Olen taas ihan poikki. Viime viikko oli raskas enkä ole ihan vielä toipunut. Huomenna ja ylihuomenna on nyt tämän viikon "viikonloppu", koska lauantaina ja sunnuntaina olen töissä. Ja vaikka nyt on jo kevyempi (max. 30 tuntia viikossa) viikko, niin tänään oli silti ensin kahdeksan tuntia töitä ja sitten suoraan yliopistolle, missä kaksi tuntia Ciceron alkuperäisen latinankielisen Catilina -puheen lauseenjäsennystä. Nukahdin taas pari kertaa, mutta minkäs teet. Sain silti sanottua jotain, kun opettaja mietti sitä tekemäänsä suomennosta, että antaako se vähän vääränlaisen kuvan Catilinan osallisuudesta vaimonsa kuolemassa, niin koska meillä on sekä se latinankielinen alkuperäisteksti, suomennos siitä, sekä latinasta englannin kieleen käännetty, niin sain pädettyä sillä, että ainakin se englannin kielinen käännös viittasi siihen myös, koska "by the death of your wife, Catilina, you made your house ready for a new bride" viittaa ainakin Catilinan aktiivisuuteen siinä. Tai ainakin että Cicero viittaa Catilinan aktiivisuuteen.

Töissä oli erityisen rankkaa tänään, oli todella hankalia puheluita. Eilen oli lisäkoulutusta yhteen tämän syksyn aikana alkaneeseen isoon palveluun, jota oikeastaan kaikki vihaavat, koska se on monimutkainen, ei taida olla yhtään ainutta yleispätevää sääntöä, vaan pelkkää poikkeuksen poikkeusta ja sitä infomassaa on niin paljon, että kaikki pitää puhelun aikana tarkistaa. Ja se systeemi on ihan paska ja hidas ja kaikki oleellinen on piiloitettu miljoonan klikkauksen taakse ja hakutoimintokaan ei toimi ja en ymmärrä että miten ne ohjeetkin voivat olla niin epäselviä eikä kukaan tunnu oikeasti osaavan kaikkea. Ja eilen tuli taas ihan vuoron lopuksi ruotsinkielinen puhelu ja kuuntelin sitä naista, hän valitti tilauksesta ja minä kuuntelin häntä enkä ymmärtänyt oikein mitään, paljon huonommin mitä yleensä, ja se nainen vain jatkaa pälpätystä enkä minä ymmärrä häntä vaan katson vain kelloa, että jaa työvuoro päättyi viisi minuuttia sitten, vielä pari minuuttia niin myöhästyn bussista, ja jos myöhästyn bussista, myöhästyn yliopistolta, ja vielä puhelun jälkeenkin pitäisi tehdä raportti tästä puhelusta ja enhän minä edes ymmärrä mitä hän haluaa.

Ei ole ollut oikein nälkä ollenkaan viime aikoina, mutta olen syönyt. Terapeuttini sanoo, että minä en oikeastaan saisi laihduttaa nyt. Ei siksi että minun ei tarvitsisi laihduttaa, vaan koska, no, olen vain lievästi ylipainoinen ja ei ole ollut kunnollista tieteellistä tutkimusta joka osoittaisi että lievä ylipaino olisi merkittävä terveysriski, mutta koska minulla on syömishäiriötaustaa ja koska tämä äkillinen ruokahaluni katoaminen liittyy selkeästi stressiin ja ylikuormittumiseen, se on tässä kohtaa paljon isompi riski kuin ylimääräiset kilot. Ja ehkä ruoka ja syöminen ovat saaneet liikaa painoarvoa mielessäni ja siitä pitäisi huolestua, tai ainakin siitä, että ajatus siitä että en saisi laihduttaa juuri nyt tuntuu todella ahdistavalta. Ja minun todella täytyy taistella itseni kanssa että en laihduttaisi, mikä tuntuu tyhmältä, koska olen "laihduttanut" varmaan kolmisen vuotta, mutta se ei ole johtanut mihinkään, mutta nyt kun ruokahalu katoaa ja huomaan että paino putoaa melkein kuin itsestään, ei sitä saisikaan yhtäkkiä hyödyntää.

Oikea jalkani on ollut kipeä varmaan kohta kuukauden. Se on kipeä todella oudosta kohtaa, kantapään ja jalkapohjan alueelta. Se tuli vain yhtäkkiä enkä oikein tiedä edes mistä. Kurkkukin on tuntunut jotenkin kipeältä, melkein koko ajan tuntuu siltä että olisi flunssa tulossa, mutta se ei vain tule, mutta ei se menekään. Luulen että nuokin johtuvat päästäni. Äitini kävi täällä vajaat pari viikkoa sitten. Silloin minulla oli ollut muutama syömätön päivä ja jotenkin kun äiti kävi, huomasin miten väsynyt olinkaan ja miten hirveän tutulta se kaikki tuntui. Äitini tuli, minua väsytti liikaa, joten menin takaisin nukkumaan ja sillä aikaa äitini hääräsi jotain. Kun minun piti nousta, oli sellainen väsynyt ja raskas olo ja mieleeni tuli ajatus, että pyytäisin äitiäni vetämään minua käsistä ja auttamaan minut ylös. Se ajatus tuli automaattisesti, koska silloin kun muutin takaisin kotiin ekasta yliopistosta, en vain päässyt ylös mistään ilman että äitini olisi vetänyt käsistä ja auttanut. Se tuli niin automaattisesti mieleen nyt ja heti sen jälkeen siitä tuli tuo mielleyhtymä, että kasasin itseni ja nousin itse ylös.

Samalla lailla silloin vuonna 2011 vähän ennen kuin jäin taas pitemmälle sairauslomalle (joka oli se sama joka loppui vasta viime vuoden joulukuuhun), kävin ylikierroksilla ja laihduin, ja jossain kohtaa loukkasin jalkaani ja se ei meinannut parantua. Samoin kävi flunssan kanssa, eli tuli flunssa, mikä oli normaalia, mutta kun se ei kuukaudessakaan ollut mennyt kokonaan ohi, niin jotenkin olen myöhemmin yhdistänyt sen siihen uupumukseen. En osaa oikein nyt arvioida olenko normaalia väsyneempi. Jos olisi pakko heittää arvio, niin ehkä sanoisin, että ehkä vähän normaalia väsyneempi. Se ei käytännössä tarkoita mitään. En tunne oloani niin erilaiseksi. Pikemminkin vain havainnoin seikkoja itsessäni, jotka ovat melko hälyttäviä ja joudun järjellä arvioimaan, miten pahoja ne ovat. Vähän samalla tavalla kuin katsoisi rottia ja niiden elekieltä ja miettisi että onkohan joku niistä nyt sairas. Erona tosin on se, että minulla ja ruumiillani pitäisi olla yhteiset aivot, joten kommunikoinnin luulisi olevan helpompaa.

Huomasin muuten, että viittasin itseeni ja ruumiiseeni erillisinä asioina. Mutta siltä se tuntuu. Ja tuntuu todella tyhmältä, että ruumiini tuntuu tietävän aivojani paremmin että missä mennään. Eikö stressin pitäisi olla aivoissa? Ja minä teen sitä miettimistä koko ajan terapiassakin. Joten miksi kehoni, jolla ei ole erillisiä aivoja, pystyy reagoimaan niin selkeästi johonkin mitä minä en tiedosta vaikka kuinka yritän. Ruumiini yrittää saada minua hidastamaan tahtia, koska aivoni eivät siihen suostu. Se on oikeastaan aika hassua kun sitä miettii niin.

Jalkani on tosin ärsyttävä, mutta kun nyt mietin asiaa, niin ehkä lähestyn sitä kipua väärin. Yritän miettiä jotain "jippoa", jolla saisin sen taas normaaliksi, ettei se häiritsisi minua. En tiedä mistä se tuli, mutta ei kai se nyt tyhjästäkään ole voinut tulla. Aikaisemmin on välillä ollut jalka kipeä jos olen polkenut paljon kuntopyörällä, mutta nyt olen jättänyt sen käytännössä kokonaan pois, mutta kipu ei ole kadonnut. Olen kokeillut sivellä siihen sellaista voidetta jonka pitäisi auttaa, olen kokeillut hieroa sitä kipeää aluetta ja kun se ei auttanut, niin olen kokeillut olla täysin koskematta koko jalkaan ja elää vain ihan normaalisti. Minulla ei ole uusia kenkiä, mutta olen kokeillut pitää välillä eri kenkiä, jos se olisi tullut hitaasti jostain kengästä. Ei vaikutusta. Olen yrittänyt venytellä sitä ja kun sekään ei ole auttanut, olen ollut venyttelemättä.

Sama on kurkkukivun kanssa. En muista missä kohtaa minulla oli pitempi tauko töistä ("pitemmällä tauolla" tarkoitan yli kahta päivää), mutta silloin huomasin, että sen jälkeen kurkku tuntui paljon paremmalta. Viikonlopun aikana en ole nyt viime aikoina huomannut mitään parantumista, se on vain jatkuvasti vähän kipeä. Huomaan tosin, että nytkin, vaikka minulla on huomenna vapaapäivä, käyn vähän ylikierroksilla. Nukuin viime yönä ehkä kolmisen tuntia ja tänään on ollut superpäivä, mutta nyt on jotenkin "täpinä päällä" eikä oikein väsytä. Huomaan, että olen jotenkin jännittynyt. Aina välillä huomaan sen ja yritän rentouttaa itseni, mutta sitten kohta huomaan taas, että olen jännittynyt.

Mutta minulla on tulossa palkatonta lomaa! Oikein viikko, marraskuun 7. päivä lähtien. Pitäisi myös vielä pyytää joulukuun alkuun joko toinen viikko lomaa tai sitten maksimissaan 20 viikkotuntia, koska muuten ampaisen läpi tämän vuoden tulorajasta. No, en "ampaise", mutta ylitän sen suunnilleen kahden viikon palkalla, joten tarttis tehdä jotain. Työpaikan puolivuosikauden tunnit tulevat kyllä silti täyteen, taidan itse asiassa saada ne täyteen jo ennen joulukuuta. Ja se auttaa tulorajojen suhteen, että vain tämän vuoden sisällä MAKSETTU palkka lasketaan, eli joulukuun loppupuolen palkka tulee maksuun vasta tammikuussa.

Mutta pitäisi yrittää chillata. Ehkä pitäisi lopultakin mennä siihen hierontaan, jota olen vähän meinannut jo siitä lähtien kun aloitin nuo työt maaliskuussa. Minulla on myös pitkästä aikaa Halloweeniksi menoa ja pitäisi kai pukeutuakin, mutta se tuli vähän yllättäen, niin en oikein keksi mitään. Mietin tosin, että pukeutuisin vain itsekseni, mutta hankkisin sellaista arpivahaa ja käyttäisin sitä ja jotain maalia ja maskeeraisin itselleni valtavat raapaleet kasvoihini ja toisen silmän yli. Katselin jo piilolinssejäkin, olisi hieno efekti jos hankkisi sellaisen "blind white" -linssin toiseen silmään, mutta en tiedä miten käytännöllinen se olisi. Mutta itse "asu" olisi siten suht helppo, tarvitsisi varmaan vähän harjoitella, mutta eiköhän se siitä onnistuisi eikä olisi niin kalliskaan. Toki olisi kiva pukeutuakin, mutta kun menin vaatekaapilleni ja kokeilin jotain mitä voisin käyttää, se vain ahdisti, koska läheskään kaikki ei mahtunut päälleni ja ylipäätään tunsin itseni todella lihavaksi. Ja jotenkin tuntuu, että en keksi mitään, miksi lihava voisi pukeutua.

Tällä viikolla on terapiasta taukoviikko (hänellä on syysloma), mutta minun pitää laittaa hänelle sähköposti huomenna. On hyvä että on vielä terapia, etenkin kun oloni ei ole ollut niin hehkeä viime aikoina, mutta jotenkin tuntuu että en voi puhua kaikkea terapiassa, koska terapeuttini on hyvin tiukkana. Periaatteessa se menee vain niin, että terapeuttini sanoo, että jokin mitä sanon kuulostaa huolettavalta ja että minun pitäisi nyt keskittyä pitämään huolta terveydestäni ja höllätä vauhtia, koska jos en tee sitä, romutan sen kaiken minkä eteen olen tehnyt viisi vuotta töitä ja sitten jossain kohtaa joku muu pakottaa minut pysähtymään ja siinä kohtaa edessä on sitten taas pitkä toipuminen.

Iso osa minusta ei vain haluaisi pysähtyä, vaan nauttia kyydistä niin kauan kuin sitä kestää. Tiedän, että terapeuttini on oikeassa, mutta tuntuu, että en vain osaa tehdä niin kuin pitäisi. Koen, että nyt kun en ole enää kuntoutustuella ja työkyvyttömyyseläkkeellä, minun pitää käyttäytyä niin kuin terveet käyttäytyvät. Ja niin olen tehnytkin. Opiskelen ja pysyn jopa suunnilleen aikataulussa, minulla on työ ja tulen hyvin toimeen. Pidän huolta rotistani. Tunnen oloni hyvin vastuulliseksi. Olen reipas ja teen töitä tulevaisuuteni eteen. Mutta ihmiset eivät kai elä ihan näin kuitenkaan. He eivät tee näin paljon töitä tai jos tekevätkin, niin he lepäävät välillä.

Jos mietin sitä, että pysähtyisin. Jos yritän keskittyä siihen, että olisin tässä ja nyt, niin tuntuu kyllä siltä, että pystyn siihen, tuntuu että pörinä aivoissa hieman hellittää ja pystyn kiinnittämään paremmin huomiota ympäristööni. Katson asuntoani ja huomaan, että se näyttääkin ihan samalta kuin ennenkin. Silloin kun ei ollut vielä töitä ja olin kotona. Jos mietin, että palaisin siihen taas, edes osittain, alkaa tuntua pahalta. Tämä asunto on niin tyhjä. Ei sillä, kyllä täällä tavaraa on, mutta se tuntuu niin tyhjältä. Ja kun mietin sitä tarkemmin, tajuan, että se tuntuu tyhjältä siksi, että silloin kun en hoida askareita yliopistolla tai käy töissä, olen vain täällä kämpässäni. Minun asuntoni on sillon koko elämäni. Kämppäni ei ole tyhjä, vaan minun elämäni, minun elämäni on se mikä on tyhjä.

Sitten terapeuttini kysyisi, että no mitä olet tehnyt sen eteen jotta niin ei olisi. Sitten tulee itku ja sitten terapeutti sanoo, että ei kun mikä tunne tuli, tuo on pelkkä defenssi, sinun on kohdattava se tunne joka siellä taustalla on. Ja minä tiedän, että niinhän se on. Minä tunnen sen nykyään, se defenssi on melkein kuin iso aalto joka pyyhkäisee kaiken muun pois. Ja minä yritän etsiä sitä tunnetta sieltä aallon jäänteistä, mutta en löydä. Ja sitten itken taas ja sitten terapeutti sanoo, että muista hengittää, muista miettiä miltä kädet tuntuvat, miltä jalat tuntuvat, heilutella sormia, ja hänen ei tarvitse edes sanoa sitä uudestaan, koska tiesin, että se oli vain uusi aalto, joka ei tullut sen takia että en löydä sitä tunnetta, vaan se tulee juuri siksi, että melkein saan tunteesta kiinni. Ja kun aalto vetäytyy, niin se on kuin olisin jollain hiekkarannalla, iljettävällä hiekkarannalla, jossa on kaikenlaista roinaa, ja minä etsin jotain, mutta en tiedä mitä se oikeastaan on.

Niitä rannan tavaroita pitää katsoa varovasti, vähän kuin sivusilmällä, niinkuin joitain netin näköharhakuvia, koska jos katsetta liikuttaa niin sitten se harha katoaa. Niin kuin se värillinen väritön linna. Mutta ehkä löydän rannalta jotain, ehkä se on se mitä etsin, tai ehkä se on vain jokin joka on sattumalta siinä ja se mitä etsin onkin muualla. Ehkä se tunne on pelko. Ehkä pelkään, että en vain osaakaan tätä. En osaa elämää. Miksi se muuten olisi näin vaikeaa? Ihan pienenä, jo ennen kuin muistan kunnolla, minun ruumiini päätti että sillä ei ole nälkä. Kurkkuni päätti ettei se halua syödä. Tiedän tuon, koska äitini kertoi mitä kaikkia temppuja hän yritti, miten kun lopulta ruoka saatiin suuhuni puoliväkisin, varastoin sen vain poskiini ja kieltäydyin nielemästä, minkä jälkeen äiti puristeli poskiani, jotta minun olisi nieltävä edes jotain. Minulla on hämäriä muistikuviakin tuosta. Yksi selkein on se, miten joskus kun äitini puristeli taas poskiani, koin pienen lapsen valtavan Heureka-elämyksen, kun huomasin, että kun puren hampaat yhteen, ruoan saa varastoitua kielen päälle, hampaiden kaaren sisään, koska äiti ei voi puristella hampaiden läpi. Muistan miten fiksuksi tunsin itseni.

Ja sitten vähän vanhempana, ala-asteella ruumiini yhtäkkiä päätti ettei se halua mennä kouluun. Eikä kurkku halunnut puhua. Ja teininä yritin saada itseni juoksemaan sitä viittä kilometriä nopeammin ja nopeammin, eikä siitä tullut mitään. Ja jossain vaiheessa kurkkuni yhtäkkiä päätti, että aina kun alkaa ahdistaa, alan kakomaan ja oksentamaan. Melkein myöhästyin siitä hiton biotieteiden pääsykokeestakin, koska lähtöni lykkääntyi, koska olin vessassa oksentamassa ahdistustani.

Jossain vaiheessa meni "paremmin", tai ainakaan en ollut hylkiö, mutta vaikka ympärillä oli ihmisiä melkein ympäri vuorokauden päivittäin, tunsin oloni silti tyhjäksi. Ja nyt... Minulla on työ, opiskelupaikka, lemmikkejä, minulla on menoa halloweeniksi uudehkojen tuttujen kanssa ja vajaan kuukauden päästä lähden toisten tuttujen kanssa Pariisiin. Ja noiden kahden välillä menen vielä yhden rottatutun luokse. Ja silti kaikki tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. En osaa keksiä mitään millä voisin korjata sen. Paitsi jos pidän itseni niin kiireisenä, että unohdan itseni ja sen että elämäni on oikeasti tyhjä. Muuten mieleen tulee taas se ajatus, mikä ensiksi pulpahti mieleen joskus teini-ikäisenä, että ehkä aikuiset ovat tavallaan samanlaisia kuin sikiöt. Kun sikiö on, no, pelkkä sikiö vielä, niin jos jotain menee pieleen ja sikiön elinmahdollisuudet ovat heikot, sikiö jotenkin yhdessä äidin kehon kanssa hoitaa asian ja tulee keskenmeno. Mutta sitten kun ihminen on valmis ja syntyy... mitä sen jälkeen? Itse murhia on aina ollut ja mitä nyt itse mielenterveysongelmaisiin olen törmännyt, niin jotkut ovat kärsineet niistä koko elämänsä. Jotkut näkevät asian niin, että kyseessä on sairaus ja sen laukaisee tekijä X, mutta kun oikea hoito löytyy, niin sitten sen saa pois.

Joissain tapauksissa toki noin on, mutta mitä sitten kun kaikki on kokeiltu? Mitä sitten kun kaikki mahdollinen on kokeiltu ja kaikki pienetkin edistysaskeleet ovat parhaimmassakin tapauksessa lyhytaikaisia? Se joku nainen sai eutanasian, olikohan se Hollannissa, vain mielenterveyshäiriöiden vuoksi. Siitä oli paljon lehdissäkin, koska pidettiin kyseenalaisena, että alle kolmekymppiselle naiselle annettaisiin kuolinapua, koska hän ei halunnut elää. Ehkä kaikkia ei voi auttaa. Ehkä jotkut eivät vain osaa elää, ehkä osassa ihmisistä voi olla jotain vikana samalla lailla kuin sikiöissä, jotka eivät koskaan synny? Minusta tuntuu siltä, että minussa ei ole jotain, mitä vaaditaan elämiseen. Miksi tämä kaikki muuten olisi niin hankalaa. Yritän pitää huolta ulkoisista tekijöistä, jotka vaikuttavat tällaiseen: pidän huolta raha-asioista, yritän elää terveellisesti, haen apua ongelmiini ja sitoudun hoitoon, en väärinkäytä päihteitä (tai ylipäätään käytä melkein ollenkaan muutenkaan), yritän kehittää itseäni, teen töitä tulevaisuuteni eteen (opiskelu ja töissäkäynti), ja... en tiedä keksinkö muuta. Ja koen että olen tehnyt aika paljon. Ainakin se on tuntunut hirveän kovalta työltä välillä.

Nuo kaikki ulkoiset seikat tuntuvat olevan muuten kunnossa, mutta minä tunnen vain väärin. Minusta tuntuu väärältä, tuntuu tyhjältä, enkä keksi mitä muuta voisin enää lisätä, mikä voisi auttaa. Se kurja tunne on aina tuntunut olevan taustalla ja nyt kun katson taaksepäin, niin tuntuu että onko missään vaiheessa ollut sellaista kohtaa joka olisi tuntunut sellaiselta, että sellaista elämää voisi elääkin? En tiedä. Ainakaan ne eivät ole olleet kuin väliaikaisia pilkahduksia. Olen 27, onko enää edes realistista odottaa, että jossain kohtaa tuntuisi joltain muulta kuin kurjalta? Tuntuu että en oikein tiedä mitä haluaisin elämältä tai ylipäätään että kuka itse olen.

Enää ei tunnu "tärisevältä". Mutta nyt tuntuu vain kurjalta. En tiedä kumpi on parempi. Terapeuttini mukaan ilmeisesti tämä kurja olo. Itse pidän ehkä siitä ylikierroksilla käymisestä enemmän. Se on jotenkin huumaavaa. Saan tehtyä paljon. Ja tunnen itseni tehokkaaksi ja menestyväksi. Toisaalta nyt on rento olo, tunnen sen ihan selkeästi. Kädet tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä, samoin jalkaterät. Kellokin on jo vaikka mitä. No, huomenna sentään on vapaapäivä, niin ei haittaa.