Vaihteeksi taas ärsyttää jossain määrin. Seurustelusuhde Alfin kanssa on todennäköisesti ohi ihan lähipäivinä. Ei hänen aloitteestaan tai yhteisestä aloitteesta, vaan minun aloitteestani. Viikko sitten perjantaina Nan mietti, että onkohan Alf kauhean hyvää seuraa minulle juuri nyt. Ja tänä perjantaina sen täsmälleen saman sanoi minun omahoitajani. Eli näyttäisi menevän aika huonosti, jos tuollaiset kantaaottamattomat osapuoletkin sanovat jo, että ehkä minun ei kannattaisi seurustella Alfin kanssa enää.

Eilen sitten se omakin käsitykseni hyppäsi oikein ison loikan siihen samaan suuntaan. Alfin kanssa oltiin mesessä ja juteltiin niitä näitä. Sitten Alf ehdotti, että puhuttaisiin jostain. Sitten hän sanoi, että hänellä oli tullut mieleen yksi aihe ja että haluaisinko minä, että hän sanoisi sen. Aika läpinäkyvää. No, hän sitten lopulta sanoi sen, ja aihe oli seksi/seksuaalisuus.

Joo. Nyt se on sitten ihan varmaa: Alf haluaa että me siirrytään seksi-asteelle. Minulla puolestani ei ole taas pienintäkään kiinnostusta siihen, päinvastoin. Se on aina ollut selkeä juttu minulle. Alfin kanssa voi suudella, ehkä vähän ainakin, mutta muuta ei uhrata tällaisen väliaikaisen jutun takia.

Olen kyllä omasta mielestäni havainnut jo ajat sitten merkkejä tuosta, mutta en vain ole viitsinyt sanoa niitä ääneen, koska olisi tuntunut typerältä, jos olisinkin ollut väärässä, tai jos muut olisivat ajatelleet, että ylitulkitsen ja että kuvittelen vain, että muut haluavat minua seksuaalisesti.

Mutta se on se tapa, miten Alf tekee kaiken. Silloin kun me ei seurusteltu vielä, Alf istui erilailla. Mutta sitten kun me alettiin istua vierekkäin, Alf alkoi pitää tyynyä aina sylissä. Ja jos tyynyä ei ollut, niin sitten jotain huopaa. Huovankin hän aina asetteli niin, että se peitti vain ”kriittiset paikat”. Ja jos ei ollut mitään, millä peittää, niin sitten hän veti aina vähän väliä t-paitaansa pitemmälle. Ja sitten, jos me oltiin halailtu ja silitelty osastolla ja sitten olisi tullut jotain ja olisi pitänyt lähteä siitä sohvalta esim. keittiöön kahville, niin vaikka minä lähdin siitä, Alf jäi siihen istumaan. Sitten hän tuli muutamia minuutteja myöhemmin vasta.

Ja nykyään etenkin, kun olen joskus nojannut häneen jossain treffeillä tai jotain ja hän on silitellyt minua ja kaikkea, niin kun olen kuunnellut hänen sydämensä lyöntejä pää hänen rinnallaan, ne ovat jyskyttäneet kauhean nopeasti. Ja aina jonkin hetken silittelyn jälkeen, kun en ole pyytänyt Alfia lopettamaan, hän alkaa suudella minua jonnekin epämääräiseen kohtaan. Niskaan, kaulaan, käteen, käsivarteen, olkapäähän... Se tuntuu siltä kuin hän olisi niin ylilatautunut, että ei voi tyytyä vain silittelyyn.

Silloinkin, kun hän päätti yhtäkkiä vain kysyä jos voisi jäädä yöksi, niin vaikka minä olin silminnähden vaivaantunut ja kiusaantunut, niin hän selkeästi yritti saada tilanteen sellaiseksi, että me yhtäkkiä päätettäisiinkin harrastaa seksiä. Hän suuteli minua huulille monta kertaa ja sillä lailla yli-innokkaasti. Ja kun se suutelu tapahtui seisoma-asennossa ja lähekkäin, niin sen saattoi kyllä hyvin tuntea, että hän oli aika innostunut tilanteesta. Ja silloinkin, kun olin juuri menossa huoneeseeni nukkumaan ja olin toivottanut jo hyvää yötä, hän vain käveli luokseni ja suuteli. Ei mitenkään sillä lailla ”hyvää yötä” –tyyliin, vaan sillä lailla, että ”älä mene!”. Sillä lailla kuin hän olisi laittanut ihan kaikkensa peliin, jotta en menisi nukkumaan.

Ja minusta se on kuvottavaa. Ehkä siksikin kaikki koskeminen on nykyään niin epämiellyttävää. Tuntuu siltä, että Alf haluaa seksiä niin kovasti, että ei välitä yrittää tulkita, miltä minusta tuntuu. Jos hän koskee, hän ei koske sillä lailla, mitä sellaiset pelkästään kaveri-ihmiset. Hän koskee sillä lailla... Miten sen selittäisi? No sillä lailla liioitellut hitaasti ja keskittyneesti ja kiihtyneesti. Ja minusta tuntuu, että hän tekee niin siksi, koska se tuntuu hänelle NIIN hyvältä, että millään muulla ei ole väliä. Vähän niin kuin joku huume tai sellainen. Ja sen takia hän haluaa koskettaa koko ajan. Vaikka minä sanoisin aika selkeästi, että minusta tuntuu pahalta, enkä halua koskettaa viikkoon, niin hän kykenee näkemään siitä vain sen puolen, että hän ei saa koskea minuun sillä tavalla, jolla muihin ihmisiin ei saa koskea. Sillä tavalla, josta hän saa ”kicksejä” ja joka tuntuu hänelle hyvältä.

Ja nytkin se seksikeskustelu alkoi aika yleisesti. Pyrin kääntämäänkin sen sellaiseksi. Siis sellaiseksi, että kyllä seksuaalisuus on minusta osa ihmistä ja ihmisten välistä vuorovaikutusta, ja että media arvottaa seksuaalisuuden mielestäni liian korkealle. Mutta sitten Alf kysyi minulta jossain vaiheessa, että jos puhuttaisiin ihan henkilökohtaisella tasolla seksistä. Ja sitten hän kysyi, että onko minulla jotain fantasioita – jotain sellaisia, että joku tilanne, josta seksi vaikka alkaisi, tai joku asento tai mikä vain.

Minua kuvotti. Tuli mieleen, että hän vain halusi minun selittävän yksityiskohtaisesti jostain tilanteesta, josta seksi hänen kanssaan voisi alkaa, ja että kun selittäisin, niin sitten hän lukisi sitä siellä oman näyttöpäätteensä luona ja vetäisi samalla käteen. Sanoin sitten, että kyllä minulla on joitain ”fantasioita”, mutta että ei tuntunut siltä, että haluaisin selittää niistä hänelle. Hän sitten kysyi, että miksi en halua kertoa. Sitten minä sanoin siihen, että minusta meidän välit ei ole sellaiset, että tuntuisi siltä, että olisi kiva selittää jotain niin henkilökohtaista. Luulisi, että hän tuossa vaiheessa olisi tajunnut jo himmata, mutta miesten aivot sijaitsevat näköjään vähän eri paikassa kuin päässä. No, hän siis kysyi, että miten kauan kestäisi ennen kuin voisin kertoa. Minä sanoin, että loputtomiin. Heh, sainpas hänet hiljaiseksi.

No sitten sen hiljaisuuden jälkeen hän alkoi taas kysellä kaikkea, että koska tuollaiset asiat alkavat suhteessa kiinnostamaan minua ja minä kyselin, että hetikö hän haluaa puhua jostain seksifantasioista, vaikka toisen kanssa ei edes kunnolla tunneta vielä. Sitten hän sanoi vain, että eikö niistä kyseleminen ole juuri tutustumista toiseen. Ja sitten kun kysyin, että heti ensimmäistä kertaa seksuaalisuudesta puhuttaessa kysellään kaikki fantasiat yksityiskohtaisesti ja silleen, niin siihen hän sitten sanoi, että enpä minä missään vaiheessa sanonut, ettei aihe kävisi minulle.

Siis haistakoot paskat koko Alf! Sitten tuli taas hiljaista, kunnes Alf kysyi, että mitäs nyt tehtäisiin. Siihen minä sanoin meneväni nukkumaan. Ja niin menin. Ja koko Alf ärsyttää. Tällaisiako miehet ovat? Mieli pyörii vain seksin ympärillä ja puute on niin kova, että ajoitus menee päin helvettiä, kun koskemattomuusviikolla – kun toinen on sanonut, että nyt tuntuu pahalta, tarvitsen tilaa – alkaa kysellä yksityiskohtaisesti toisen seksifantasioista tai –toiveista!

Ja kyllä, minulla on tuollaisia kuvitelmia ja ”fantasioita” ja kaikkea, mutta Alf ei kyllä ole oikein osa niitä. NN on ja ehkä häntäkin enemmän on hänen pikkuveljensä. NN on enemmän kuin pelkkä seksifantasia, mutta Mitch sopii siihen rooliin justiin sopivasti. Heh. Ehkä olisikin pitänyt alkaa selittää Alfille noista fantasioistani, niin ehkä olisi vähän tajunnut jotain.

Mutta joka tapauksessa, meidän suhde ei toimi. Minä haluan tilaa ja toveruutta, Alf haluaa fyysistä läheisyyttä ja seksiä. Ja Alf on vääränlaista seuraa minulle ja tuntuu tietyllä tapaa painostavan kauheasti koskemiseen ja kaikkeen tuollaiseen fyysiseen. Sentään minulla on jotain itsekunnioitusta ja omapäisyyttä, jottei ole vaaraa, että uhraisin ensimmäisen kertani tuollaisen painostavan, ajattelemattoman käpälöijän kanssa.

Mutta kaveri aion hänen kanssaan vielä olla. Vaikka hän onkin välillä niin kauhean lapsellinen. Ja olipahan kokemus tämäkin. Tavallaan jo houkuttaa aika paljon olla taas sinkku, niin ei tarvitse stressata niin kauheasti kaikesta ja voi ihan hyvällä omatunnolla vilkuilla hyvännäköisiä tyyppejä kaupungilla. Ei sillä – ei minulla tähänkään asti ole ollut omantunnontuskia moisen suhteen, seurustelusta huolimatta.

Näin lääkärin vaihteeksi osastolla. Hän kyseli kesästä ja ensimmäistä kertaa ne minun itsetuhojuttuni tulivat ilmi. Eivät kaikki, sillä minusta ei tuntunut hyvältä puhua niistä. Sain kerrottua lisääntyneestä ahdistuksestakin. Sovittiin, että jatkaisin osastolla toistaiseksi ja minulle sanottiin, että voisin tarvittaessa ottaa Ketipinoria – sitä rauhoittavaa lääkettä, jota otan illalla pystyäkseni nukkumaan – myös päivällä tarvittaessa ahdistuksen lievittämiseen.

Ja perjantaina oli myös keskustelu omahoitajani ja Janne-hoitajan kanssa. Käytiin läpi pääasiassa ihan yleisiä tuntemuksiani ja erityisesti sitä ulkopuoliseksi jäämistä, jota koen nyt niiden uusien potilaiden suhteen. Kaikki uudet suunnilleen minun ikäiseni potilastytöt tupakoivat ja ovat muodostaneet jonkinlaisen ”inside-ryhmän” Ayan kanssa. He menevät kaikkialle kolmistaan, tai jos muita ei ole, niin sitten he eristäytyvät tai lähtevät kesken päivän kotiin. Se ärsyttää minua ja saa tuntemaan oloni ulkopuoliseksi.

Tuosta kaikesta tulee myös mieleen yliopisto ja koulu ja kaikki sellainen, jossa olen yrittänyt todella, jutellut joidenkin ihmisten kanssa, mutta jäänyt sitten kuitenkin yksin, kun ne ihmiset ovatkin lähteneet jonnekin muualle ja hankkineet muita kavereita, eivätkä sen jälkeen vilkaisseetkaan minuun. Se satuttaa. Eniten siinä satuttaa se, että minä todella teen kaikkeni, enkä edes tajua, miksi kaikki lähtevät pois. Miksi minä en ole tarpeeksi? Pakotan itseni puhumaan, kyselemään, kertomaan joitain vitsejä, nauramaan, hymyilemään, mutta mikään sellainen ei kuitenkaan riitä. Tuntuu sitten siltä, että en ole tarpeeksi ihmisenä. Pystyn keskustelemaan edes jokseenkin luontevasti pakottaessani itseni siihen kahdenkeskisessä keskustelussa, mutta silti ihmiset lähtevät ja jättävät minut. He eivät jätä minua sen takia, mitä teen, vaan sen takia, mitä olen, ja se satuttaa todella.

Tänään on taas sunnuntai, mikä tuntuu käsittämättömältä, sillä viikonloppu on jotenkin vilahtanut vain ohi ja huomenna pitäisi taas jaksaa mennä osastolle ja osallistua jotenkin johonkin, ja kokeilla tehdä kaikkensa, jotta saisi jostain elämän kulmasta kiinni.

Minulla on taas vähän pahempi olo. Ajaudun ajatuksiini ja jään sinne. Pelaan koneella, katson telkkaria, selailen kuvia DeviantArtista ja uppoudun johonkin toiseen maailmaan. Ja mikä tärkeintä, tämä toinen maailma on sellainen, johon minä voin vaikuttaa – sellainen, josta minä voin tehdä sellaisen kuin haluan. Sellaisen, missä on ihmisiä, missä on tunteita, rakastumista ja välittämistä ja ystävyyttä, eikä koskaan tarvitse pelätä pimeää, koska se menee ohi, eikä tarvitse huolehtia tulevasta, koska se järjestyy, eikä tarvitse huolehtia yksinäisyydestä tai kiihottuneista poikaystävistä, koska vierellä on vain sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat myös minun tunteitani, eivätkä koskaan lakkaa välittämästä eivätkä lähde pois.

Siitä seuraa se, että oikea maailma jää vähemmälle huomiolle ja muuttuu sumeaksi. Päivät ovat vain jotain epämääräistä. Ne lipuvat muodottomina möhkäleinä ohi, eikä niitä erota toisistaan, ja on vaikea sanoa, tapahtuiko jotain viikko sitten vai kolme viikkoa sitten.

Olen laihtunutkin onnistuneesti. Painan nyt -2 kiloa ja lasku on tasaisen varmaa. Syöminenkin on vaihteeksi jotenkin aisoissa, eikä pahoja ahmimiskohtauksia ole tullut. Olen hieman innostunut taas liikunnasta ja jumpasta, ja aion ilmoittautua jooga-kurssille. En siksi, että olisin jotenkin innostunut joogasta, vaan siksi, koska sellainen kurssi sattuu olemaan paikallisessa kansanopistossa, eikä muutakaan mielenkiintoista ollut. Ja haluan jonkun harrastuksen. Ehkä se auttaisi osaltaan pääsemään vähän elämään kiinni. Emt.

Nyt voisi mennä nukkumaan taas hetkeksi, kun tuntuu vähän väsyttävältä.