Hmm. Soitin ja varasin itselleni ajan lääkärille. Vihdoin ja viimein. Enkä tiedä, onko se yhtään hyvä idea sittenkään. Mitä minä muka sanon siellä? "Joo, olen jotenkin väsynyt ja uupunut koko ajan"? Niin typerää. Minä olen se ongelma, minä itse, niin kuinka joku lääkäri voisi löytää minusta jotain vikaa.

Ja minulla oli kuulemma ajan kanssa oikein hyvää tuuria – sain ajan vielä täksi vuodeksi. Vähän reilun kuukauden päähän. Siitä on viikko siihen, kun äiti tulee hakemaan minut kotiin jouluksi.

En tykkää puhua puhelimessa. Vielä vähemmän tykkään puhua puhelimessa jostain virallisesta asiasta. Mutta se vastannut nainen oli ihan ystävällinen. Minulla on huomenna yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoiden terveystarkastus. Viimeksi terveystarkastus oli silloin, kun olin 15. Enkä minä edes muista, mitä kaikkea siihen kuuluu. Sen muistan, että terveystarkastuksessa on punnitus. Saan siis tietää, miten paljon painan. Se kyllä hieman hermostuttaa. Yleensä olen saanut tietää terveystarkastuksista tarpeeksi aikaisin, jotta olen ehtinyt tarkkailla syömistäni, mutta nyt on paha tehdä enää mitään sen suhteen.

Ja siihen terveystarkastukseen pitää täyttää monisivuinen lomake, jossa on ihan tyhmiä kysymyksiä. Enkä tiedä, miten minun pitäisi joihinkin kysymyksiin vastata. "Onko suhtautumisesi ruokaan ongelmallinen? Kyllä/Ei." Mitä tuohonkin sanoo. Periaatteessahan se on hieman, mutta ei kuitenkaan niin erityisen kauheasti. Tai "Onko elämässäsi ollut jokin kriisitilanne, josta haluaisit keskustella?" Periaatteessa tuo olisi väylä jollekin psykologille ja olen ajatellut, että sellainen olisi kannattavaa, mutta... En tiedä. Tämä on hankalaa. Nyt tuntuu lähinnä vain siltä, että olisi parasta vain valehdella, että voin oikein hyvin ja että ei ole mitään ongelmaa, jotta voisin olla hetken rauhassa.

Tai siis, jos alan käydä jollain psykologilla, niin siinä on kauhea vaiva! Pelkästään kaupassa käyminen on välillä jotain sellaista, joka tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, että jätän sen väliin. Ja jos pitäisi mennä juttelemaan jollekin kauhean pitkän matkan päähän? Pelkkä ajatuskin tuskastuttaa.

Tänään olen taas väsynyt. Vielä väsyneempi kuin eilen. Eilen piti mennä hakemaan yliopistolta ne työselostukset, tänään piti vielä työselostus ja huomenna pitää raahautua sinne hemmetin terveystarkastukseen. Ja ylihuomenna... Silloin on pari luentoa, joille olisi ehkä hyvä mennä.

Ja mitenköhän minä kerron äidille, että jätän yliopiston kesken? Pitäisi soittaa hänelle tänään, koska niihin lomakkeisiin, jotka pitää täyttää ennen terveystarkastusta, täytyy merkitä rokotushistoria. Ja tietysti rokotuskorttini on kotona. Samalla pitäisi varmaan sanoa hänelle, ainakin siitä labrajutuista, kun hän kuitenkin kysyy, että miten niissä on mennyt, kun juuri edellisessä puhelussa manailin sitä, että kauhea tuska, kun ne labrajutut alkaa.

Mutta vielä ei voi soittaa, kun äiti on vielä töissä. Voisi mennä vaikka nokosille hetkeksi. Jotenkin häviäjäfiilis. Tänäänkin kun kävin yliopistolla pikavisiitillä, tuntui ihan siltä kuin en olisi koskaan päässytkään sinne opiskelemaan, vaan että vain muka-opiskelija, joka jumittaa koko ajan yliopistolla, vaikkei teekään siellä yhtään mitään.

Eipä ole ainakaan kauhean hohdokas alku opiskeluilleni: kaksi kuukautta yliopistossa ja sitten luovutus. Parempi vain jos ei olisi päässyt ollenkaan.