Näin pahaa unta ja heräsin siihen. Herätessä oli kurja olo ja nyt mieleen tulvii kaikenlaisia kurjia ajatuksia, ja olo on melkein vielä huonompi kuin herätessäni. En tiedä mistä se uni edes tuli, se oli todella typerä ja epälooginen. Mutta sellaisia unet kai ovat. Ehkä se johtui osittain siitä, että eilen tuli Black Swan -leffa taas telkkarista ja katsoni sen. Sitten mietin myös, että voisiko se johtua siitä kirjoittamastani tarinasta, koska kun mietin sitä untani näin hereillä, siinä on todella paljon yhtäläisyyksiä siihen mistä olen juuri kirjoittanut, jotain, mitä päähenkilö miettii koko ajan. Tai sitten se oli Ilta-Sanomien todella typerä uutispätkä PWS-syndroomasta. Tämä ei ole subjektiivinen arvio, vaan journalismia opiskelevan, aiheesta tietävän objektiivinen arvio: se artikkeli oli pelkkää kuraa.

Unessa olin kai vielä yhdessä Jaskan kanssa, en ole varma, hän tuntui aina välillä olevan läsnä ja aina välillä katoavan. Koko juttu lähti jostain, että Jaskan kanssa puhuttiin että hengattaisiin yhdessä. Minä olin kai kaupassa ja yritin muistaa ostaa kaiken mitä olin etukäteen miettinyt, mutta yhtäkkiä en muistanutkaan mitään, minkä lisäksi kauppa oli sellainen missä en ollut ollut aikaisemmin. Lisäksi nyt kun mietin, niin voi olla että se kauppa vaihtuikin kesken unen.

Mutta pointti oli appelsiinimehu. Jaskalla oli sitä, joten päätettiin hengata yhdessä. Tosin kun sitten lopulta tapasin Jaskan, kävi ilmi, että sitä appelsiinimehua olikin sellainen pieni purkki vain. Sellainen pienen maitopurkin kokoinen appelsiinimehu, en tiedä onko siinä 5 dl vai 3,3 dl, mutta sellainen isompi kuin kermapurkki, mutta pienempi kuin litran maitopurkki. Niitä oikeasti myydään joissain kaupoissa - olen välilä ostanut sellaisen silloin kun oltiin Jaskan kanssa yhdessä ja hengattiin hänen kämpällään, koska hänellä oli Earl Greytä ja sitä kuuluu juoda maidon kanssa, mutta Jaska ei käytä maitoa oikein ikinä mihinkään (kun ei siedä laktoosia).

Kuitenkin, se mehupurkki olikin sellainen pieni, ja unessa mietin, että kannattiko tämän takia nyt hengata yhdessä, ja että enhän kehtaisi edes juoda siitä purkista paljon yhtään mehua, kun se oli niin pieni. Jostain syystä hengattiin kaduilla, tai sitten vain käveltiin. Piti kai hakea jotain pikaruokaa. Muistan, että unessa Jaska kysyi, mitä pikaruokaa minä haluaisin ja sanoin, että kiinalaista. Oltiin sitten kai matkalla hakemaan sitä, mutta ei ikinä päästy sinne ruokapaikkaan asti.

Tässä kohtaa uni muuttuu vähän oudommaksi. Yhtäkkiä oltiin jossain puussa ja katsottiin alas johonkin jokeen. Katsoin jostain syystä ylöskin ja huomasin, että puu oli täynnä pieniä kaloja, monneja, jotka olivat suullaan kiinni puun lehdissä. Minua hieman ällötti, pelkäsin että niitä putoilisi minun päälleni. Katsottiin alaspäin ja joesta hyppäsi iso kala esiin ja vahingossa putosi joen reunaan niin matalaan veteen, että jäi jumiin. Mietittiin Jaskan kanssa, että mennään alas ja napataan se, niin saadaan valtava kala napattua ja tehtyä siitä ruokaa. Minua epäilytti vähän, koska se kala oli sellainen miekkakalan tyyppinen, mutta sen terävän nokkapistimen sijaan sen suussa oli ylhäällä ja alhaalla sellaisia pitkiä (noin metrin mittaisia) sapelimaisia hampaita. Minusta olisi vaarallista lähestyä sitä.

Mutta mentiin alas. Jotenkin laskeuduttiin sellaiseen rekan konttiin, joka meinasi yhtäkkiä napsahtaa kiinni. Päästiin ulos, mutta tajuttiin, että se oli ollut ansa. Joku oli virittänyt rekan kontin sillä lailla, että heti jos joku menee sinne sisään, se menee kiinni. Vähän samaan tapaan kuin kärpäsloukku. En tiedä mistä tiesin, mutta silti tiesin, että sen ansan oli virittänyt yläasteella kaverini ollut tyttö (joka oli todella ailahtelevainen ja yhtäkkiä laittoi välit poikki kanssani).

Sitten yhtäkkiä olikin joku eri päivä ja tässä vaiheessa Jaska oli ainakin jo kadonnut. Muistaakseni olin Oulussa ja tarkoitus oli matkustaa junalla tänne takaisin. Seuranani oli pieni joukko ihmisiä. En tiedä keitä he olivat, mutta ilmeisesti joitain tuttuja. Ja ilmeisesti ainakin osa oli englanninkielisiä, koska muistan, kun yksi puhui jotain, että harmi ettei Suomella ole mitään Taru Sormuten Herrasta -tyyppistä kirjallisuutta, mihin sanoin, että tavallaan on - Kalevala. Aloin sitten selittää englanniksi sitä Kalevalan alkua.

En tiedä miksi selitin sen jotenkin oudosti, mutta selitin kuitenkin. Että aluksi oli yksi nainen - Ilúvatar (joka on siis Silmarillionista eikä Kalevalasta (ja joka ei ole nainen vaan mies), mutta jonka nimen olen aikaisemmin tajunnut muistuttavan Kalevalan Ilmatarta), joka oli kuitenkin todella yksinäinen. Tuo yksinäisyys on siis se virhe. Mutta että sitten ne Kalevalan jumalat (en ole varma keitä muka tarkoitin) päättivät, että luodaan seuraa Ilmattarelle, joten he laittoivat sotkan munimaan Ilmattaren polvelle.

Tuohon kohtaan pääsin. Selitin sitä vähän liian innokkaasti, höpöttämällä, vaikka en ollut varma että kiinnostiko muita oikeastaan. Mutta sitten oltiin perillä. Tai perillä ja perillä, meidän tehtävä oli etsiä pommi. Koska siihen kontin viereen, johon oltiin meinattu Jaskan kanssa jäädä jumiin, oli asennettu pommi, jossa oli ajastin. Olin saanut tältä entiseltä kaveriltani tekstiviestin, että minulla on aikaa kello 15 asti ennen kuin se pommi räjähtää. Jostain syystä en kuitenkaan sanonut siitä tekstiviestistä mitään, enkä liioin siitäkään, että tiesin, missä pommi olisi. Katsoin kelloa, kun oltiin päästy keskustaan ja se oli vähän yli kaksi. Ajattelin, että ihan hyvinhän meillä oli aikaa, joten en kokenut että minun pitäisi sanoa muille, että se pommi räjähtää kolmelta.

Yksi siitä porukasta oli kai joku pommitietäjä, joten hän johti joukkoa ja luetteli yksityiskohtia, joita pommi vaati. Sen täytyisi olla kadulta nähtävissä, ilmeisesti jossain räystään alla (en tiedä miksi) ja siinä korttelissa siellä räystään alla täytyisi mennä sellaiset rautalangat, joita olisi joissain kortteleissa. Sitten oli joitain muitakin vaatimuksia, joita en muista. En kai kiinnittänyt niihin huomiota, koska ajattelin vain koko ajan, että se pommi on siellä ja että toivottavasti löydämme sen ajoissa ja saamme purettua sen.

Lähdimme liikkeelle ja aloimme haravoida niitä alueita joilla pommin edellytykset täyttyivät. Melko nopeasti päädyimme oikealle alueelle ja sitten yhtäkkiä se pommitietäjä sanoi, että tuossa se on, ja osoitti yhden kerrostalon räystään alle (noin 2 metrin korkeuteen, en tiedä miksi siinäkin oli räystäs, vaikka itse talo oli varmaan ainakin kuusikerroksinen). Itsekin pelästyin, vaikka olin tiennyt, että se pommi on siellä. Se oli sellainen ilmalämpöpumpun näköinen isohko metallinen suunnilleen kuution muotoinen hökötys.

Aloin pelätä todella paljon. Vaikka se oli vain unta, muistan, miten oikealta se pommi tuntui. Vaikka oltiin menty sinne ihan sillä ajatuksella, että etsitään pommi ja puretaan sen, niin nyt kun me oltiin siellä, mietin vain, että mitä jos siinä on joku juttu, että jos jotain johtoa yrittää katkaista niin se räjähtää (joissain tv-sarjoissa on niin). Olin kauhuissani, mutta pysyin siinä muiden mukana, vaikka teki mieli juosta vain jonnekin kauas pakoon. Mietin myös sitä, että mitä jos se kaverini huijasikin ja pommi räjähtäisikin etuajassa.

Minulla ei oikeastaan ollut paljon virkaa siinä pommin tutkimisessa, koska en tiennyt pommeista mitään. Selasin kännykkääni ja mietin, että ehkä näyttäisin sen viestin niille muille. Löysin sen lopulta ja luin sen uudestaan. Kauhistuin vielä enemmän, kun tajusin, että jostain syystä olin muistanut sen viestissä mainitun ajan ihan väärin! Siinä ei sanottukaan, että aikaa olisi kello 15 asti, vaan 14:10 asti. Katsoin kännykän kelloa ja se näytti 14:13.

En muista ihan tarkkaan, miten se meni, mutta jotenkin yritin selittää tilannetta ystävilleni ja saada heidät pois pommin luota selittämällä, että on jo liian myöhäistä ja että pommi voi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Talosta, jossa pommi oli kiinni, oli tullut ovella muutama vanhus. Kai katsomaan, että mitä me siinä oikein teimme. Sitten pommi siirtyi räjähdystilaan, kai siihen syttyi joku valo tai kai se alkoi pitää jotain ääntä, mutta tiesimme, että se räjähtäisi todella pian, joten juoksimme karkuun. Ne vanhukset, jotka olivat tulleet talon ovelle, eivät tienneet mitään mistään pommista, joten eivät juosseet karkuun. He jäivät hetkeksi katsomaan, kun me juoksimme pois, ja alkoivat sinne mennä sisään.

Oltiin ehkä reilun sadan metrin päässä, kun pysähdyttiin. Käännyttiin katsomaan pommia ja mietittiin, että räjähtäisikö se sittenkään. Ja sitten se yhtäkkiä räjähti. Se oli hirveän iso räjähdys, ja vaikka mekin oltiin niin kaukana, niin kaaduimme/heittäydyimme räjähdyksen voimasta maahan (sillä lailla kuin elokuvissa ja tv-sarjoissa tehdään).

Sitten yhtäkkiä olinkin toisessa paikassa. Kävelin joidenkin kanssa (muistaakseni äitini ja veljeni) kauppakeskuksessa vaatekauppojen läpi. Katselin joitain vaatteita, mutta se oli hankalaa, koska siellä kaupassa oli aikuisten ja lasten ja nuorten vaatteita sekaisin. Tarkoituksenani oli päästä ulos kadulle. Mietin unessa, että selvisivätköhän kaikki, selvisinköhän minä, en tiennyt edes sitä. Harmittelin, että olimme jääneet niin lähelle. Leffoissa ja tv-sarjoissa se etäisyys on tarpeeksi, mutta tajusin unessa, että eiväthän kaikki räjähdykset ole yhtä voimakkaita, vaan se voimakkuus riippuu siitä kuinka paljon räjähdettä pommissa on. Ja siinä pommissa sitä räjähdettä oli ollut paljon, tiesin sen siitä, että vaikka olimme olleet niin kaukana, räjähdys oli tuntunut todella voimakkaana.

Lopulta päästiin ulos ja luin jostain lehdestä uutisen siitä räjähdyksestä. Yli sata ihmistä oli kuollut, melkein koko kortteli oli tuhoutunut. Ja sitten yhtäkkiä me kaikki pommia purkamassa olleet olimmekin henkilöitä Muumilaaksosta. Katselin kadulla, miten Viljonkka ja joku toinen naishahmo joivat kahvia terassilla ja lukivat sanomalehteä ja päivittelivät räjähdyksessä kuolleiden määrää. Ja minä sain tietää, että Muumipeikko, joka oli ollut meidän porukan mukana, oli sairaalassa koomassa, koska hän oli kävellyt perässäni, joten hän oli ollut lähempänä räjähdystä. Minä olin jäänyt henkiin ja olin loukkaantunutkin vain vähän. Sitten sain tietää, että myös veljeni oli kuollut räjähdyksessä.

Tuossa kohtaa heräsin. Tuntui pahalta. Siitä pääsin aika nopeasti yli, että Muumipeikko oli ollut koomassa sairaalassa, mutta vaikka tajusin, että olin nähnyt unta, tuntui hirveältä, että olin tiennyt pommista ja sen räjähtämisestä, mutta en ollut kertonut kenellekään, ja sen takia veljeni oli kuollut.

Jonkin aikaa maattuani ja itkettyäni aloin päästä yli unesta (osittain, osittain mietin että pitäisikö käynnistää kone ja krijoittaa siitä tänne), mutta aloin sitten miettiä sitä Ilta-Sanomien typerää artikkelia. Siinä oli joku yksittäinen tyttö esimerkkinä ja kerrottiin, että lopulta tältä tytöltä löydettiin todella harvinainen syndrooma ja sitten kerrottiin, että keskimääräinen elinikä on 30 vuotta. Ja tänä vuonna kun täytän 26, veljeni täyttää 29. En muista oliko se itse siinä artikkelissa vai jossain kommentissa (joku kommentissa kyllä ainakin mainitsi sen), että se on aika vanha/virheellinen tieto ja että nykyisin vaikka olisi tuo syndrooma, elää 50-60 -vuotiaaksi.

Tiedän, että joskus teininä mietin kauheasti sitä, että kuinkahan vanhana veljeni kuolee, koska se oli ihan hirveä ajatus. Ehkä olen viime vuosina vain sysännyt sen ajatuksen syrjemmälle, ja yrittänyt olla ajattelematta sitä. Nyt se ajatus kuitenkin nousi taas pintaan, ja siinä mukana tuli se hirveä olo, mikä siihen on aina liittynyt. Muistin yhtäkkiä, että miksi olin teininä aina ajatellut, että en varmaan elä ikinä 30-vuotiaaksi. Ehkä ajattelin silloin, että en olisi enää nyt 25-vuotiaanakaan elossa. Ja nytkin tuli se niin hirveä tunne, että mieleeni tuli automaattisesti, että mitä jos tappaisin itseni, en välttämättä heti, mutta joskus muutaman vuoden sisään, koska silloin välttyisin siltä, että minun pitäisi kokea se, että veljeni kuolee.

Ja vaikka minusta on tuntunut todella paljon siltä, että olen aika juureton, niin nyt kun mietin sitä, että on hyvin mahdollista, että seuraavan viiden vuoden aikana (kun minä täytän 31, veljeni 34, ja äitini 70), voi hyvin olla, että minä olen ainoana meidän perheestä hengissä.

Tuo tuntuu väärältä, epäreilulta. Kotona minua kohdeltiin huonosti, koulussa minua kohdeltiin huonosti, olen aika yksinäinen. Minulla on trauma siitä, miten minua on kohdeltu, joten kun mietin asiaa objektiivisesti, niin minua on täydytty kohdella todella huonosti. Ja tuo olisi jo tarpeeksi. Mutta sitten veljeni on kehitysvammainen, rakastan häntä, mutta hänen kanssaan ei oikein voi keskustella, olisi ihan erilaista, jos hän olisi normaali. Ei sillä, voisihan normaalikin veli kuolla johonkin nuorena, mutta tuntuu, että on ihan eri ajatella jostain varhaisteinistä lähtien (kun on ensimmäistä kertaa googlettanut syndroomasta, eikä silloin ollut mitään wikipedia-artikkeleja, vaan ainoa mitä löytyi oli joku englanninkielinen juttu), että veli kuolee todennäköisesti nuorella iällä. Tai niin kuin silloin kun veljeni skolioosi leikattiin, sitä ei tehty edes läheisessä keskussairaalassa, vaan vanhempani veivät veljeni kauas, yliopistolliseen sairaalaan, jossa ilmeisesti oltiin erikoistuttu sellaisiin leikkauksiin. Ja olin 13, ja minut jätettiin viikoksi yksin kotiin. Äitini vielä sanoi ennen lähtöä, että koska leikkaus on niin iso (melkein koko selkäranka raudoitettiin), todennäköisyys, että veljeni kuolee siihen leikkaukseen, on yksi neljästä.

Onhan tuollaista aika vaikea ymmärtää niin nuorena, mutta muistan ajatelleeni, että on kori, jossa on neljä palloa, kolme punaista ja yksi musta. Olisinhan voinut testata sitä itsekin, mutta se oli liian hirveä ajatus. Minusta tuntui, että jos testaisin sitä, niin sitten kuitenkin sieltä tulisi se musta. Ja sitten kun veljeni selvisi, niin pikkuhiljaa aloin tajuta paremmin, että ylipaino on veljelleni se vaarallisin juttu, ja muistan, että oli joku kesäloma, ja kirjoitin tietokoneella veljelleni mahdollista ruokalistaa, ajattelin esittää sen äidilleni ja toivoa, että veljeni ruokaa muutettaisiin, eikä isäni antaisi hänelle enää jatkossa kahta hot dogia lounaaksi aina kun äiti oli töissä ja veljeni kotona. Äitini sanoi, että no jos itse teet veljellesi ne ruoat ja saat hänet syömäänkin ne, niin sitten voidaan vaihtaa, mutten jatketaan sillä mallilla, joka oli toiminut hyvin siihenkin asti.

Ei siitä sitten tullut mitään. Eikä kai voi olettaakaan, että alaikäisenä itse joutuisin huolehtimaan isoveljeni ruoasta. Mutta silti mietin, että jos veljeni kuolisi nyt, tuntisin oloni todella syylliseksi, koska tuntuisi, että en tehnyt tarpeeksi. Nytkin mietin, että olisi niin paljon enemmän, mitä voisin tehdä veljeni eteen, tai jotain, mitä voisin tehdä hänen kanssaan. Niin kuin vaikka ne maalaukset. Jossain vaiheessa jo mietin, että soittaisin lähikaupungin taidepaikkaan, jossa on välillä näyttelyitä ja kysyisin, että ottaisivatko he veljeni töitä sinne näytille. Mutta en ikinä saanut tehtyä veljeni kanssa tarpeeksi töitä että olisin voinut soittaa minnekään. Veljeni maalasi vain minun kanssani, silloinkin välillä todella hangoitteli vastaan, ja se oli todella raskasta työtä minulle henkisesti. Ja kun muutin pois, niin sitten ei ainakaan ollut mitään mahdollisuutta tehdä sitä enää. Vaikka kun jossain vaiheessa olin töissä, mietin että pitäisikö minun palkata veljelleni joku henkilökohtainen taideavustaja, joka hoitaisi minun hommani.

Mietin myös sitä, että ehkä valintani pitää lemmikkeinä rottia liittyy myös tähän. Ne ovat fiksujua, samalla lailla kuin kissat ja koirat, niillä on selkeitä persoonia ja ne ovat aivan ihania ja rakastan niitä. Mutta ne elävät yleensä noin kaksi vuotta. Osa kuolee jo aikaisemminkin. Joten periaatteessa tämä hieno harrastuksenikin liittyy paljolti kuolemaan. Luulisi, että siihen tottuu, mutta ei siihen vain totu.

En usko kuolemanjälkeiseen elämään, enkä koskaan ole oikein tuntenutkaan tarvetta uskoa. Se ei ole koskaan ollut kovin mukava ajatuksenakaan. Paitsi kun Outo riippuvuuteni -sarjassa rotanomistaja sanoi, että kun hän kuolee, niin siellä on taivaassa iso lauma rottia odottamassa häntä. Tuo on ainoa kuvitteellinen esimerkki, jonka takia melkein houkuttelisi haluta uskoa kuolemanjälkeiseen elämään: Se, että pystyisin tapaamaan uudestaan ne pikkuiset rottasielut, joita olin rakastanut niin paljon. Ja ehkä edelleen rakastan. Ihmisten kanssa kaikki on niin paljon monimutkaisempaa.

Harmittaa kun terapia on vasta ylihuomenna. Tuntuu, että pitäisi saada tämä kurja fiilis pois että voisin kesktityä kaikkeen mitä minun pitää tehdä. Syksyllä käymäni yhden kurssin koe on perjantaina. En mennyt varsinaiseen kokeeseen, joten minulla on ollut aika ruhtinaallisesti aikaa lukea. Ja olen onnistunut siinä ihan hyvin, on ihan mahdollista saada tehtyä kaikki mitä ajattelin että pitäisi, ja se on aika paljon se. Mutta jos muutama päivä menee hukkaan, niin sitten en tiedä saanko tehtyä niin paljon että olisin tyytyväinen.

En tiedä mitä tekisin nyt. Nyt kun olen kirjoittanut tätä, niin kello on jo todella paljon. Toisaalta tekisi mieli vielä nukkua vähän, mutta en tiedä saisinko nukuttuakaan enää. On kylmä. Nukuin varmaan liian vähän ja nyt kun olen itkenykin, niin se ei ole varmaan ainakaan auttanut. Voisin pelata, ehkä sillä saisi ajatuksia pois. Ei tunnu siltä, että voisi lukea, koska liikaa pyörii mielessä. Tänään pitäisi saada kirja loppuun, että voisin huomenna aloittaa tekemään uudestaan niitä tehtäviä joita syyslukukauden tunneilla tehtiin. Tai sitten aloitan niitä tehtäviä, se olisi ehkä sopivampi tähän.

Ai niin, käsi tuntuu ihan hyvältä. On se vielä vähän kipeä, mutta tuskin mitään on murtunut. Vaikka nyt kun tunnustelin sitä, niin siellä on kyllä yksi sellainen kohta, joka vihlaisee aika pahasti, mutta kättä pystyy käyttämään tarpeeksi normaalisti, eikä se haittaa minua enää.

Tänään on sunnuntai, joten pitäisi punnita itseni. Olen jo useamman viikon ajan onnistunut pudottamaan painoani, tosin hitaasti, vain puoli kiloa viikossa, mutta nyt pelkään, että painoni on taas noussut. En tiedä yhtään, tuntuu, että sitä on todella vaikea arvioida etukäteen. On vain niin hieno putki, kun ainakin voi sanoa, että paino on laskenut tähän asti, mutta nyt jos puntari näyttääkin enemmän, niin sitten harmittaa. En tiedä miksi tämä laihtuminen ottaa tällä kertaa näin koville.

Ehkä keitän kaakaota. Se lämmittäisi. Samalla voisin käynnistää pelin, kunhan ensin tulostan niitä tehtäviä, niin voin tehdä niitä kun pelissä tulee joku suvantovaihe. Pitäisi kirjoittaa typerää opintopäiväkirjaakin. Toisaalta tekisi mieli jatkaa sitä tarinaani, mutta on niin paljon muuta mitä pitäisi tehdä, joten se ei tunnu oikealta. Ehkä nyt menen ja punnitsen itseni, sitten teen kaakaota ja sitten aloitan hommat.