Ensimmäistä kertaa kunnolla koko vuoden aikana minä olen nyt kipeä. Että ajoitukseni on todellakin täydellinen. Toisaalta varmaan siihen on vaikuttanut tämä stressikin, mutta kuitenkin. YO-kirjoitusten aikaan en ollut kipeä vaikka moni muu oli. Mutta nyt olen kipeä. Mitä päättelemme tästä?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

No jaa... Varmaan olen nyt stressaantuneempi kuin kirjoitusten aikaan. Ei välttämättä mitenkään loogista, mutta niin se vain on. Mitäs kokeista ja sellaisista, mutta kun tulee virallinen päätöspäivä, niin se on liikaa. Tarvitsee miettiä, että ei näe sitä ihmistä enää koskaan, eikä sitä eikä sitä eikä sitä. Eilenkin, kun katsottiin äidin kanssa euroviisuja, äiti alkoi taas puhua yo-juhlista ja kun minä mietin sitä tarkemmin, niin minua alkoi taas ahdistaa.

 

Olenko minä sittenkin optimisti? Olenko minä tämän koko kolmen kuukauden ajan ollut suhteellisen rento NN:n pakkien suhteen, koska minä olen koko ajan tiennyt, että on aikaa. Näen hänet varmasti vielä, on aikaa, hän voi muuttaa mielensä. Niin kuin Nankin on aina sanonut, niin kun NN on nyt saanut rauhassa sulatella sitä, että minä pyysin häntä ulos, niin jos hän on ikinä tuntenut minua kohtaan yhtään mitään, niin on mahdollista, että hänkään ei halua olla näkemättä minua enää koskaan.

 

Mutta kun minä mietin sitä viimeistä päivää, sitä kevätjuhlapäivää, niin minä tiedän, että minulla on kuitenkin se ontto olo, joka minulla on aina kesäloman alkaessa. Koska mitään ei tapahdu. Se menee kuitenkin niin, että en sinä päivänä edes puhu koulussa yhtään kenellekään. Eikä kukaan puhu minulle. Se on kuin minua ei olisi olemassakaan muille. Kukaan ei sano: ”Olisi kiva pitää yhteyttä.” NN ei sano mitään. Ei varmaan edes katso minuun. Tuskin minäkään uskallan häneen katsoa. Enhän uskaltanut silloin kirjoitusten aikaankaan. Ja sitten se kaikki menee ohi silmänräpäyksessä ja sitten tulen kotiin ja sitten pitäisi juhlia.

 

Paitsi että vasta kolmelta. Vieraat on kutsuttu vasta kolmeksi. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni aion juoda alkoholia – shampanjaa. Todella huikeaa joo, mutta jotenkin se hermostuttaa minua. Toivottavasti se sekoittaa päätäni edes hieman. Miten siitä päivästä muutenkaan selviäisi? Ja niistä kaikista hemmetin vieraista. Ja minun pitäisi jotenkin olla se päätyyppi ja seurustella niiden ihmisten kanssa, mutta se ei todellakaan ole minun juttuni. Minulle tulee vain yksi kaveri: Nan. Kaikki muut ovat sukulaisia tai joitain äidin tuttuja. Äiti kirjoitti paperille ylös ne nimet ja osoitteet, jotka pitäisi kutsua. Ja minä sitten kutsuin. Jotkut ovat sellaisia äidin sukulaisia tai tuttuja, joiden kanssa minä en koskaan muista edes puhuneeni. Jotkut ovat sellaisia, jotka olen nähnyt viimeksi niin pienenä, että en edes muista heistä mitään.

 

Jos kaikki vieraat tulevat, niin heitä tulee sitten 21. Ei mitenkään paljon, mutta ihan liikaa. Neljä tulee jo varmasti. Jotain hyötyä sentään: saa lahjoja ja rahaa. En tykkää siitä erityisesti, mutta kuitenkin. Eikä yo-juhlilla ole edes varsinaisesti niin mitään tekemistä ylioppilaaksi tulemisen kanssa. Koulusta ei puhuta, todistusta ei tarvitse näyttää, ei mitään. Ihmiset vain tulevat juoruamaan ja katsomaan, kuka näyttää millaiseltakin ja sitten he syövät ja lähtevät sitten kotiin. Minä vihaan sukujuhlia.

 

Ja huomenna pitäisi suorittaa se 3/3:n säveltapailun kirjallinen osuus. Ja lähteä sinne Kuopioon. Ja olo on nyt ainakin aivan hirveä. Katsoin eilen euroviisut loppuun, mutta heräsin ennen yhdeksää, koska olo oli niin kipeä, etten saanut nukuttua enempää. Hittolainen. Tällaisen olon aikana pitäisi puolinukkua sohvalla ja katsoa koko päivä Muumipeikkoja. Mutta jotain hyvääkin sentään: olen -1 kilossa, joten nyt kun en saa mitään kiinteää alas, niin varmaan hienolla Prince of Wales tea –ruokavaliolla lähtee pari kiloa ennen perjantaita.

 

Ja ulkonakin paistaa aurinko, niin pitäisi olla vaalentamassa hiuksia. Ostin uutta shampootakin. Suoristavaa. Tosi loogista. Ennen letitin hiukseni melkein joka päivä saadakseni kiharoita ja nyt minä sitten yritän saada tukkani ihan suoraksi. Ei se ole kauhean kihara muutenkaan, mutta se taipuu laineille. En tykkää. Saa nähdä miltä sekin sitten näyttää.