Ei, en ole taaskaan kirjoittanut koko viikkoon, vaikka oli tarkoitus. Tavallaan se menee niin, että heti kirjoittamisen jälkeisenä päivänä tekee eniten mieli kirjoittaa, mutta sitten se pikkuhiljaa vähenee koko ajan. En ole tässä maailmassa nyt, joten kirjoittaminen jää luonnollisesti pois, jottei minun tarvitsisi ajatella oikeita asioita.

Näiden oikeiden ja tärkeiden ja merkittävien asioiden sijaan vietän päiväni miettiessäni The Sims 2 -peliä ja sen geneettistä muuntelua ja piirteiden periytymistä, rottia ja suhdettani niihin, ruoasta saatuja kaloreja ja liikunnalla kulutettuja kaloreita, lihasten kehittymistä yhdistettynä laihtumiseen. Kaikkea tuollaista, jonka ei pitäisi olla koko maailma. Mutta se on jotain jota edes välillä tunnen pystyväni hallitsemaan, joten jos koko elämä on noita pikkuasioita, niin sitten siitä selviää ehkä edes jotenkin.

Olen surullinen vieläkin, vaikka ajattelin mielialan kääntyvän jo nousuun. Kyllä edelleen olen sitä mieltä, että kyllä se vielä pian kääntyykin, mutta se näköjään ottaa nyt aikansa. Olen edelleen nukkunut huonosti ja nähnyt painajaisia ja herännyt hikimärkänä niiden takia tai ilman mitään syytä aamuyöllä avannut silmäni, enkä pystynyt enää nukahtamaan. Minulle määrättiin ihan uusi lääke: Doxal. Olen nyt ottanut sitä aloitusannoksen torstaista lähtien, mutta en ole kauheasti huomannut mitään vaikutusta. Aluksi olin todella positiivinen sen suhteen, mutta jotenkin kai petyin. Nyt en enää usko, että se alkaakaan vaikuttaa. Sen pitäisi nukkumisen lisäksi auttaa mielialaankin, mutta jaa-a...

Nyt telkkarissa pyörii leffan Muumio loppuminuutit. Hyvä leffa. Jotenkin olen aina tykännyt noista muumio-sarjan leffoista. Se kasvoista tatuoitu mustatukkainen hevostyyppi on aika törkeän vetävän näköinen. Se muumiotyyppi, se kalju hemmo, muistuttaa puolestaan hieman Mitchiä. Tuli vain yhtäkkiä mieleen, kun katselin tuota leffaa tänään. Mitchin kasvonpiirteet olivat vähän samanlaiset. Eivät ihan, mutta jotain samaa niissä oli. Toisaalta sitten se muumiotyyppi ei muistuttanut tipan tippaa NN:ää. NN:n kasvonpiirteet ovat jotenkin sirommat. Eivät niin machot, vaan vähän hienostuneemmat jos nyt voi käyttää ilmaisua "naismaisemmat", niin ehkä se on sitten se mitä haen.

Olen nyt lopultakin alkanut saada tätä syömistä aisoihin. Paino huitelee vielä kyllä vaikka missä (jossain +10 kilon tienoilla), mutta suunta on kai ainakin oikea. Olen pyrkinyt juoksemaan edelleen sen 3-4 kertaa viikossa, mutta nyt kun on... kaksi viikkoa vai kolme viikkoa? Ehkä kaksi. Niin siis kaksi viikkoa takana, mutta se matka on vieläkin se sama josta aloitin. Kehittyminen tuntuu tapahtuvan kauhean hitaasti. Ja kurkkukipuilu vaivaa hieman, joten olen jättänyt parit juoksut väliin ja korvannut sitten myöhempinä päivinä. Tänään oli vapaapäivä juoksusta, mutta keväiseen tapaani kopsuttelin edestakaisin pihassa korkeakorkoisimmilla korkokengilläni ja sillä lailla sitten sain vähän liikuntaa ja raitista ilmaa. Testatin ikivanhoja askelmittareitakin, joista toista käytin ainakin kai muutamaan kertaa silloin joskus 15-vuotiaana. Heittävät toisistaankin aina yhdelläkin kävelykerralla ehkä noin sadalla askeleella, niin luotettavuus ei taida olla kovin hyvä. Mutta koska arvioin niihin painoni hieman alakanttiin (köh, lähemmäs se kymmenen kiloa alemmas), niin luulisi, että kalorikulutukset vastaisivat edes suunnilleen totuutta, edes sitä, mitä olen ainakin kuluttanut. Ei se ollut paljoa, noin 50 kcal kahdessa noin vartin mittaisessa edestakaisessa kävelysarjassa.

Viikonlopun ajan olen tehnyt ihan kauheasti työtä rottien kanssa. Olin yksin kotona, niin sain sentään ihan rauhassa tehdä ilman että äiti kitisee vieressä. Pienillepienille olen nyt vakauttamassa vähän reilun tunnin ulkoiluaikaa entistäkin suuremmalla alueella, mutta se tarkoittaa sitä, että minä istun sitten sen tunnin olohuoneen lattialla ja käytän suurimman osan keskittymiskyvystäni siihen, että seuraan kahden vilistävän siniharmaan rottasalaman menoa. Ja sitten pitäisi pystyä hallitsemaan ne sen verran hyvin edes, että estää niitä poistumasta siltä päätetyltä alueelta ja olemaan menemättä sohvan alle ja olemaan repimättä tapettia seinästä. Ja minusta tuntuu, että jos vain hetkeksikin annan huomioni herpaantua, vähintään toinen rotta on jo jossain, missä se ei saisi olla. Eli joko istun lattialla ja kääntelen päätä puolelta toiselle ja yritän pitää molemmat näkösällä, tai sitten toinen vaihtoehto on se, että makaan vatsallani sohvalla pää reunan yli ja seuraan niiden menoa siitä. Se asento tosin on huono, koska siitä en ylety niin hyvin koskemaan niitä korostaakseni käskyä, jolla yritän tehdä niille selväksi, että ei, sohvan alle ei kaivauduta, menekös siitä takaisin sallitulle alueelle.

Mutta menee ihan hyvin. Tuntuu, että olen paljon läheisemmissä väleissä Tinellin ja Consun kanssa kuin koskaan ennen. Ja ei, en ole unohtanut toisia pikkuisia vauvojani, vaikka ovatkin rotan mittakaavassa muka vanhuksia. Ne saavat olla ulkona aika lailla vapaasti tunnista kolmeen tuntiin. Niitä ei tarvitse vahtia suunnilleen yhtään, koska ne osaavat jo aika hyvin sen, että mitä saa tehdä ja minne mennä ja niitä osaa pitää silmällä oikeissa paikoissa, koska niiden tavat jo tietää niin hyvin. Joten sitten kun pirpanat on viety takaisin häkkiin jo, niin sitten on kahdenkeskeistä aikaa Tolstoin ja Dostojevskin kanssa ja yleensä silloin sitten otan niitä syliin ja silitän ja halailen ja pusuttelen niitä. Silloin ne siis saavat sen suurimman huomion, eivätkä ne joudu ihan unohduksiin uusien vauvojen takia.

Omahoitajani lähtee muualle töihin. Melkein unohdin sanoa koko jutusta jo, koska sain kuulla siitä jo viime maanantaina. Tuo tuli kauheana shokkina minulle ja seuraavana päivänä olin aika romuna. Tiistain olin kotona ilman mitään kunnollista syytä ja sinä iltana, kun ajattelin osastolle menoa seuraavana päivänä, sain vain hillittömän itkukohtauksen, koska olin vain niin surullinen ja hukassa ja tuntui pahalta, että nyt kun olen pikkuhiljaa lopettamassa osastolla ja muuttamassa viimeistään syksyksi Tampereelle ja kun se vie sen oman energiansa ja vaatii minulta ihan kauheasti, niin sen lisäksi sitten se ihminen, jonka kanssa olen työskennellyt asioideni parissa viimeisen vuoden, lähteekin juuri ennen sitä pois, eikä siihen tilalle pysty kunnolla laittamaan ketään. Mutta suunnilleen kuukauden se omahoitajani vielä on.

En tiedä oikein aina, miten suhtautuisin tuohon. Välillä se on ihan okei, jopa positiivinenkin asia, sillä sittenhän me molemmat lähtisimme ja kun omahoitajani ei jäisi tänne kuitenkaan, niin sinänsä se siirtymiseni uudelle ihmiselle Tampereelle kävisi helpommin. Toisaalta sitten olen ihan hädissäni. Tuota käsiteltiin fysioterapiassakin ihan uudella harjoitustavalla. Tai en ole ihan varma, oliko se ihan ensimmäistä kertaa, mutta ei siitä ole ainakaan koskaan puhuttu sellaisena.

Tämä uusi harjoitustapa oli draama. Siis kun olin sanonut, että ihan heti kuullessani asiasta ensi kertaa, reaktioni oli pelästyä. Sitten se fysioterapeutti käski ottaa patjan ja sijouttua huoneessa sellaiseen paikkaan sellaiseen asentoon kuin sellaisessa pelästyneessä olotilassa sijoittuisin. Sen tajuaminen, että mitä minulta oikein haluttiin, oli kyllä aluksi hieman vaikeaa, mutta lopulta ymmärsin.

Asetuin nurkkaan, tyhjään nurkkaan, jossa oli paljon tilaa ja joka oli kauimmaisena ovesta. Ja istuin lattialle, selkä nurkkaanpäin, ihan patjan reunalle. Sitten harjoiteltiin vähitellen sillä lailla, että jouduin miettimään vaihe kerrallaan, miten se sijaintini siinä huoneessa muuttuisi sitä mukaan, kun pikkuhiljaa rentoutuisin. Ja sitten se fysioterapeutti selitti kaikkea niistä reaktioista ja selitti, miten ne ovat ihan järkeviä ja että niille on ihan hyvä selitys, kuten niitä seuraavillekin reaktioille.

Mutta siis esimerkiksi se asettumiseni sinne nurkkaan kertoi minusta sen, että vaikka se asia, johon reagoin, oli kaikkea muuta kuin konkreettinen tai fyysinen, niin minä reagoin siihen samalla tavalla kuin fyysiseen uhkaan. Olin selkä seinässä kiinni, nurkkaan päin, jotta näkisin koko huoneen mahdollisimman hyvin. Se, että peräännyin nurkkaan, joka oli kauimmaisena ovesta, tarkoitti puolestaan sitä, että se, mitä pelkäsin, ei sijainnut siinä huoneessa, vaan sen huoneen ulkopuolella. En ollut piilossa tavaroiden joukossa, joten se tarkoitti, että pidin tärkeänä pitää pakoreitin esteettömänä. Niin joo, ja sijaintini siinä "matollani" kuvasi sitä, että olin epävarma, koska en sijoittunut maton keskelle ottaen minulle varattua tilaa haltuuni, vaan olin ihan maton reunalla.

Se on vähän niin kuin tuollaista joka kerta, kun harjoitellaan. Kuulostaa ehkä tyhmältä, tai voi olla että kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä se oikeasti on mielenkiintoista. Ja se on välillä ihan kauhean vaikeaa. Opin kauheasti siellä ja nyt olen tilannut netistä itselleni ihan omaksi sen Lupa syödä -kirjan. On ihan huippu ja sen voi lukea monta kertaa ja sitä voi tavallaan käyttää kuin käsikirjana tai oppaana ja selata hakemistosta jonkun sillä hetkellä neuvoja tarvitsevan alueen.

Ei nukuta vielä, varmaan olen vielä jonkin aikaa tässä koneella ja lataan joitain vaatteita The Sims -peliin ennen kuin menen nukkumaan.