Tulin tänään takaisin kotiin. Ehdin nukkua Natalian luona kolmisen tuntia ennen kuin piti lähteä bussille joka vei rautatieasemalle, minkä jälkeen nukuin junassa, kunnes pääsin lopulta kotiin ja ehdin nukkua vielä noin kolme varttia ennen kuin piti lähteä töihin. Lentokoneessa nukuin myös. Se Natalian lisäksi ollut nainen oli hieman kateellinen siitä, koska hän ei saanut toisena yönä nukuttua ollenkaan, hän vain valvoi koko yön ja voin kuvitella miten tuskastuttavaa se oli. Hän kuulemma istui vessan lattialla kuuntelemassa musiikkia ja Natalia pelästyi tätä mentyään keskellä yötä vessaan. Minä muistan että illalla nukahdin ja aamulla heräsin, minulla ei ole mitään muistikuvia. Mutta ilmeisesti touhusin yön aikana vaikka mitä.

Jossain vaiheessa olin kuulemma kysynyt yhtäkkiä, että voinko jotenkin auttaa, jonka hän oli tulkinnut niin että olin ihan hereillä ja olin huomannut että hän ei saa nukuttua ja olen siitä huolissani. Sen jälkeen olin kuitenkin sanonut että mitä jos laitan nämä vain tähän näin, koska sinulla ja Natalialla näyttää olevan joku tärkeä projekti kesken. Olin taputellut kuulemma sitä sängyn jalkopäätä ja kun hän oli kysynyt, että mitä minä teen, olin vain vastannut: "No kun minä laitan ne vain tähän." Lopulta hän oli saanut minut puhuttua takaisin nukkumaan. Myöhemmin olin kuulemma maannut vain paikallani silmät auki ja toistellut: "Apua, apua, apua."

Ainoa asia jonka muistan siltä yöltä oli uni jonka näin. Se vaivasi minua koko eilisen, koska se oli jotenkin niin... Se oli jotenkin pelottava. Enkä voinut edes kertoa sitä Natalialle tai sille toiselle, koska se uni oli vähän liian lähellä minua. Kuolin siinä unessa. Minä kuolen aika harvoin, joten se on jo spesiaalia. Mutta tässä unessa minä en vain kuollut, vaan minä löysin oman kuolleen ruumiini. Ruumiini oli tuolissa, jotenkin oudosti lysähtäneenä. Vasemmassa käsivarressa suunnilleen keskellä oli pyöreähkö reikä. Se ei mennyt kohtisuorasti, vaan vähän kulmittain, sillä lailla hieman pituussuunnassa. Se oli pitkä, ehkä n. 1,0-1,5 senttiä läpimitaltaan, mutta pitkä, melkein kyynärpäähän asti. Olin vuotanut kuiviin ja kuollut. En vain päätellyt sitä, vaan minä muistin sen. Löhösin kuolleena siinä tuolissa ja muistin, että minä olin itse tehnyt sen itselleni. Ruumiini silmät olivat auki ja suu leveässä mutta hampaattomassa hymyssä. Se oli jotenkin todella makaaberia.

Tiesin miksi hymyilin, koska minä muistin kaiken mitä oli tapahtunut. Muistin miten viimeisinä hetkinäni kun tunsin miten elämä virtasi ulos minusta, tunsin yhtäkkiä oloni onnellisemmaksi kuin kertaakaan aikaisemmin koko elämäni aikana. Siinä kun vain katselin sitä omaa kuollutta ruumistani, pystyin vieläkin palauttamaan mieleeni sen kaikenvoittavan onnellisuuden jota olin kokenut. Se tuntui niin todelliselta. Olin ollut niin onnellisen omasta kuolemastani, että ruumiini jatkoi hymyilemistä vielä sen jälkeenkin. Minä katsoin sitä ruumistani ja ensimmäinen tunne oli vastenmielisyys. Minua kuvotti. Tiesin että se olin minä, koska minulla oli kaikki ne ruumiin muistotkin, mutta se silti tuntui hieman siltä kuin se olisi ollut joku muu. Mietin, että sellainen ruumis olisi varmasti todella inhottavaa löytää. Inhotuksen jälkeen seuraava tunne oli suru. Minun kävi sääliksi sitä ruumista, tai pikemminkin sitä mieltä joka ei enää ollut siinä ruumiissa. Tiesin kyllä että se olin minä, mutta silti se oli kuin olisin katsellut jotakuta muuta. Oli jotenkin surullista, että joku oli ollut niin onnellinen omasta kuolemastaan.

Jotenkin tuo vaivasi minua koko eilisen. Tänään on ollut jo hieman parempi olo ja on tuntunut jopa siltä, että Pariisi oli ihan okei. Todella väsyttävää vain ja kauhea kiire ja jalat ovat edelleen kipeät. Ensimmäinen päivä ei mennyt niin hyvin. Olin ottanut missiokseni saada tällä kertaa lähetettyä veljelleni kortin sieltä, mutta eihän siitä mitään tullut. Sain itseni postiin asti ja siellä huomasin, että okei, jotta voi ostaa postimerkin tavallista postikorttia varten, se postikortti pitää olla jo mukana ja se täytyy punnita. Eihän minulla mitään postikorttia siinä vaiheessa ollut. No, sitten hankin sen kortin ja sain postimerkin (tai pikemminkin postimaksu-liimalapun), joten ajattelin, että siinä olisi vaikein osuus, mutta koska minulla ei ollut kynää mukana, ajattelin, että kirjoitan sen kortin osoitteen myöhemmin ja laitan vain postilaatikkoon. Enkä minä nähnyt yhtään ainutta postilaatikkoa koko matkan aikana, joten en sitten lähettänyt sitä. Minulla on siis nyt edelleenkin laukussa kirjoitettu Ranskasta hankittu postikortti, jossa on oikeanlainen ranskalainen postimerkki, johon minun pitää nyt ostaa Suomesta erikseen vielä postimerkki jotta saisin sen menemään perille veljelleni.

Mutta sain sentään ostettua jotain muutakin: peltirasioissa olevia piparminttukarkkeja (joita minulla on nyt ihan järjettömästi, mutta rasiat sopivat kokoelmaani), gargoili-magneetti ja A3 kokoinen talvinen maalaus.

Winter%20in%20Paris%20Notre%20Dame.jpg

Ei ihan täsmälleen tuo, mutta hyvin samantyyppinen. Minun omassani tosin on Seine, silta Seinen yli ja Eiffel-torni sekä jokin valkoinen katedraalimainen rakennus kauempana. En ottanut paljoa kuvia, koska... no, miksi olisin? Jos haluan nähdä kuvia Notre Damesta, voin hakea niitä Googlesta. Ja kaikki kuvat joissa itse olen, ovat huonoja, koska en osaa yhtään olla niissä, joten katselen vain. Mutta näin mutanttijalkapuluja. Niillä oli yksi normaali jalka ja toisessa jalassa oli vain tynkä, jolla ne kävelivät eikä varpaita ollenkaan. Näin kaksi sellaista Champs-Elyseellä ja jotenkin se oli ihmeellistä, kun en ole aikaisemmin nähnyt sellaisia. Jotenkin mietin heti että mitähän niille on käynyt, onko Pariisissa jokin erityinen vaara joka vaanii pulujen jalkoja?

Ranskalaiset eivät olleet niin laihoja mitä pelkäsin, vaan ihan tavallisia. Mutta portaita piti nousta ihan hirveästi, vaikka merkittävä osa niistä oli siellä katakombeissa. Luut olivat hienoja, en etukäteen ollut lainkaan uskonut, että niitä olisi oikeasti niin paljon. Siis oikeasti tuhansia ja tuhansia ihmisen luurankoja, jotka on koottu seiniksi, reisiluut on pinottu kuin halot halkopinoon ja pääkallot ovat vierivieressä. En ole nähnyt kovin paljon oikeita pääkalloja aikaisemmin, mutta nyt kun niitä katseli, niin huomasi, että niissä näkyi selkeitä erojakin välillä. Jotenkin aloin heti miettiä että miltähän ne ihmiset olivat näyttäneet.

historic-underground-catacombs-paris.jpg

Tuosta näkee vähän ja ihan turhaan olisin ottanut itse niitä kuvia ja hukannut sitä aikaa kuvakulmien miettimiseen, kun Googlesta löytyy vähintään yhtä hyviä. Mutta mikään yksittäinen valokuva ei pysty luomaan sitä ihmetystä, kun kummallakin puolella käytävää useiden satojen metrien matkalla on vain tätä samaa. Ja siitä turisteille sallitusta käytävästä lähtee vielä lukuisia pikkukäytäviä, jotka ovat aivan yhtä täynnä luita, saati sitten kun kuvittelee, että nuo katakombit levittyvät oikeastaan koko Pariisin alle. Kaikki eivät tietenkään ole pelkkää luuta, mutta silti. Välillä siellä tuli hieman klaustrofobinen olo, kun ajoittain käytävä oli niin matala että minun piti kulkea kumarassa ettei pääni osuisi kattoon.

Ai niin, ja kukaan meistä ei huomannut, että olimme varanneet tuon Pariisin-matkan juuri Pariisin terrori-iskujen vuosipäivälle. Siellä oli jonkun verran armeijatyyppejä ja poliiseja, ja kaikki heistä kantoivat esillä sellaista ihan valtavaa asetta. No, mitään ei onneksi sattunut.

Huomenna on vapaapäivä töistä. Samoin torstaina ja perjantaina, koska viikonlopun olen nyt sitten töissä. Menen varmaan pian nukkumaan, koska olo on aika väsynyt. Ja ainakin sitten huomenna ehkä heräisi suhteellisen säädylliseen aikaan. Jos nyt tämä Pariisi piristäisi edes vähän aikaa, niin jaksaisi paremmin tässä arjessa.