Vaihteeksi taas tuli mutka matkaan. Yritän vain olla itkemättä liikaa tai suuttumatta liikaa ja purkamasta sitä taas Jaskan niskaan niin pahasti mitä yleensä. Jaskan kanssa tänään vain viestiteltiin ja juteltiin Jaskan rahaongelmista, kun unohti maksaa vanhemmiltaan lainatut rahat takaisin, joten sossu tulkitsee sen tuloksi, joka vähennetään sitten siitä toimeentulotuesta. Sitten Jaska yhtäkkiä sanoi, että jaa-a, taitaa kyllä olla rahasta aika pulaa pitempäänkin, kun lähdenkin tuossa huhtikuussa Malesiaan vaihtarina olevaa veljeä moikkaamaan.

Ei edes voinut sitten suoraan sanoa, että mitään Ateenanmatkaa ei ole eikä tule koskaan olemaankaan. Se vain hajotti. Se on ollut kiintopisteeni, johon tähdätä, jotain, mitä odottaa, ja sitten Jaska vetäisee maton altani. Vielä toissapäivänä me suunniteltiin sitä matkaa tosissaan, etsittiin lentoja ja yritettiin varatakin lentoja! Ja nyt sitten yhtäkkiä ei Ateenaa enää. Ja Jaska pääsee silti jonnekin ja minä en. Periaatteessa olisi kyllä varaa, mutta yksin matkustaminen ei ole niin kivaa, ja majoituskin tulee silloin puolet kalliimmaksi kuin kaksistaan.

Tänään vaihteeksi itkin terapiassa, selitin tuota, kun valitsin niitä elämää suurempia biisejä, jotka saattaisivat auttaa minut selviämään jopa hammaslääkäristä, niin Jaska ei ymmärtänyt sitä, eikä sitä voisi kenellekään selittääkään. Sen joko tajuaa tai sitten ei. Sanoin terapiassa, että nyt itselle on tullut mieleen se, mitä Jaska jonkun eroamiskeskustelun yhteydessä sanoi: Meillä ei vain ole mitään yhteistä. Tuohon sitten terapeuttini sanoi, että onhan teillä ainakin tuo Ateena nyt. Jotenkin tuntuu hieman koomiselta nyt, että hän sanoi juuri noin.

Lisäksi selitin, ja vaihteeksi itkin, miten Jaskan kanssa seurustelu on muuttanut kuvaani seurustelusta ylipäätään. Ehkä minulla oli jotenkin romantisoitu kuva siitä, mutta ei enää. Kaikissa parisuhteissa iskee joskus se arki lopulta. Kun kaikki on arkista ja mikään ei tunnu oikein miltään, että pitää todella nähdä vaivaa, että voitaisiin tehdä yhdessä jotain, josta tulee hyvä mieli. Sitten sanoin, että olin miettinyt heti läpi, miten minun ja Thomasin suhde olisi mennyt, jos seurustelemaan oltaisiin päädytty. Aluksi kaikki olisi ollut huumaavaa, ihanaa, hauskaa, hienoa. Sitten joskus, joko aikaisemmin tai myöhemmin, mutta kuitenkin joskus, tulisi se arki vastaan, kun shakin, kortin tai Trivial Pursuitin pelaaminen yhdessä ei tuntuisi enää miltään - shakkilauta, kortit ja peli jäisivät pölyyntymään kirjahyllyyn. Molemmat tekisivät vain joitain omia asioitaan.

Sanoin, että aikaisemmin olen ollut todella varma siitä, tuntenut oloni varmaksi siitä, että en halua naimisiin, enkä halua lapsia, kumpaakaan, missään vaiheessa. Se on edelleen yhtä vankkumaton kantani. Sanoin, että olin ajatellut, että silti voisin olla jonkun kanssa, mutta että nyt se tuntuu vain mahdottomalta. Joltain, joka ei ole vaivan arvoista. Vaikka olen mielestäni kovettanut itseni, niin joku viaton pikkuinen osa jossain sisälläni on tuntunut vain särkyneen tuon ajatuksen myötä, ihan kuin koko maailma olisi samalla muuttunut vain mustavalkoiseksi.

En aio tai halua erota Jaskasta. Se on tähän kohtaan sopiva juttu, mukava ja kivakin välillä, mutta väliaikainen. En aikaisemmin kuvitellut, että löytäisin itseni tällaisesta tilanteesta. En tiedä mitä nytkään sanoa, paitsi että jatkossa kai yritän pitää Jaskan ehdotuksia ja lupauksia sellaisina mitä ne ovat: katteettomina. Olen yrittänyt puhua Jaskaa Oikeille Treffeille, johonkin syömään yhdessä. Ei mihinkään hienoon edes, mutta ei siihen lähikulman kebab-mestaan tai McDonald'siin. Sitä ollaan mietitty, mutta nyt Jaska sanoi siitäkin, että ei taida olla rahaa siihenkään aika pitkään aikaan. Silti hän koko ajan tilailee ulkomailta kaikenlaisia sähkötupakka-tarvikkeita, käyttää toimeentulotukensa niihin ja loppukuussa ihmettelee, että mihin se kaikki meni, voitko lainata rahaa ruokaan, voitko lainata 50€ passiin, kun se on vanhentunut ja halutaanhan me sinne Kreikkaan yhdessä, hupsis, menenkin sillä passilla Malesiaan, heippa vaan.

Äh, harhauduin sivuraiteille. Niin, kun puhuin tänään noista Treffeistä ja sanoin, että ei sen oikeasti täydy olla mitään ihmeellistä, vaan me kaksi yhdessä syömässä jossain, niin Jaska sanoi, että tuo on sinulle jotenkin pakkomielteinen ajatus, niin kuin kirkkohäät jollekin toiselle. Tuli mieleeni sanonta, että hymy katoaa yhtä nopeasti kuin hehkulamppu räjähtää. En ole koskaan ollut treffeillä, oikeasti en. Leevi pyysi minua syömään silloin viime kesänä, onnistuneestikin, mutta ei me koskaan menty minnekään. Jaskan kanssa varmaan 99,9% ajasta on kulunut neljän seinän sisällä, jomman kumman kämpällä, joten ajattelin, että Treffit, joku erityinen kerta, kun poiketaan rutiinista ja tehdään jotain uutta yhdessä, parantaisi tätä suhdetta ja vähän poistaisi tätä niin kovin vaikealta tuntuvaa suhteen arkistumista.

Mutta Jaska vei roskat, itse asiassa hän on vienyt kämpältäni usein roskat lähtiessään, viimeisen kuukauden aikana varmaan useammin kuin minä itse. Ja välillä hän sanoo kivoja asioita, kuten että olet kaunis, on tosi kiva että olet olemassa. Ja välillä ihan tietämättäänkin hän estää minua käyttäytymästä itsetuhoisesti, kuten eilen vain paikalla ollessaan.

Jaska pahoitteli tätäkin juttua, tätä Ateenan reissun peruuntumista. Sanoi, että on vain vähän tyhmä, huolimaton ja ajattelematon. Tekee vain, eikä kauheasti mieti mitä siitä ehkä aiheutuu muille. Sanoin, että varmaan kivaa olla noin viaton, ja että itse olin kai vähän turhan epäviaton, kun tiesin, että ilmaista rahaa ei ole. Jaska oletti, että saisi pitää tämän vuoden aikana saamansa toimeentulotuet ja että se eläkepäätös tulisi vielä siihen lisäksi, eikä siitä vähennettäisi mitään. Lisäksi sain tässä viikon aikana tietää, että Jaskalta on myös luottotiedot menneet, kun jätti maksamatta vuokran pariin otteeseen, eikä jaksanut ajatella koko asiaa, vaan ohitti kaikki perintäkirjeet, ja ne menivät kai oikeuteen, eikä Jaska piitannut siitäkään, vaan menetti sitten luottotiedot.

Jaska harmitteli, ettei haluaisi olla sellainen, mihin sanoin, että minäkin olin ollut joskus samanlainen, mutta sitten kasvoin liian isoksi. Niin kai kävikin. Kasvoin liian isoksi. En tiedä, mitä sanoisin tai mitä tekisin. Huvittaisi hengata joidenkin muiden ihmisten kanssa ja sanoa, että Jaska teki näin, se tuntuu tosi pahalta. Pitäisi kai tehdä muistiinpanoja pääsykoekirjoista, en ole viikon aikana saanut käytyä kovinkaan montaa sivua läpi. Parasta kai satsata siihen, kun muutakaan kiintopistettä ei enää ole, kuin pääsykoe.

Muutakin toki on. Terapeutillekin sanoin, että minulla on se suuri tunne sisällä, kun kuuntelen jotain tiettyä musiikkia, tai luen tai katselen tai kuuntelen jotain Taru Sormusten Herrasta -aiheista, tai näen jotain kaunista ulkona, tai kun kävelen kevään ensimmäisiä kertoja korkkareilla hiekoitushiekasta putsatuilla kaduilla. Tuntuu, että se on ehkä jotain, mitä rakkaus on, ja voin vain rauhassa rakastaa, koska ne eivät voi lähteä, niitä tunteitani elottomia ja jopa aineettomia asioita kohtaan, ei voi kukaan ottaa pois.