysty. Hän ei osaa. Ei vain voi. Amia on vankina omassa kodissaan, omassa ruumiissaan. Amia huutaa jossain syvällä, mutta ruumis ei tottele. Mieli ei tottele.
Sielu huutaa, huutaa ja huutaa. Ääneksi siitä huudosta ei muutu yksikään tavu. Ruumis räpäyttää ehkä silmiään, ei muuta. Jostain syystä sielun ääni on voimistunut. Se huutaa ja saa ruumiinkin huutamaan. Se saa ruumiin valmiiksi siihen, että ne molemmat lähtevät psykiatriselle osastolle. Mutta Amialla on vastuu rotistaan, sen ymmärtävät sekä sielu että ruumis.
Amia ei voi lähteä.
