Ollaan yhdessä Jaskan kanssa vielä, vaikka se ei niin itsestäänselvyys ole viime aikoina ollut. Kaikki hänen kanssaan on okei, ehkä kun kumpikaan ei ollut eikä ole toiseen Rakastunut, niin siirryimme sitten suoraan seuraavaan vaiheeseen: tylsään arkeen, kun toisaalta on kiva viettää aikaa yhdessä, mutta lähinnä olemme vain kotona, ja sitten välillä se tuntuu siltä, että ei jaksaisi aina sitä samaa, niin sitten ei huvita toista nähdäkään.

Tänään oli hammaslääkäri, vaihteeksi. Oli hieno yksityinen paikka, ja pelkopotilaisiin erikoistunut lääkäri, joka painotti, että on tärkeää, että luotat minuun ja sinun tahdilla tehdään kaikki. Sitten tuon sanottua hän otti sen kauhean puudutusmetallijutun esille ja sanoi, että aloitetaan vaikka tästä puuduttamisesta. En suostunut avaamaan suutani. En vain suostunut. Hammaslääkäri sanoi vain, että kyllä sinä tähän pystyt, minä uskon, että sinä pystyt tähän. Sitten kun en avannut suutani, niin se puudutuspiikki laitettiin ehkä minuutiksi tai pariksi sivuun, mutta se siitä omasta tahdista, kun hammaslääkäri sitten sanoi, että no jos tasoitetaan ne korkeat paikat nyt sitten.

Muuta ei saatu aikaan. Ensi kerralla - mikä on vasta kuukauden päästä vaikka kyse on yksityisestä hammaslääkäriasemasta - minulle kokeillaan esilääkitystä ja aion kyllä itsekin ottaa rauhoittavia. Otin kyllä tälläkin kertaa, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä, joten en odota paljoa siltä heidän lääkkeeltäkään. Mietin kuitenkin joitain neuvoja, joita olen saanut ja ensi kerralla aion ottaa mukaan myös Jaskan ja mp3-soittimen, johon tänään keräsin paljon sopivaa kidutuksenkestämismusaa. Siinä on laidasta laitaan biisejä, klassista, rockia, metallia, poppia, joitain 70-luvun hittejä, jne. Kaikkia noita biisejä kerätessäni tuli automaattisesti mieleen Thomas, ja se, miten meidän musiikintaju osui todella hyvin yksiin. Jaskalle on turha selittää mitään biisiä, koska hän haluaa kuunnella vain räppiä.

Minulla on ikävä Thomasia.

Ajauduin hieman sivuraiteille taas. No, siis lähdin sieltä huoneesta, vastaanotossa varasin seuraavan ajan ja maksoin sen kerran käynnin (80 €) ja sitten vain itkin. Menin ulos hammasaseman ovesta, mutta istuin portaille ja yritin kasata itseäni. Se ei oikein toiminut. Lähdin sitten vain ja yritin olla niin paljon itkemättä. Sitten vain bussiin ja bussilla kotiin.

Jaska oli yllättäen kämpälläni vielä. Eilen setvittiin sitä matkaa Ateenaan, joten hän jäi sitten yöksi. Lähdin aika aikaisin sinne hammaslääkäriin ja jätin Jaskan kämpälleni, kuten aina välillä teen. Menin suoraan sänkyyn, kaikki päivävaatteet päällä ja kääriydyin peittoon ja itkin lisää. Jaskan läsnäolo oli tehnyt tyhjäksi ne suummitelmani, että olisin viiltänyt tai leikannut käteeni uuden jälken, tai sitten vaihtoehtoisesti napannut useamman rauhoittavan ja huuhtomalla ne alas Koskenkorva-salmarin kanssa. No, yhden kokonaisen rauhoittavan nappasin, vaikka oli se aikaisemmin otettu puolikas vielä varmaan toiminnassa.

Itkin siinä, Jaska yritti kovasti lohduttaa, mutta eipä tuossa tilanteessa voi paljoa tehdä. Aloin nuokkua ja sitten Jaska sanoi lähtevänsä. Olin ihan tokkurassa, sitten vain nukahdin. Tuntuu tyhmältä puhua nukahtamisesta, koska tse kuulostaa, että olisin jotenkin vapaaehtoisesti tekemässä niin, mutta Lyrican aikaan otettavat rauhoittavat vain vievät tajun. Heräsin sitten seitsemän tuntia myöhemmin ja olo oli melkein krapulainen ja pyörrytti.

Onneksi huomenna on terapia, niin voin käydä näitä asioita läpi. Jotenkin vain tuo hammaslääkäri saa minut ahdistuneeksi ja jotenkin vain olen niin pettynyt itseeni, koska en vain saa hampaita hoidettua. Kun ei se ole edes vaikeaa, vähän pistää, sitten kuuluu jotain inhottavaa, jne. ja siinä se! Tunnen oloni vain niin käsittämättömän typeräksi ja kyvyttömäksi, kun tuollainen pieni asia muuttuun mielessäni niin tuskalliseksi kauhukokemukseksi, melkein kidutusoperaatioksi. Olen vain niin vihainen itselleni tästä. Ehkä ensi kerralla asiat hoituvat...