Ahdistaa ihan hirveästi. Olen valmistellut kaikki huomista näyttelyä varten, mutta nyt ajattelin, että pakkaan ne opiskelukamatkin, niin jostain syystä en löydä vihkoa ja kansiota MISTÄÄN. On rajallinen määrä paikkoja missä ne voisivat olla, enkä käsitä, miten ne muka voivat yhtäkkiä vain hävitä! Niissä on maanantain opintopäiväkirjaa varten kaikkien luentojen muistiinpanot ja ajatukset ja kansiossa kaikki kevätlukukauden monisteet. Ja viikko sitten molemmat olivat vielä tallella, mutta tietysti olen siivonnut siinä välissä, eli periaatteessa ne voivat olla missä tahansa. Yritän ottaa rauhallisesti, mutta hermostuttaa ihan hirveästi.

Okei, nyt löytyi. Silti hermostuttaa. Ja enemmänkin kuin hermostuttaa. Mietin jo, että tekisin Facebook-päivityksen, että huomenna pitää herätä viideltä aamulla näyttelyä varten ja että jännittää. Mutta en minä voi sellaista päivitystä tehdä, kun on rottaihmistuttuja Facebookissa, ja mitä he ajattelisivat, jos näkisivät sellaisen?

Kirjoitin tähän pätkän, jonka poistin, koska tuntui, että en voi kertoa sitä kaikkea, vaikka haluaisinkin. Se liittyy salaiseen Facebook-ryhmään, jossa on rottaihmisiä ja johon minut kutsuttiin. Siis hienoahan se on, että kutsuttiin, ja ilmeisesti minua ei pidetä ainakaan huonona kasvattajana, mutta jos se kysymys, jonka minut kutsunut esitti ryhmässä kymmenen minuuttia ennen minun lisäämistä ryhmään, että keitä voi kutsua, mitä kriteereitä kutsuttavan täytyy täyttää, niin jos siinä oli kyse minusta, niin ilmeisesti "naamani ei miellytä". Se voi olla vain sitä, että en kauheasti osallistu yhdistyksen toimintaan tai käy näyttelyissä tai kokouksissa tai kesäpäivillä tai missään, ja lauseyhteydestä pääteltynä se tarkoitti juuri sitä (ja miksi minusta olisi sanottu jotain ilkeääilkeää ja sitten sama henkilö olisi lisännyt minut?), mutta omaan korvaani se kuulosti vähän ikävältä. Eikä se ainakaan auta rottaihmisjännitykseeni.

Ja huomenna menee taas koko päivä näyttelyssä, ja siellä ei oikein löydy paikkaa missä voisi vain istua, eikä sieltä oikein löydy mitään kunnollista syötävääkään, ja joka paikka on täynnä ihmisiä. Ja minun täytyy myös jotenkin ratkaista se, että miten käyttäydyn siellä rottaihmisten seurassa, vai teenkö vain niin kuin yleensä, että asetan rotat sinne pöydälle, mistä ne haetaan numerojärjestyksessä arvosteltaviksi ja sitten vain vietän seuraavat 10 tuntia missä tahansa muualla paitsi siellä rottaosastolla, vai pitäisikö minun yrittää jotenkin jotenkin jutella joillekin.

Yleensä lähden sieltä tyynesti jonnekin muualle hengailemaan, koska pelkään niin hirveästi, että teen tai sanon jotain väärin, tai sitten että olen tekemättä tai sanomatta jotain vaikka pitäisi, joten se on tuntunut hyvältä ratkaisulta, että olen jossain muualla, koska silloin en voi ainakaan nolata itseäni.

Se tunne on vähän samanlainen kuin mitä minulla on yliopiston suhteen aina välillä, kun tulee jotain tärkeää. Niin kuin nyt kun ne muistiinpanoni olivat hukassa, ja muutenkin kun se oppimispäiväkirjakin pitää kohta palauttaa, niin silloin tuntuu siltä, että en pysty, en kuitenkaan pysty, en vain osaa, tästä ei tule mitään, mistään ei tule mitään, kuitenkaan ei mene koko kurssi edes läpi. Eikä se ole vain sellainen ajatus, joka pulpahtaa välillä mieleen, vaan se on kokonaisvaltainen tunne, joka tuntuu täyttävän koko vartalon varpaista päälaelle asti.

Huomista varten "trimmasin" kiharakarvaiset rotat ensimmäistä kertaa, kun se kasvattajatuttu sanoi, että sillä lailla kihara tulee paremmin esille ja voi saada paremman arvostelun, ja silloin hän näyttikin, että miten se tehdään, eli siis nypitään turkkia, jolloin ylipitkät karvat irtoavat ja se kihara on nättiä ja tasaista. Siis teoriassa noin, mutta en ole yhtään varma, onko lopputulokseni hyvä vai ei. Ainakaan en ole nyppinyt liikaa, joten ei kai pitäisi turhaan stressata, kun olen vienyt nyppimättä niitä näyttelyihin jo vuosia, mutta silti hermostuttaa.

Ja etenkin suosikkityttöni näyttää vain inhoavan näyttelyvalmisteluja, etenkin pesemistä. Hännän saa pestä ilman että se protestoi, mutta sitten kun pestään koko turkki, niin sitten se kiukuttelee. Viimeksi ajattelin, että varmaan sillä on kiima tai jotain, kun ne on niin levoton, mutta nyt kun sama toistui, niin mietin, että ehkä se vain ei tykkää. (Tosin se, että sillä olisi taas kiima, on myös mahdollista, todennäköisyys että kiima osuu kahteen peräkkäiseen näyttelyyn on yksi kuudesta.) Ja se tuntuu kurjalta, koska muutenkin minua hermostuttaa, ja sitten kun yksi rotista vielä kiukuttelee ja jälkeenpäin mököttää, niin sitten alkaa taas tuntua siltä, että olen huono kasvattaja. Sentään muut näyttelyyn osallistuvat ovat letkeitä, mutta silti harmittaa, että tuo muuten niin mukava tyttö aina ennen näyttelyitä kiukuttelee. Pelkään sitten vain että se jatkaa sitä näyttelyssäkin ja sitten se saa sen takia huonon arvostelun, tai sitten että minut tuomitaan sen takia, kun yksi on päättänyt olla hysteerinen.

Vaativa puoleni tulee erityisen hyvin esille aina näyttelyihin lähdettäessä, koska tuntuu, että minun olisi oltava superihminen, täydellinen, eikä mikään vähempi riittäisi. Eikä siis kyse ole vain siitä, että käyttäytyvätkö rotat hyvin, koska sehän on ihan hyvä syy olla huolissaan, mutta mietin kaikkea tyhmääkin niin kuin että onkohan tämä lakanansuikale tarpeeksi hyvä kantoboxiin, vai pitäisikö olla eri väriä, tai materiaalia, koska kun olen ollut noissa näyttelyissä, niin monilla on upeita pehmikkeitä, tyynyjä tai löhötaskuja tai renkaita tai pesiä tai jotain. Sitä olen myös stressannut joinain kertoina, että kun minulla on erivärisiä rypäleitä rotilla kuin muilla, että olen ainoa, jonka rotilla on tummia rypäleitä, tai sitten rypäleeni ovat olleet jotenkin näivettyneemmän näköisiä kuin muiden, tai jotain tuollaista.

Tiedän kyllä, että ei minua todennäköisesti tuomittaisi sen takia, että minun rotillani on erivärisiä rypäleitä, mutta jotenkin minusta vain tuntuu, että minun on pakko olla tässä täydellinen, kaiken on pakko mennä täydellisesti, koska tämä on minulle niin tärkeää, haluan tulla hyväksytyksi, ja haluaisin, että voisin olla hyvillä mielin näyttelyssä jotta voisin siten paremmin yrittää tutustua ihmisiin, ja se tuntuu mahdolliselta vain jos kaikki mihin olen voinut vaikuttaa on täydellistä. Eikä mikään ikinä ole.

Vähän niin kuin ne remonttityypit kävivät tällä viikolla, niin laitoin kellon herättämään seitsemältä, koska remonttityyppien työt alkoivat kahdeksalta, ja petasin sängyn, laitoin päälle päiväpeiton, laitoin vaatteet päälle, laitoin hiuksiin kuivashampoota, ja sitten kun kaikki oli valmista, laitoin television päälle ja menin sohvalle nukkumaan. Mietin kyllä, että olisin mennyt sängylle nukkumaan, siihen päiväpeiton päälle, mutta sitten siihen olisi tullut ryppyjä, se olisi mennyt ryppyyn. Ja televisio piti olla päällä, koska pitäähän kunnon ihmisen olla hereillä jo kahdeksalta. Mutta jälkeenpäin, kun ne miehet olivat käyneet, tunsin oloni typeräksi, koska tietenkään heitä ei kiinnostanut, että onko sänkyni päiväpeitteessä ryppyjä, vaan heitä kiinnostivat sähköjohdot ja sulakekaappi/sähkökaappi tai mikälie onkaan, ja jotenkin tuntui vain tyhmältä, että miksi olin stressannut siitä niin paljon.

Ja viisi tuntia, ja sitten pitää nousta, pitäisi varmaan yrittää nukkuakin. Ehkä teen kaakaota ja katson hieman Frasieria, ja yritän sitten nukkua. Kaikki on aamua varten valmiina, varmaankin. Pelkään vain sitäkin, että sitten kun olen jo junassa, tajuankin, että jotain on unohtunut. Ja stressaan sitäkin, että tunnistanko niitä ihmisten naamoja siellä. Sen tutun kasvattajan tunnistan, mutta se uudehko kasvattajatuttu on vaikeampi. Viimeksi hän moikkasi minua ja minä vain mietin pitkään, että kuka hän oikein on ja miksi hän puhuu minulle. Ja sitten hän mainitsi poikasesta, jonka oli hankkinut minulta, ja tajusin, että okei, tämä on se tyyppi. Ja yhden rottamiitissä olleen varmaan tunnistan, jota voisi melkein vaikka moikatakin, mutta se on jotenkin stressaavaa, kun menen noihin näyttelyihin, niin tuntuu lähinnä siltä kuin siellä olisi kaikki ihan tuntemattomia, vaikka suurin osa on varmaan samoja. Yliopistolla, kun on joka viikko tunteja ja on vaikka kymmenen hengen pienryhmä, niin siinä ne naamat opin niin, että kun näen ne oikeassa yhteydessä, osaan yhdistää sen ulkonäön siihen muuhun mitä heistä tiedän.

Ehkä haen kiharan setärotan vähän halittavaksi. Se ei mene näyttelyyn, se ei ole koskaan ollut näyttelyssä, koska se on vain niin ruma, sillä on niin harva karva, että se on niin ruma, että se on söpö. Ja se on tosi kiva, rento ja lihava. Ehkä se saisi minua rauhoittumaan vähän. Ja huomenna voin ainakin tehdä sitten yliopistojuttuja siellä näyttelyssä, ja niin minun pitääkin tehdä. Varmaan siitä näyttelystäkin selviää jotenkin. Pitää ottaa vaan särkylääkkeitä mukaan, kun reilun viikon, ehkä kahdeksan päivän aikana minulla on ollut migreenityyppistä päänsärkyä viitenä päivänä. Ei minulla yleensä noin usein ole, joten olen sitten aina lykännyt sitä lääkkeen ottamista ja ajatellut, että kyllä se menee ohi. Ei se ole sitten mennyt, ja se on todella epämiellyttävää. Pitäisi ehkä mennä jollekin lääkärille taas, kun otan migreeniin vain Ibumaxia. Joskus minulla oli oikein migreenilääkkeet, mutta reseptit menivät vanhoiksi joskus silloin kun muutin tänne, enkä ole viitsinyt mennä uutta kertaa.

Pitäisi vain ottaa rauhallisesti nytkin, että saisi vähän nukuttua, ja huomenna pitäisi yrittää löytää jotain syötävää sieltä messukeskuksesta ettei senkään takia tule liian huono olo siellä. Mutta tiedän, että vuorokauden kuluttua olen ihan poikki joka tapauksessa, mikä ei hirveästi rohkaise.

Yritän nyt vain chillata ja sitten mennä nukkumaan.