Vihaan. Pakko kirjoittaa, koska muuten ei voi sanoa ääneen kenellekään. Vaikka paino on lähtenyt tosiaan jo laskuun, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja ei, ei ole olemassa mitään keinoa, jolla saisin vahingon tekemättömäksi.

Minä en ole koskaan pitänyt suurimmasta osasta vartaloani. Mutta olen pitänyt erityisesti ranteistani, sormistani, kämmenistäni ja ehkä hieman yllätyksellisesti rinnoistani. Mutta nyt tuohon listaan kuuluu yksi osa vähemmän, koska se on nyt peruuttamattomasti pilalla. No, siis kaikkihan tietävät, että kun lihoo, niin rasvan määrä kehossa kasvaa. Ja se rasva sitten tykkää mennä vähän sinne tänne sen sijaan, että se jakautuisi tasaisesti. Ja siis rinnathan ovat suurimmaksi osaksi rasvakudosta.

No, sen vielä ehkä voisi kestää, jos kyse olisi vain kasvaneesta kuppikoosta (mikä sekin ottaa päähän, koska mitkään rintsikat ei sovi, enkä yhtään ole sillä tuulella, että haluaisin ostaa ihan vain tätä ohimenevää (toivottavasti) vaihetta varten suurempia liivejä), mutta minun rintani ovat vain peruuttamattomasti pilalla. Raskausarvet. Paitsi siis että tuo nimi on ihan harhaanjohtava, koska ei tarvitse olla raskaana saadakseen niitä. No, minun tissini sitten ovat ilmeisesti oikein vauhdilla suurentuneet ja se iho on sitten sanonut sopimuksen irti ja lopputulos on jotain, jonka nähdessäni mieleni tekee vain pillahtaa itkuun.

Vaikka minä olen miten kriittinen ulkonäköni suhteen, niin mielestäni rintani olivat aikaisemmin todella mahtavat, vaikka itse sanonkin. En tarkoita siis, että välttämättä yleisesti ottaen mahtavat, vaan että omasta mielestäni juuri sopivat. Okei, vähän erikokoiset, mutta so what. Nyt sitten ne näyttävät lähinnä kahdelta auringolta.

Tämä on varmaan oudoin blogiteksi ikinä, mutta anteeksi vain, sillä en vain pysty pitämään tätä vain oman pääni sisällä. Mutta siis auringoista vielä. Ajatelkaa, että, no, se rinnan "keskikohta" on se aurinko. Sitten ne raskausarvet ovat kuin niitä auringon säteitä ja ne ovat siis sellaisia suorahkoja tummempia viiruja, jotka suuntautuvat sinne keskipisteeseen. Ja sellaiset ne ovat sitten nyt. Eivätkä raskausarvet ikinä lähde pois, joten nyt koska olen näin läski, rintani näyttävät ihan kaameilta, vammaisilta ja mutaatioituneilta inhorealistisilta kököiltä. Ja minua inhottaa ja itkettää niin paljon, kun ne olivat aikaisemmin niin hienot.

Uusi syömisrutiini itse asiassa jopa toimii. Minulla ei ole oikeastaan edes tarvetta syödä yhtä paljon kuin aikaisempina viikkoina tai kuukausina. Se tuntuu siis entisestään tukevan sitä teoriaa, että se ruokahalun lisääntyminen johtui siitä Lyrica-lääkityksestä, jota nyt olen vähentänyt jo puoleen siitä alkuperäisestä.

Tänään juoksin taas sen viisi minuuttia, mutta aika vastenmielistä oli lähteä, etenkin kun vasen polveni oli jonkin verran kipeä. Juoksemisen jälkeen se oli aika arvattavasti vielä sitäkin kipeämpi, joten nyt aion pitää ainakin huomisen väliä juoksemisesta ja korkokengillä kävelystä. Huomenna on sentään jumppa osastolla.

Tänään on päätä särkenyt iltapäivästä asti, kun yritin osastolla ihan väkisin saada ratkaistua yhden typerän sudokun, mutta tein siinä koko ajan jotain virheitä. Sinnikkäästi kumitin kirjoittamani numerot aina välillä kokonaan pois ja aloitin sitten alusta. Aikaa käytin tuohon suunnilleen kaksi tuntia. Ja niistä tulee minulle aina pää kipeäksi, mutta ärsytti niin paljon, kun halusin saada edes yhden tehtyä. Enkä saanut, joten päänsärky sitten palkinnoksi.

Yöllä näin vaihteeksi koulu-unta. Reppu painoi taas ihan kauheasti ja oli ollut liikuntaa ja minä olin viimeinen pitkänmatikan lukija pukuhuoneessa ja oli kiire matikantunnille ja sitä olisi vieläpä tuplatunti ihan päivän päätteeksi, enkä osannut ja minua väsytti. Ja unessa oli NN myös. Ei matikantunnilla, mutta aikaisemmin siinä unessa oli jokin ryhmä vanhoja koulututtuja, joiden joukossa oli NN ja vaikka tulin tänä uutena itsenäni todella hyvin toimeen niiden tuttujen kanssa, niin en vain kehdannut olla yhtä sosiaalinen NN:ää kohtaan, vaikka me kaksi sitten päädyimmekin viettämään pääasiassa aikaa kaksistaan, mutta silloin molemmat vain tekivät omia juttujaan, eivätkä pukahtaneetkaan toiselle.

Ja olen miettinyt sitä ammatinvalinnanpsykologin testeissa esiin tullutta "haltioitumis"-ominaisuutta ja sitä, että onko kaikilla se. Ajattelen yhä, että ei ehkä ole ja että ehkä se on se tunne, mikä tulee välillä ihan epätärkeidenkin asioiden yhteydessä. Esimerkiksi kun eilen - vai oliko se jo toissapäivänä - kun selasin niitä The Sims 2 -ladattavia, niin jouduin tietysti poimimaan ne hienoimmat, jotka halusin peliini, ja vaikka asia oli noin vähäpätöinen, niin välillä tuntui siltä, että oikein henki salpautui, kun näin jonkinmoisen asun, joka oli mielestäni todella hieno.

Tai sitten se, kun selaa kymmenittäin, sadoittain ja jopa tuhansittain kuvia DeviantArtissa ja poimii niistä suosikkinsa koneelle omaan kansioon. Minulla on niitä ehkä suunnilleen tuhat. Etsin niitä hyvin erilaisilla tavoilla. Yksi hyvin yleinen tapa on laittaa joku hakusana ja sitten selata. Samoihin kuviin törmää tietysti vaikka kuinka monta kertaa, joten luulisi, että niitä sitten tallentaisi moneen kertaan sinne kansioon. Tai siis ainakin joutuisi siihen vaiheeseen, kun yrittää tallentaa sitä sinne ja kone ilmoittaakin, että sen niminen tiedosto on jo olemassa. Mutta minulle ei ole kertaakaan käynyt niin. Kuvia olen kerännyt useamman vuoden jo, enkä välttämättä kiinnitä niihin huomiota kuin sen yhden kerran, kun löydän ne ja talletan koneelleni. Mutta minä muistan ne ihan ihmeellisen hyvin. Tämä on pätenyt myös tämän huonomuistisen ajanjaksoni aikana, niin jotenkin tykkään ajatella, että ehkä se on jokin erityinen side, joka minulla on jokaiseen sellaiseen yksittäiseen kuvaan, joka on onnistunut kiinnittämään huomioni niin hyvin, että haluan tallettaa sen itsellenikin.

Joo. Mutta raskausarvet on sitten harvinaisen tyhmä asia, mutta on ehdottoman hyvä, että sain edes valittaa siitä, vaikka verrattuna kaikkiin muihin ongelmiini se lieneekin aika mitättömän tuntuinen...