Pah, miehet. En vain ymmärrä heitä. Olen hengannut nyt lähinnä miesten seurassa ja tulen kyllä hyvin toimeen heidän kanssaan, mutta en vain ymmärrä heitä. Saattaa olla, että olin tänään "treffeillä", en tiedä. Eilen hengattiin Leevin kanssa kaupungilla törkeän pitkään, istuttiin vain ja juteltiin. Tänään sitten käveltiin yhtä matkaa kotiin ja sitten Leevi kysyi sellaisella jännällä hieman kireällä ja liian nopealla tavalla, että haluaisitko tulla mun kanssa kahville. Suostuin ja sitten mentiin Leevin kämpälle. Siellä sitten juteltiin vähän muiden asukkaiden kanssa ja tehtiin teetä ja kahvia ja juteltiin.

En oikein tiedä, mitä tässä on nyt meneillä vai onko mitään. Jaskan kanssa juttelin eilen Facebookissa pitkään, useamman tunnin, joiden aikana Jaska sanoi hieman ihastuksestaan minuun taas jotain: hän sanoi, että on miettinyt aika paljon viime aikoina sitä, että miksi pitää minusta niin paljon. Jossain vaiheessa elämää hän oli kuulemma miettinyt, että olisiko hän bi tai homo, mutta kuulemma psykoterapiassa olivat tulleet vain tulokseen, että hän oli vain niin ujo, että ajatteli, ettei ikinä pystyisi olemaan rento kenenkään naisen seurassa, mikä ei tietenkään tuntunut niin hyvältä. Hänellä on kyllä ollut nainen kerran, kaverin tyttöystävä. Sen lisäksi hän joskus ulkomailla kävi jollain maksullisella. Kuulemma arvelee olevansa hetero.

Hän ihastuu kuulemma vähän kaikkiin aina, mutta nyt hän ei oikein ymmärrä, miksi on niin lääpällään minuun ja miksi hänestä tuntuu aina niin hyvältä minun seurassani ja miksi häntä ei tällä hetkellä kiinnosta oikein kukaan paitsi minä, vaikka hänestä olisi hyvä tutustua myös muihin ihmisiin. Siis vitsit jotenkin yllätyin kun hän sanoi noin, kun jotenkin hän ja Leevi ovat tämän asian suhteen niin samanlaisia. He ovat jotenkin todella kunnollisia ja ujoja. Sanoin jossain kirjoituksessa, että haluan vain pyöriä Leevin ja Jaskan seurassa, koska haluan tuntea itseni taas halutuksi ja kauniiksi ja kaikkea. Kuitenkaan minä vain en tunne itseäni yhtään halutuksi, vaikka kai kuitenkin olen, kun Leevi pyytää minua kerta toisensa jälkeen kaksistaan jonnekin ja Jaska sanoo tuollaisia asioita.

Kun olen kasvokkain heidän kanssaan, Leevillä on kuitenkin pilkettä silmäkulmassa, se on se hänen katseensa, joka saa minut hieman hätkähtämään. Thomasillakaan sellaista katsetta ei ollut. Leevi usein myös myhäilee, hymyilee vähän ja näyttää miettivän jotain mielessään. Se on ainoa, mitä hänestä saa irti. Jaska on samaa luokkaa, lähinnä käyttäytyvät kuin peruskaverit. Nykyään sentään saattavat tehdä aloitteen hyvästelyhalaamiseen, joka kestää hyvällä tuurilla jotain 3 sekuntia. Tänään yritin hieman lämmitellä näitä tyyppejä "vahingossa" koskettelemalla, vaihtamaan asentoa sohvalla siten, että jalkani koski heidän jalkaansa tai jotain, mutta tyyppien reaktio oli se, että lähinnä hätkähtivät ja sitten vaihtoivat asentoaan niin, että kosketusyhteyttä ei enää ollut.

Siis mitä vittua, oikeasti! Thomas teki ehkä liikaa kosketusjuttuja, mutta nämä tyypit eivät sitten tee mitään! Leevikin tänään mainitsi, että hänellä on kyllä ollut joitain tyttöystäviä joskus, mutta lähinnä suhde heihin on ollut fyysinen, eikä muuta. Luulisi, että kun molemmat kun ovat vähän jo ilmaisseet kiinnostuksensa minua kohtaan, niin haluaisivat sitten jotenkin koskea minua edes vähän, mutta näköjään eivät halua.

Totuin kai liikaa Thomasiin ja siihen, miltä minusta tuntui hänen kanssaan. Silloinkin kun Marion laittoi meidän kädet yhteen ja pidin sitten hänen käsiään omieni välissä lämmittääkseni hänen kylmiä käsiään, niin se oli Thomas, joka sitten sen käsieni hyväilyn aloitti. Ja ne halaukset... Kukaan, ei kukaan ole koskaan halannut minua niin. Se oli aivan uusi ulottuvuus läheisyyteen minulle, kun en edes tajunnut, että noin lähelle toista voi päästä. Ja ne halaukset kestivät sen minuutin tai jotain ja minulle tuli mieleen se Thomasin bändin esittämä biisi, "Where wild roses grow" ja sen se yksi kohta: "My trembling subsided in his sure embrace".

Thomasin bändiltä tulee kai kohta seuraava demolevy tai jotain. En ole voinut kuunnella heidän biisejään Thomas-jutun hajoamisen jälkeen. Paitsi lauantaina, kun Marion ja muut sanoivat, että laita heidän musaansa soimaan. Itsekin huomasin, miten se musiikki vain vei minut. Muistin sanat, en pystynyt oikein keskittymään mihinkään kuin siihen, hymyilin hienoimmissa kohdissa ja samalla tuntui siltä, että sydän olisi hajonnut uudestaan. Pitääpäs nyt rääkätä itseään ja kuunnella sitä musaa hetki, että voi paremmin kuvailla sitä oloa.

Alan melkein heijaamaan itseäni sen musan tahtiin ja melkein laulamaan mukana tai vähintään liikuttamaan huulia sanojen mukaan, melkein kuin Nightwishin biisit, kun niitä kuulee jossain muualla. Thomasin ääni saa välillä kylmät väreet kulkemaan selässä, mutta sitten samalla se ääni vähän kuin viiltää hitaasti sellaista pitkää viiltoa sydämen pintaan ja puhkoo vähän reikiä keuhkoihin, jolloin tuntuu, että vaikka keuhkot ovat täynnä ilmaa, en silti saa henkeä. Tulee sellainenkin fiilis vähän kuin olisi saanut iskun johonkin palleaan ja haukkoo henkeä samalla kun kyyneleet alkavat nousta silmiin.

Aika voimakas fyysinen reaktio. En oikeasti ole vasta kuin jälkeenpäin tajunnut, miten hiton paljon olinkin ihastunut Thomasiin. Ja sitten kun ne keikat ovat olleet sellaisia paskoja ja minä yhdistän ne sellaiseen hiljaiseen sisällä pidettyyn kipuun ja tekohymyyn, minkä jälkeen kävelin kotiin yksin sateessa kipeänä ja seuraavana päivänä leikkasin saksilla käden auki. Heidän musiikistaan vain tulee sellainen ihan outo olo. Toisaalta olen niin innoissani siitä, mutta toisaalta se oikeasti tuntuu siltä kuin jokaisen tahdin alussa se oma sydän särkyisi uudestaan.

Puhuin tällä viikolla taas sille psyk. tyypille ja selitin, miten paljon käyn ylikierroksilla ja että se näkyy taas niin, että minulle tulee niitä yhtäkkisiä hajoamisia. Töiden sijaan nyt kuitenkin turrutan itseni yltiösosiaalisuudella ja sillä, että päiväkeskuksessa tökin ihmisiä tekemään jotain ja hengaan heidän kanssaan ja puhun ja selitän jotain kauheasti. Pitkästä aikaa tuolla psyk. tyypin luona melkein aloin itkeä, kun yritin selittää sitä, miten toisaalta huomaan käyväni ylikierroksilla, mutta minusta yksinkertaisesti tuntuu siltä, että kaikki hajoaa, jos en pidä kierroksia päällä. Se nainen kysyi, että mistä niistä nykyisistä jutuista voisit luopua, mihin sanoin, että en mistään, enkä oikein edes haluaisi, koska jos pysähdyn, olen vain surullinen ja se sattuu, se oikeasti sattuu jonnekin ylävartaloon, keuhkojen ja sydämen tienoille, ja se sattuu niin hemmetisti ihan fyysisesti, että silloin tulee se fiilis, että haluan juosta jonnekin junan alle. Tuntuu, että kukaan ei vain oikein tajua noista hoitohenkilöistäkään, vaikka miten selitän, että se sattuu, se sattuu, se sattuu! Kukaan kaverikaan ei ikinä sano, että tietää sen kivun. Se ei ole normaalia kipua, vaan sellaista kuolettavaa, joka sattuu vähän kuin se hermosärky, jota kutsutaan itsemurhakivuksi, kun se on pahin kipu, jota ihmisruumiissa voi tuntea, jolloin ihmiset voivat tosiaan tappaa itsensä vain jotta se kipu loppuisi.

Kaikilla on lisäksi psykoottisia oireita listattuna diagnoosiin, kaikki ovat olleet jotenkin psykoosissa, kun ovat hajonneet, muut kuin minä siis. Minulla ei ole mitään sellaista todettu, ei ole harhoja, ei mitään, vain masennusta. Minusta tuntuukin siltä usein, että ne muut ihmiset päiväosastolta tai päiväkeskuksesta ovat sairaita, mutta minä vain parantumattomasti surullinen. Niin surullinen, että se aiheuttaa korventavaa kylmähehkuista kipua sydämeen ja sieluun, niin, että en halua muuta kuin kuolla, en välitä mistään tai kenestäkään, vaan haluan vain kuolla.

Nyt kun olen kai jotenkin saanut tämän kirjoituksen myötä itseni pois niiltä ylikierroksilta, tuntuu vähän siltä, kun vielä testasin sitä Thomasin bändin musiikkiakin. En halua ikinä tuntea tätä fiilistä. Tämä on jotenkin todellisempaa kuin ne ylikierrokset, joiden avulla pyrin turruttamaan kaiken ja unohtamaan arjen. Toisaalta sitten tajuan nyt myös sen, että minä olen oikeasti aika pahassa jamassa. Psyk. tyyppini antoi minulle yhden kriisikeskuksen numeron ja sanoi, että jos yhtään tulee sellainen paha olo, niin mene vain päivystykseen sairaalaan, siellä osaavat auttaa. Hän soitti sitten myös päivän tapaamisen jälkeen, että oli puhunut hoitotiimille minusta ja olivat kokeneet tarpeelliseksi, että nyt järjestetään oikein lääkäritapaaminen, jossa mietitään, että mitä nyt tehdään.

Tämä psyk. tyyppini vaihtuu. Tämä edellisin kerta jäi viimeiseksi. Vihaan tätä. Kun muutin tähän kaupunkiin vajaa kaksi vuotta sitten, ensiksi odotin pitkään, että edes pääsin yhtään kenellekään juttelemaan, sitten oli joku nainen, joka oli puoli vuotta ja yhtenä päivänä ilmoitti, että seuraavalla kerralla täällä onkin joku muu, en tiedä vielä kuka. Se oli tämä nykyinen tyyppi, joka oli todella hyvä ja minut sinne päiväosastollekin sitten passitti. Melkein alkoi tuntua, että hänelle pystyi sanomaan asioita. Nyt sitten hänkin sanoi, että seuraavalla kerralla onkin sitten taas joku uusi.

Tämä olo on vain niin kauhea. Mietin mitä tahansa asiaa, mitä tahansa, niin tuntuu kuin niiden päälle muodostuisi vain jotain hämähäkinseittiä, joka muuttaisi ne kurjiksi. Nyt kun mietin Leeviä ja Jaskaa, tulee mieleen se aika hyvin piilossa pysyvä ajatus, että on helppoa tuskailla siitä, että he eivät kosketa minua tarpeeksi, heistä kumpikaan ei ole sellainen pinnallinen häiriötekijä Thomas-sotkun jälkeen, jotka haluaisivat vain käpälöidä minua vaikka vain siksikin, että olen nainen. Sitä on helppo tuskailla, siihen on helppo keskittyä, kun todellisuudessa pinnan alla on se järkeni, se yksinäinen järkeni ja särjetty sydämeni, joka sanoo, että ihan sama, kun en heistä kuitenkaan välitä. He ovat vain sellaisia ihan vain kivoja ja minusta tuntuu hyvältä se, että joku on kiinnostunut minusta. En vain ole ihastunut heihin sillä ylivoimaisen voimakkaalla tavoin kuin Thomasiin.

Normaalisti en tekisi mitään heidän kanssaan, kaveruutta enempää, jotta en johdattaisi heitä vain harhaan ja satuttaisi heitä, koska en usko, että kiinnostunkaan heistä. Meillä on keskenään jotain yhteistä, mutta se sisin tuntuu olevan vain niin erilainen, että se sieluni, sisimpäni - miksi hitoksi looginen ihminen voi sitä sisäistä itseä kutsua? - ajattelee vain, että ihan sama, en välitä, tee ruumis sinä vain mitä haluatkaan, minua ei kiinnosta. Välillä minulta melkein lipsahtaa jonkun asian yhteydessä, että Thomas muuten ei tykkää kahvista, Thomas muuten sanoi joskus näin, Thomas muuten on tässä niin samanlainen kuin minä, mutta sentään sen verran järkeilen, että en sano noita asioita ääneen. Huomaan kuitenkin, että ne "nousevat suuhun", mistä minä sitten nielaisen ne takaisin sisuksiini. Sitten se ylikierroksilla käyvä minäni keskittyy siihen ruumiilliseen hyvään fiilikseen, haluaa sekoilla, touhuaa kuin höyrypää, riehuu ympäriinsä, jotta se sisin ei saisi ääntään kuuluviin, koska silloin kehoon sattuisi.

Kuulostan varmaan ihan hullulta ja siltä, että minussa on sivupersoonia tai jotain, mutta en oikein tiedä, miten muuten saisin tätä fiilistä kuvailtua kuin tällä lailla aika voimakkaasti kärjistämällä. Ja minussa on kova tarve tulla ymmärretyksi tässä, koska jos joku muu tuntee samoin, niin ehkä minullakin on toivoa. Tuntuu vain, että olen ainoa, joka on ollut tällä lailla järjettömän surullinen oikeastaan aina. Sisälläni on aina se perusolemukseni, joka on ja tulee aina olemaan - siltä se tuntuu - niin surullinen, että en itse tajua edes sitä, miten olen tännekään asti selvinnyt. Jossain vaiheessa luin joitain vanhoja blogitekstejäni ja niissä toistui aina se sama toivottomuus. Välillä tuli kirjoituksia, jotka päätin siihen avunpyyntööni ei-kenellekään, että joku, kuka tahansa, auttakaa minua, auttakaa minua, kuka tahansa, kuka tahansa. Ja blogiakin olen pitänyt jo kuusi vuotta. Kuusi vuotta olen todistetusti elänyt tätä elämääni minuna, eikä siellä sisimmässä mikään ole muuttunut.

Vaikka elämäntilanteeni on ihan eri kuin aikaisemmin, olen kehittynyt muille näkyvissä ominaisuuksissani ihan hemmetisti, mutta siellä kaiken pintahörhellyksen alla on se sama toivoton Amia, jonka silmissä on vain toive kuolemasta - siitä, että vihdoinkin tulisi se hetki, kun ei tarvitsisi enää jokaikinen päivä ja hetki pinnistellä ja taistella kaikin voimin vain pysyäkseen edes hengissä. Että tulisi lopultakin se pelkän ilman hyväilyltä tuntuva rauha, josta saa jonkinlaisen maistiaisen vain silloin kun on ottanut lievän yliannostuksen jotain ja nukahtaa kyyneleet poskille kuivuneina voiden ajatella, että on edes häviävän pieni mahdollisuus, etten enää herää. Mikään muu ajatus tai teko koko maailmassa ei saa oloa yhtä kokonaisvaltaisen helpottuneeksi kuin se.

Kai sitä nyt pitäisi alkaa taas turruttamaan itseään, jotta voisi mennä nukkumaan ja aamulla nousta taas turruttamaan itseään sosiaalisuudella. Toisaalta näin ei kierroksilla käyvänä uni tulee helposti, kun se on sitä todellista ja kokonaisvaltaista väsymystä kaikkeen, koko elämään, jota hetkeksi pääsee pakoon uniin, joissa voi olla olematta.