Piparkakkutalon koristelua<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Amia: *tuijottaa tiiviisti puoliksi koristeltua piparkakkutaloa*

Veli: *istuu pöydän toisella puolella tylsistyneenä*

Äiti: *tulee keittiöön* "Onko piparkakkutalon kanssa jotain ongelmia?"

Amia: "On! Tuu nyt, kato tätä katon puoliskaa!"

Äiti: *tulee ja katsoo* "On se ihan kiva. Mä tykkään eniten tasaisista ja symmetrisistä."

Amia: "No sittenhän sä tykkäät tästä, koska tää on tasainen ja symmetrinen."

Äiti: "Öh, miten niin?"

Amia: "No kato nyt! Tässä menee tää päälinja ranskanpastilleja ja sitten se menee tuohon pitkän sivun keskikohtaan nähden symmetrisesti. Mutta mä en tiedä, miten mun pitäis laittaa toi toinen kattopuolisko. Tai siis, teenkö mä sen samanväriseksi vai vaihdanko mä joitain värejä keskenään ja jos vaihdan, niin mitä?"

Äiti: ...

Amia: *puoliksi itsekseen* "Mutta toisaalta, jos noi valkoset laittais tossa vaaleenpunasiksi..." *kokeilee* "Ei, ei, ei, ei... Mutta jos vaaleenpunaset ja vihreet vaihtais keskenään, ku nehän on vastaväritkin, niin sitten se olis jotenkin loogista... Joo! Niin mä teen!"

 

-Myöhemmin-

 

Äiti: "Tarviikko sä vielä noita ranskanpastilleja?"

Amia: "Emmää tiiä."

Äiti: "Hmph. 'Tiiä'. Hmph."

Amia: "No mitä mun olis sitten pitänyt sanoa? 'Emmä tiärä'?"

Äiti: "Hmph."

Amia: "Missä ne sitten sanoo noin, 'tiiä', jos ei täällä?"

Äiti: "Iräs."

 

***

 

Joo, näemme taas Amian vauhdissa, kun vaihteeksi on jotain muutakin kuin koulua. Piparkakkutalo on ollut joka vuosi minun suuri projektini ja olen yleensä saanut siitä törkeän hienon. Mutta tämä vuosi ei ole "yleensä". Innostuin vähän liikaa ja unohdin sen perussäännön, että yksinkertaisuus on kaunista ja siitä tuli... Liian monimutkainen ja krumeluuri. Jokainenhan laittaa taiteeseensa jotain itsestään, mutta – köh – jotenkin vähän innostuin siinä.

 

No joo, jos se ei olisi piparkakkutalo, vaan vaikka joku kakku, niin se koristus olisi tosi hieno. Mutta se on piparkakkutalo ja se koristus poikkeaa tavanomaisesta. Äiti sanoi, että hän olisi laittanut ne ranskanpastillit vain riviin siinä järjestyksessä missä ne sattui tulemaan ja mihin sattui mahtumaan. Minulle se olisi ollut painajainen. Piparkakkutalon koristuksen vain kuuluu olla symmetrinen ja ranskanpastillien värit oikeassa suhteessa toisiinsa ja oikeassa kulmassa toisiinsa. Semmoinen on yleensä hienompi, mutta ei tänä vuonna.

 

Lähinnä rakensin sen katon sen pohjalle, että keskellä kumpaakin kattolevyä on ranskanpastilleista muodostuva suurinpiirteinen sydän. Toisaalta, jos sitä katsoo väärin päin, niin se voisi näyttää melkein kirjaimelta "A". Idea on hieno, mutta se ei oikein toiminut käytännössä. Kun sain talon koristeltua, katsoin sitä ja totesin, että se oli ihan hirveä. Sellainen ylikrumeluurinen ja epämatemaattisen näköinen ylikoristeellinen ällötys. Plääh. No joo, lopulta tökkäsin siihen piparkakkutalon pihalle paljon kuusia vähän siinä toivossa, että se talo ei kauheasti näkyisi sieltä takaa.

 

Mutta kun olen viime aikoina jauhanut kauheasti tästä NN-tapauksesta, en ole pysynyt ajan tasalla koulun tapahtumien selittämisestä. Meillä on uusi pari. Tosi söötti uusi pari. Neiti M ja herra JuT. Ja minä voin tietysti sanoa, että en ole sentään aivan sokea:

 

25.10.

"Täytyy kyllä sanoa, että oli aika outoa, oikeasti. Neiti M jutusteli herra JuTin kanssa oikeastaan melkein koko ajan. Minusta tuntuu, että heillä on jotain epäplatonistakin, mutta mutta... Ei minulla mitään sitä vastaan ole (paitsi että yhden uuden melkeinkaverin menettäminen jollekin pojalle ei innosta), ja sitä paitsi jos ajattelisin itsekkäästi omalta kannaltani, niin olisihan se kätevä keino päästä NN:n lähistölle."

 

Mutta he eivät kuitenkaan ole sellaisia, että olisivat koko ajan kiinni toisissaan. Tietysti he liikkuvat paljon yhdessä ja puhuvat paljon yhdessä, mutta eivät ole sellaisia, mitä jotkut ovat olleet. Nan kuitenkin kertoi nähneensä heidät yhdessä kirkossa joka jouluista "Kauneimmat joululaulut" –esitystä kuuntelemassa. Ja he kulkevat samaa matkaa. Ja ovat ihan törkeän sööttejä ja sopivat hyvin toisilleen. He tanssivat itsenäisyyspäiväjuhlassa yhtenä parina niitä salonkitansseja, mitä siihen esitykseen kuului. Molemmat on törkeän lyhyitä, ehkä he siksikin näyttävät niin söpöiltä. Herra JuT:kin on vain... reilusti alle 170 senttiä joka tapauksessa. Neiti M saattaa olla jopa 160 alle, mutta en ole varma. Pieniä ja sööttejä kuitenkin.

 

Toinen koko kouluyhteisöä kuohuttaneista uutisista liittyy herra VL:ään. Tyyppi oli siis sellainen ihan okei pitkämatikkalainen ja soitti jossain bändissä ja hänellä oli törkeän pitkä (ja hassun luonnonkihara) musta tukka. Joo, oli. Ei, hän ei ole kuollut tai mitään. Hän on leikannut hiuksensa ihan lyhyiksi. Sanon vain, että yleensä poikien hiusten parturointiin ei kiinnitetä huomiota, mutta tuo oli kyllä aika törkeä hämmästyksen aihe, josta kaikki melkein puhuivat. Minä en aluksi meinannut edes tunnistaa häntä, kun ei ollut sitä pitkää tukkaa. Toinen ajatus oli, että kunhan tästä ei vain tule mitään villitystä, että kun menen loman jälkeen kouluun, niin näen NN:kin leikanneen tukkansa. Hui kamala, ei uskalla ajatellakaan. Mutta näköjään se armeija alkaa jo hämärtää aika monella. Herra VL:kin menee kaiketi armeijaan jo kesällä.

 

Pitäisi varmaan itsekin laittaa kohta ne armeijapaperit postiin. Olen jo kerran koetäyttänyt sen lähetettävän lomakkeen, mutta jotenkin tuntuu vain niin hermostuttavalta ajatus siitä, että tulostaisin sen ja laittaisin postiin. Kyllä minä sinne edelleen haluan, mutta se hermostuttaa minua silti aika kauheasti.

 

Koko joululoma pitäisi periaatteessa tehdä läksyjä ja valmistautua kirjoituksiin. Kemiasta ei ole edes YO-valmistavaa kurssia, joten se täytyy itse kerrata. Kyllä ne kurssit kai ihan järkevästi menivät, mutta on se aika hakusassa vielä. En toisaalta odotakaan kovin korkeaa arvosanaa, kun kirjoitan sen ylimääräisenäkin. M:n kai voisi laittaa tavoitteeksi. Se riittää minulle aivan hyvin ja uskon yltävänikin siihen. Englannin eteen olen valmis raatamaan niska limassa. Matikkaakin pitäisi laskea, mutta se ei kuitenkaan saa minua innostettua niin kuin englanti.

 

Keksin jopa Nanille joululahjan (kauhean "ajoissa"). Kaksi mehiläisvahakynttilää ja sitten jotain joulukarkkeja. Ei kauhean mielikuvituksellinen lahja, mutta ihan kiva kai silti.  Lasken vähän sen varaan, että koska keksin ostaa hänelle syntymäpäivälahjaksi sen "101 slangiheittoa in english", joka oli täysosuma, ja sitten viime jouluna annoin sen riisikäärmemadon, joka oli kuulemma vielä täydempi täysosuma, niin nyt minulla on varaa yhtenä jouluna olla löytämättä hypertäysosumalahjaa.

 

Äidille ostin kakkuvuoan (kuten hän toivoi, olen luopunut jo ajat sitten toivosta ostaa mitään muuta kuin mitä hän suoraan sanoo) ja veljelle kolmiulotteisen vanhan maapallo-palapelin. Lisäksi aion polttaa hänelle vielä Nightwishin CD-levyn. Tämä on hyvä puoli siinä, että minulla ei ole kauheasti mitään läheisiä ihmisiä: ei tarvitse keksiä niin kauheasti joululahjoja. Isälleni en ostanut tänäkään vuonna mitään – saa nähdä saako äiti hepulin siitä – mutta minun pitää silti hankkia vielä yksi joululahja. Onneksi minun tarvitsee tosin antaa se vasta tammikuussa.

 

Se lahja on yhdelle netti-ihmiselle, joka tulee silloin tänne. En tiedä oikeastaan, mitä ideaa oli kutsua hänet tänne, koska olen saanut huomata, että mitkään netti-ihmisten tapaamiset eivät tunnu vain sopivan minulle kauhean hyvin. Toisaalta olo on innostunut siitä, että saan näyttää hänelle sitten tätä ympäristöä. Näyttää, millaisessa paikassa asun. Varmaan tämä on hieman erilainen ympäristö ainakin kuin joku Vantaan kerrostaloviidakko.

 

Ja pikkupaikkakuntalainen kun olen, niin se mahdollistaa myös kaikki: "Tuossa talossa asuu henkilö x, joka on sillä ja sillä luokalla ja jolla on niin ja niin monta pikkusisarusta, jotka on niillä ja niillä luokilla, ja jonka äiti työskentelee siellä ja isä siellä. Ja sitten se tyyppi itse on sellainen ja sellainen ja sellainen ja tuntee sen ja sen ja sen tyypin." –tyyliset selostukset. Varmaan aika kliseemäisen pikkupaikkakuntalaista. Puhumattakaan sitten siitä, että kun kävelee jonnekin pienempään kauppaan sisään, niin kauppias heittää heti jonkun tuttavallisen kommentin. Täällä ei ole varsinaisesti paljon mitään, mitä voisi näyttää, mutta minä rakennan sen paikkojen näyttämisen kaiketi niiden pikkuyksityiskohtien varaan. Se tuntuu kuitenkin joltain kauhean kiinnostavalta. Tiedä sitten miten se tapaaminen muuten menee.

 

Mutta melkein alan päästä jo joulufiiliksiin. Melkein. Vielä kun tulisi lunta, mutta ei säätiedotuksen mukaan ainakaan. Tiistaina ja keskiviikkona voisi ainakin tulla näköjään räntää, muttah... Tänä vuonna ei olla saatu lunta taas melkein lainkaan. Mutta eiköhän se joulumieli tule vähintäänkin sitten silloin, kun näkee, miten veli on ihan innoissaan. Hän jaksaa joka joulu olla niin innoissaan kaikesta – kuusesta, piparkakkutalosta, lahjoista, jouluohjelmasta, jouluruoasta... Se on vain niin herttaista. Ja koska äiti hössää ja siivoaa ja tekee ruokaa, niin yleensä se menee siihen, että minä teen veljen kanssa jotain joulujuttuja. Tai että minä teen ja veli katselee.

 

Ehkä joulu tulee tänä vuonna sittenkin.