Pitkä vuorokausi takana. Tai pitkät 36 tuntia pikemminkin. Nähtiin Jaskan kanssa perjantaina ja hän jäi sitten yöksikin. Jotenkin olin jumissa melkein koko ajan ja kun olen kelannut niin paljon asioita päässäni, oli todella hankalaa osata olla Jaskan kanssa niin kuin ennenkin. En oikein tiennyt mitä tehdä tai mitä sanoa, joten pidin järkevänä pitää nämä ajatukseni vain omana tietonani. Sanoin kyllä Jaskalle siitä, että jos me ollaan pitkään näkemättä, niin minulle tulee sitten ennen sitä seuraavaa tapaamista aina hermostunut olo, koska mietin aina silloin että miksi Jaska on viettänyt niin paljon aikaa itsekseen ja että ehkä nyt kun tavataan, hän haluaakin lopettaa meidän suhteen ihan seinään nyt heti. Vähän niin kuin silloin syksyllä kävi.

Tänäänkin kun oltiin kaksistaan bussissa, hän aloitti puhumaan, että on ajatellut tätä meidän juttua. Jaska puhuu hitaasti ja pitää taukoja, tuntuu, että hänen pitää todella tarkkaan miettiä mitä sanoo, ja järjestellä ajatuksiaan että hän saa ylipäätään jotain sanotuksi. Hän sitten jatkoi, että ei tiedä, mitä ajattelisi, koska hänestä tuntuu kurjalta, kun jotenkin hän ei tiedä, mitä tekisi. Tuossa vaiheessa ajattelin sitten, että ei hitto, nytkö se sitten tulee,että hän sanoo, ettei halua olla kanssani enää... Sitten hän jatkoikin, että kun olet noin ihana, niin minusta tuntuu, että en vain anna itsestäni tarpeeksi sinulle.

Sanoin Jaskalle kyllä perjantaina asiasta lopulta ja hän sitten sanoi, että ei kyllä ole tuollaisina aikoina mitään minun jättämistäni miettinyt, ei mitään sinne päinkään. Jotenkin saan vain todella usein "pahan aavistuksen", kun tuntuu, että hengitys on vaikeaa ja odottaa, että nyt tapahtuu jotain pahaa.

Tänään oltiin tosiaan Jaskan siskon koiran koiravahteina. Se on vielä pentu, eikä ihan sisäsiisti, niin sitä pitää viedä koko ajan ulos. Se oli ranskanbulldoggi, mikä ei ole minulle yhtään tuttu koirarotu. En kauheasti stressannut tuota koiran tapaamista, vaikka pelkäänkin koiria, mutta yllätyin todella paljon, miten tuo ilta ahdisti minua niin paljon. Vika ei ollut koirassa, enkä tiedä, voiko sanaa "vika" edes käyttää. Olen seurannut kauheasti koiraohjelmia ja jotenkin koirien kanssa tunnen helpoksi olla hallittu ja jämäkkä. Minua alkoi ahdistaa siinä vaiheessa, kun tajusin, että Jaskalla ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia koirien suhteenkaan.

Hän pyrkii aina miellyttämään muita ihmisiä itsensä kustannuksellakin, ja jotenkin kauhukseni huomasin, että se pätee koiriinkin. Kai jotenkin koen, että voin hallita sitä koirapelkoani, kun kaikki menee todella johdonmukaisesti ja suunnilleen täsmälleen jonkun kirjan ohjeiden mukaan.

Jaska sen sijaan tuntui varovan koko ajan, ettei vain "loukkaa" koiran tunteita käskemällä tai olemalla ilkeä. Kun ulkona käytiin, koira päätti mihin mennään ja se meni niin pitkälle, että sellainen pikkuruinen koira veti Jaskan tieltä lumihankeen ja Jaska saattoi silloin vasta laittaa vastaan, kun koira oli määrätietoisesti menossa jonkun toisen pihalle. Silloin Jaska söpötti koiralle, että ei kuule sinne voi mennä, kun joku muu asuu siellä, joo, joku muu asuu siellä. Lisäksi välillä koira vain pysähtyi ilman syytä keskelle tietä ja kieltäytyi liikahtamasta. Ja jokaista hajua pysähdyttiin haistelemaan täsmälleen niin pitkäksi aikaa kun koira itse halusi, koska eihän Jaska raaskinut sitä komentaa liikkeelle.

Kävin koiran kanssa kerran yksin ulkona ja vaikka yritin olla kauheasti komentamatta, niin en antanut koiran vetää minua ihan kaikkialle, vaan välillä vain pysähdyin ja pidin rauhallisesti hihnasta kiinni, vaikka koira hetken yritti vetää minua liikkeelle. Jaskan kanssa sitten yhdessä vaiheessa lähdettiin hakemaan syötävää, ja otettiin koira mukaan. Aluksi Jaska talutti sitä, mutta ongelmaksi muodostui tosiaan se, että koira saattoi jämähtää keskelle tietä ja Jaska sitten tunsi kauheaa sisäistä tuskaa ja olisi suunnilleen halunnut kantaa sen takaisin kotiin.

Ongelma ratkesi minunkin yllätyksekseni sillä, että otin hihnan ja naksutin kielelläni vähän ja totesin, että nyt mennään ja kyllä se koira seurasi todella hyvin, ei alun muutaman kerran jälkeen edes pysähdellyt ja jos oli jäämässä jälkeen, niin naksutin taas ja se lähti liikkeelle! Siitä tuli jotenkin hyvä fiilis, kun vaikka koira oli pieni ja sitä olisi periaatteessa voinut vaikka raahata mukana, mutta siihen ei ollut edes tarvetta, kun se tuli niin hyvin. Paluumatkaan meni varmaan tuplasti se aika mitä menomatkaan ja Jaska ruokansa ja koiran kanssa kahlaili taas lumihangessa ympäriinsä ja aina kahden metrin välein pysähdyttiin, kun koira halusi jäädä haistelemaan suunnilleen jokaista jälkeä.

Jotenkin Jaskan kyvyttömyys jämäkkyyteen ahdisti minua. Näin hänen käyttäytyvän koiran seurassa samalla lailla kun sen meidän koiran kanssa käyttäydyttiin ja minkä seurauksena kaikki meni pieleen. Koira jossain vaiheessa järsi Jaskan sormiakin ja Jaska sanoi että voi, sä et kyllä varmaan sais tehdä noin, mutta ei se nyt niin tarkkaa ole. Samaten Jaska oli koko ajan silittelemässä sitä ja nostamassa sohvalle ja - mikä minua eniten ahdisti - jahtaamassa koiraa ympäri taloa muka sen lelua havitellen, oikein kannusti sen juoksemaan pakoon lelunsa kanssa, jotta Jaska vain ei saisi sitä.

Koko ajan huomasin ajattelevani, että itse asiassa noin ei olisi kovin fiksua tehdä, mutta lopulta melkein kaikki energiani kului siihen, kun yritin olla sanomatta mitään. Välillä kyllä tilanne muuttui sietämättömäksi, esimerkiksi kun paikalle saavuttaessa koira oli pissinyt sisälle ja Jaska sitten vei sen sinne lätäkön luo ja sanoi syyttävään äänensävyyn, että mitäs teit tuonne, katso nyt mitä tuossa on, antoi sen sitten haistaa vielä niitä papereitakin, joilla lätäkkö pyyhittiin ja sanoi, että katso mitä teit. Yritin sanoa sitten, että itse asiassa on jo liian myöhäistä ja että vaikka sen koiran vie siihen lätäkön luo, niin se ei osaa yhdistää sitä siihen pissimishetkeen enää mahdollisesti yli tunnin tapahtuman jälkeen. Jaska sitten sanoi, että kyllä se voi tajuta, kyllä heidänkin nyt jo kuollut koira aikoinaan tajusi, koska näytti syylliseltä sitten kun sen vei siihen lätäkön luo ja sanoi, että mikä tuo on, jne. Sen sijaan, että olisin antanut asian olla, sanoin vielä, että varmaan se koira kyllä näytti syylliseltä sen äänensävyn takia, mitä siihen käytettiin eikä sen takia, että olisi tajunnut.

Jossain vaiheessa Jaska soitti sitten siskolleenkin ja sisko kysyi, että miten on mennyt ja Jaska sitten siihen sanoi, että tosi hyvin, paitsi että meillä kahdella on vähän erimielisyyttä siitä, että miten kovaa kuria koiralle pidetään. Siinä vaiheessa jo nolostuin todella, ajattelin, että se sisko ajattelisi, että olisin joku natsi, joka huutaa koiralle ja kiusaa ja kaikkea, ja joka varmaan pompottaa Jaskaakin sitten ja on täysi tyranni. Jaska sitten sanoikin, että sisko oli sanonut, että me ollaan vahtimassa sitä koiraa, ei kouluttamassa.

Jotenkin etenkin tuon puhelun jälkeen ahdistuin todella. Ei se koira sitä ahdistusta aiheuttanut, vaan asia ylipäätään, Jaskan käytös ja se, miten me oltiin asioista ihan eri mieltä, ja miten se tavallisuudesta poiketen todella häiritsi minua. Lisäksi mietin koko ajan sitä, että Jaska haluaa oman koiran ja on linkittänyt minulle jotain Keltaisen Pörssin koiranpentukuvia ja ylipäätään on täysin koirien vietävissä sen sijaan, että osoittaisi yhtään Isännän merkkejä.

Jossain vaiheessa puhuttiinkin tästä ja Jaska sanoi, että hänestä vain on kurjaa olla koiralle ilkeä, siis käskeä ja käskemisen lisäksi vielä odottaa, että koira totteleekin. Yritin sanoa, että eihän se olekaan välttämättä itselle kivaa, mutta että se auttaa sitä koiraa, kun se tietää paikkansa, eikä sen tarvitse johtaa. Yritin selittää, miten minäkin pienenä tiesin, miten pitäisi toimia, mutta tietenkin tykkäsin koirasta, enkä vain voinut olla halailematta sitä ja leikkimättä sen kanssa, jne. ja että kaikki perheessä tekivät samoin, ja että mielestäni kouluttamatta jättäminenkin olisi ollut ehkä vähemmän paha, kuin se, että sitä yritettiin kouluttaa, saatiin se tajuamaan, mitä siltä odotetaan, mutta kun koira ei sitten suostunut niin käyttäytymään, niin sitten luovutettiin, että jaa se ei istu vaikka käskin, no en jaksa nyt tätä enää, annan sille vaan namin silti.

Yritin kyllä sanoa, että varmaan se jonkinasteinen perfektionismini koirien kanssa oli keino hallita sitä pelkoani. Kysyinkin Jaskalta, että jos hänen oikeasti pitäisi käskeä sitten sitä koiraansa, jossain tilanteessa olisi vain tärkeää saada se kutsuttua vaikka luokse, niin uskoisiko hän, että koira tottelisi. Jaska sitten sanoi, että tuskin sellaisia tilanteita kauheasti tulee ja hän vain ajattelee, että antaa sen koiran tehdä se omaan tahtiinsa, ei se niin justiinsa ole. Sitten otin esimerkiksi, että mitä jos minä saisin vaikka ahdistuskohtauksen juuri siitä syystä, että koira pyörii ympärilläni, niin kuinka minä voisin luottaa siihen, että hän saisi koiransa kutsutuksi pois.

Jaska mietti asiaa todella paljon, siitä seurasi todella hiljainen bussimatka takaisin kaupunkiin. Hän sanoi ensimmäistä kertaa tajunneensa, että on tosiaan aika lepsu koirien kanssa, mainitsi sitten, että oli itse kuullut jostain, että koiran ei kai saisi antaa tulla sänkyynkään, mutta että se on niin kivaa, kun on sellainen lämmin pieni hauva siellä samassa sängyssä tuhisemassa ja välillä unta näkemässä. Ja hän sanoi, että ne koirathan ovat niin pieniä, että ei niistä minullekaan vaaraa olisi ja heillä kaikki koirat ovat kuitenkin olleet sellaisia kilttejä, eivät aggressiivisia, mutta eivät sellaisiakaan, jotka tottelisivat komentoja mitenkään erityisen hyvin.

Hän sitten alkoi sitäkin miettimään, että ei koko useamman vuoden terapiansa aikanakaan ole pystynyt kehittymään yhtään itsevarmemmaksi, sellaiseksi, joka ei koko ajan tuntisi tarvetta miellyttää ihan kaikkia koko ajan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jaska ei kuulemma terapiassakaan aina uskalla "vaivata" terapeuttia jollain samalla asialla, vaikka se onkin hänen mielessään. Lisäksi sain tietää, että vasta viimeisimmällä terapiakerralla hän kertoi terapeutillensa, että me seurustellaan puolivakavasti ja puolijulkisesti. Syksyllä terapeutti oli kuulemma ollut sitä mieltä, että meidän suhde ei ollut hyvä juttu siihen kohtaan ja ylipäätään Jaskalla (ja minullakin) on kuva, että se hänen terapeuttinsa ei minusta niin kauheasti tykkää. Siksi kai Jaska oli asian sanomistakin pantannut tämän pari kuukautta, kun oli ollut huolissaan siitä, miten pystyisi "puolustamaan itseään", jos terapeutti edelleen sanoisi, että tämä on huono juttu. Hän on itse sanonut, että jos hänen terapeuttinsa suoraan niin sanoisi - mitä hänen ei ensinnäkään ammattitaitoisena ihmisenä pitäisi sanoa - että tämä suhde on toimimaton ja huono, eikä voi toimia jatkossakaan, niin Jaska itse varmaan pikkuhiljaa alkaisi itse uskoa niihin terapeutin sanoihin ja tällöin nämä terapeutin sanat olisivat itseään toteuttava ennustus.

Yritin sanoa Jaskalle taas, että olet kiva, tykkään sinusta sellaisena kuin olet, ei sinun tarvitse yrittää miellyttää kaikilla mahdollisilla tavoilla, vaan että on tärkeää, että hän ajattelee myös itseään, koska me molemmat ollaan toipumassa masennuksesta, niin on tärkeää tässä kohtaa ajatella itseään ja omia voimavarojaan. Jaska kuitenkin sanoi, että hänen on todella vaikea nähdä eroa itsekkyyden - omahyväisyyden - ja sen välillä, että pitää huolta itsestään, pitää puolensa.

Molemmat oltiin apein mielein siellä bussissa sitten. Sanoin kuitenkin, että oli ainakin erilainen päivä, mielenkiintoinen päivä, vaikkakin vaikea. Lisäksi sanoin, että molemmilla on varmaan kurja fiilis todella monesta eri syystä nyt, niin asiat ehkä näyttää paremmilta aamulla, kun on nukkunut yön yli, ja saanut vähän etäisyyttä niihin tämän illan tapahtumiin.

Osaan kai sanoa oikeita asioita. Tiedänkin kai, miten asioihin tulisi suhtautua, että nyt olisi pitänyt mennä vain nukkumaan sen sijaan, että rupesin kirjoittamaan tätä tekstiä ja pyörittelisin niitä viimeisen 36 tunnin tapahtumia enää mielessäni. Jotenkin se on silti hankala toteuttaa, kun mieli on niin kurja, että tuntuu, että on ihan sama, vaikka en otakaan iltalääkkeitä heti jotta saisin nukahdettua edes seuraavan kahden tunnin aikana, ihan sama, vaikka valvon ja vatvon asioita, kun ne tuntuvat välillä vain niin hankalilta.

Huomenna näen Marionia, luultavasti, ainakin on suunnitelmana. Vaihteeksi vietetään aikaa kaksistaan, mikä on todella piristävää, ja tehdäänkin jotain, mennään näyttelyyn ja sellaista. Hänelle voi sitten helposti näitä parisuhteen kurjia puoliakin mainita ja ehkä joitain omia epäilyksiäkin ja muita huolenaiheita. Voi mainita, että olen jatkuvasti sen parin viikon takaisin baari-illan jälkeen miettinyt, että onkohan se nainen puhunut Thomasille siitä meidän tapaamisesta, mitähän hän olisi voinut sanoa, mitenhän Thomas olisi reagoinut, jne. Ei pitäisi ajatella sitä, koska se ei saa mieltä yhtään paremmaksi, päin vastoin pikemminkin.

No, ehkä sitä pitäisi harkita nukkumista taas. Niin ja Jaskankin kanssa ehkä huomenna nähdään, nyt hän pyysi minua yöksikin, mutta sanoin meneväni mieluummin kotiin. Nyt minäkin tarvitsen vähän omaa tilaa ajatuksineni, kun edellisen yön Jaska oli minun luonani. Sanoi sitten kuitenkin meidän tänään erotessa, että huomiseen. En tiedä miten innoissani odotan hänen näkemistään taas, kun jotenkin sen viikon aikana, kun ei nähty lainkaan, olin jo valmistellut itseäni siihen, että jos hän sanookin, että ei meidän juttu toimi, erotaan. Joten nyt kun olen psyykannut itseäni siihen, että selviän ilman Jaskaakin, on todella vaikea palata siihen entiseen tiiviiseen välittämiseen, kun siitä tuntuu yhtäkkiä olevan niin kauan. Asiat ovat välillä vain hankalia.