Tänään oli sitten viimeinen virallinen koulupäivä ja penkkarit. Olin jotenkin hermostunut aamulla ja piti herätä jo kuudelta. Kahdeksalta piti olla kuvassa koululla. Jäi siis kaksi tuntia aikaa muuttaa itsensä totaalisen erinäköiseksi. Onnistuin siinä mielestäni ihan hyvin. Kasvojen ja käsien valkaisemiseen meni yhteensä varmaan kolme varttia. Sitten piti vielä tunkea tukka hyvin, peruukki päähän ja pukea. Sitten loistavan ajankäyttöni takia minulle jäi vajaa vartti aikaa huuliin ja silmiin ja kulmakarvoihin. Äärettömän paha, etenkin ihmiselle, joka ei ikinä meikkaa. No, onnistui sekin ihmeen hyvin. Kynnet eivät onnistuneet. Osa niistä oli väärän kokoisia ja väärän muotoisia ja aika oli vähissä, joten menin ilman.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Niin joo. Eilen mietin, että laitanko sen kuvan vai en, mutta nyt päätin, että laitan. Karmaistukaa.

 

Kopioamiavampyyri.png

 

Joo. Siinä minä olen. Asun kokosin ihan itse, koska kaikki valmiit vampyyriasut olisivat olleet sellaisia punaviitallisia tai sitten sellaisia halvan katuhuoran asuja. Mutta mielestäni ihan onnistunut. Vaihdoin tänään aamulla mieltäni sen suhteen, että haluan sitten housut enkä hametta. Ja oli hyvä valinta omasta mielestäni. Mutta hampaat oli huono valinta. Niillä oli törkeän hankala puhua ja ne sattui, eikä niitä edes näkynyt suunnilleen lainkaan, paitsi jos yritti hymyillä, mikä oli myös törkeän hankalaa. Muistakaa siis, jos olette joskus penkkareissa vampyyri: ei hampaita. Ei niitä kukaan kuitenkaan näe.

 

Ihmiset eivät oikeasti tunnistaneet minua ennen kuin pitkään tuijotettuaan. Nankin sanoi, että hän oli katsonut ties miten pitkään, että missähän minä oikein olen. Ja ala-asteella yksi vanha opettajani sanoi minulle kauhean etäisen tuntuisesti: "Hyvää päivää vain teille." Tosi kiva! Ja sitten soittotunnilla minun jälkeeni oleva tyttö, joka on vielä ala-asteella, katsoi minua ihan ymmällään, kun koputin häntä selkään, piirsin mustalla huulipunalla rastit hänen poskiinsa ja annoin kädet täyteen karkkia.

 

Jaoin kaikki karkit ja piirtelin paljon. Etenkin piirtely oli kivaa, kun minulla kerran oli ainoana mustaa huulipunaa. Piirsin rasteja. Muut piirteli sydämiä ja minä piirtelin x-kirjaimia. Yhdelläkin koululla, kun olin jo menossa takaisin bussiin, tuli muutama pikkupoika pyytämään, jos minä voisin piirtää heillekin äksät, kun kerran olin piirtänyt heidän kavereilleenkin. Ja yksi tyttö kysyi minulta (kun piirsin hänelle), että tunsinko herra M:ää. Meillä on koulussa monta sen nimistä, joten kysyin, että ketä M:ää. Kävi ilmi, että tyttö oli herra MO:n pikkusisko. Totesin tytölle, että hän oli minun luokallani.

 

Asut olivat siistejä. Etenkin herra V:n skottiasu. Hän jopa kokeili sitä säkkipilliään bussissa. Se oli hauskaa, kun hän istui ihan kuskin vieressä ja sanoi sitten: "Miksi kuski ajoi ojaa?" ja puhalsi siihen säkkipilliin. Ei ajanut ojaan, mutta oli huvittunut. Herra MR oli mahtava! Hän oli mafioso ja näytti ihan käsittämättömän mahtavalta! Sellainen valkoinen puku ja aurinkolasit... Ja Hartsa oli Caesar. Ja meillä oli kaksi natsisotilastakin: Herra MaP ja herra JU. Minä jopa puhuin herra MaP:lle, kun hän istui minun paikalleni yhden koulun jälkeen ja minä pyysin häntä antamaan pussini (jossa oli kännykkä ja kamera ja meikkitarvikkeita varmuuden vuoksi). Tyyppi nosti sen pohjasta ja tietysti ne kaikki tavarat levisivät siihen penkille. Herra MaP oli hieman jo ottanut, mutta jo yhden tuiman katseen jälkeen hän auttoi minua keräämään ne tavarat. Jotenkin huvittavaa.

 

Ja Jumpula, joka oli kieltäytynyt paljastamasta etukäteen, mikä olisi, oli Charlie Chaplin. Neiti M oli surullinen klovni ja neiti R oli leijona. Herra MO oli sellainen... Mikähän se on? Se, jota Anthony Hopkins näyttelee. Se kauhuleffojen tyyppi. Hänellä oli sellainen naamari. Sitten oli metsuri (herra PK) ja... kaksi punahilkkaa. Ja yksi toinenkin vampyyri (neiti MM), mutta se oli enemmän sellainen katuhuora-look. Hänellä oli sellainen melkein puoleen reiteen ylettyvä repaleinen harmaa hame ja muutenkin se oli vähän mielenkiintoinen. Ja meidän bussi oli mahtava. Olisin mennyt sanomaankin sen Jumpulalle, jos olisin saanut tilaisuuden.

 

bussi2.png

 

Tuossa on kuva siitä. Törkeän repeilyttävää. Yleensä penkkareissa on sellainen tavisbussi, sellainen isompi ja tylsännäköinen. Jumpula oli bussivastaava ja täytyy sanoa, että hän veti sen täydellisesti. Tuossa bussin ikkunassa jopa lukee: "Oman persoonasi mukaan." Jee. Paikkoja ei ollut ihan kaikille, mutta se ei latistanut tunnelmaa. Yleistä äänentoistoakaan ei ollut, pelkästään megafoni, jossa oli kiinni 99% ajasta herra Tumppi. Oli kyllä hyvä, kun saavuttiin meidän paikkakunnan kolmanneksi suurimmalle ala-asteelle ja kaikki kakarat olivat sisällä, niin herra Tumppi kajautti ilmoille: "Katsokaa! Autiotalo!" Tai kun olimme ulkona bussista yhdellä peräkoululla, kun bussin piti yrittää kääntyä jotenkin ympäri, tietä pitkin tuli traktori ja Tumppi huusi: "Kyyti tulee! Kyyti tulee!" Muutamat pojat innostuivat myös lauleskelemaan megafoniin kaikkea matkan aikana.

 

Ja mitäs vielä asuista... Herra Aksu oli meksikolainen. Hän näytti myös mahtavalta! Ja Herra JuT oli Napoleon. Ja umpikännissä. Hän myöhästyi yhdessä vaiheessa bussista ja neiti M raahasi hänet sitten äitinsä kyydissä seuraavalle koululle, josta hän pääsi takaisin mukaan. Siellä hän liikkui lasten keskellä ja lopulta kaatui keskelle pihaa. Koulussakin aina kun joku tuttu tuli, hän huusi tämän nimen kovaan ääneen ja meni taputtelemaan tätä selkään. Teidän olisi pitänyt nähdä NN:n ilme.

 

Hän tuli. Hänellä oli jopa asukin, mitä olin pitänyt täysin mahdottomana. En tosin aluksi edes huomannut sitä, että hänellä oli asu, kun se muistutti aika paljon hänen normaalia vaatetustaan. Enkä huomannut NN:ääkään, ennen kuin herra JuT karjaisi: "NN!!!" ja meni halaamaan häntä. Mutta NN oli pappi. Heh. Mustaa, mustaa ja mustaa, mutta sitten sen lisäksi se valkoinen lipare siinä kaulalla.

 

Hän välittää. Ei, hän ei sanonut sitä, enkä minäkään sanonut hänelle mitään, mutta jos olen nyt tämän viikon aikana jotenkin kyseenalaistanut sitä, niin nyt se taas iski. Hän välittää minusta. Se on edelleen niin kuin kuvasin joskus aikaisemmin: kuin me olisimme jo epävirallisesti yhdessä. Takiaisakka kävi tietysti heti tilaisuuden tullen hänen kimppuunsa. Minä olin tietysti törkeän ärsyyntynyt. Onnistuin sitten luomaan varmaan aika häijynnäköisen katseen häneen, kun kerran nyt minulla oli oikein fyysisestikin mahdollisuus näyttää häijyltä.

 

Melkein heti, kun neiti EH oli istunut NN:n viereen, NN kääntyi vilkaisemaan minuun. Oikeasti, ehkä siihen mustasukkaiseksi tekemis –teoriaan voisi uskoakin vähän sittenkin. Tulkintaa taas, joo, joten skipatkaa jos haluatte, mutta tyyppi näytti hieman ehkä huvittuneelta, mutta myös uteliaalta ja vaikutti myös siltä, että halusi nähdä, miten reagoin. No, sain ainakin kohdattua hänen katseensa. Viimeisenä koulupäivänä. Enkä minä edes kunnolla uskonut, että hän tulisi.

 

No, tyyppi ei lähtenyt kierrokselle. Tuli vain koululle siksi tunniksi, kun oli se ohjelma. Oli varmaan ainoa, joka oli vaivautunut paikalle, mutta ei tullut kiertämään kouluja. Mutta olen silti iloinen, että hän tuli edes koululle. Paitsi että minun asuni oli törkeän siisti ja selkeästi vampyyri, minä myös insideilin itsekseni sen kanssa, ja asun toiseksi tarkoitukseksi tuli parodioida NN:ää. Heh heh. Olen tuijotellut häntä vähän liikaa, niin tietysti minä sitten tiedän täsmälleen, mitä hän tekee ja millä tavalla hän pyyhkäisee hiukset kasvoiltaan ja kaikkea. En minä tehnyt sitä mitenkään pilkatakseni häntä, vaan näyttääkseni, että minä välitän. Joo, hieno tapa osoittaa tunteitaan: matkia toisen eleitä. Mutta joo.

 

Bussissa istuin aluksi, mutta sitten SS-mies herra MaP valtasi paikkani. Ja sitten taas jotenkin ihmeesti olin keskellä NN:n jengiä. Pyyhkäisin hiukset edelleen sivuun silloin tällöin NN-tyylillä: melkein toivoin, että joku heistä olisi sanonut jotain, mutta ei sanonut. Ja lopun matkaa edessäni oli herra Aksun sombrero. Heittäkää minut sitten vankilaan, jos en voi siitä kuvaa laittaa ilman lupaa.

 

naksu.png

 

Nan antoi ystävänpäiväkortin ja sanoi, että hänellä on minulle pieni lahjakin. Minä olin taas ylinolostunut. Minulla ei ollut korttia eikä lahjaa. Periaatteessa protestoin ystävänpäivää, mutta nyt pitäisi varmaan väkertää jonkinmoinen kortti Nanille. Ja tietysti illalla menen katsomaan hänen wanhojaan ja räpsimään kuvia.

 

Mutta olo on parempi. Jotenkin tuntuu kuin olisi herännyt taas. Kuin eläisi taas pitkästä aikaa. Niin kuin on se yksi TSH-biisi: Breath of Life. Mahtava biisi. Siltä tuntuu. Ei tunnu toivottomalta. Ei edes kauhean alakuloiselta. Olen merkannut... kuinkahan monta kymmentä tenavaa mustalla huulipunallani ja jakanut karkkeja myös niille pienille ja ujonnäköisille, jotka ovat jossain syrjemmässä. Ja olen puhunut ihmisille. Enkä minä olekaan yksin. Ja ennen kaikkea, minä katsoin häneen. Minä en osaa todistaa sitä, minulla ei ole konkreettisia todisteita, mutta minä tiedän. Minä pystyin näkemään sen, minä pystyin aistimaan sen, minä pystyin vain niin selkeästi tuntemaan sen. Hän välittää. Millään teknisillä asioilla ei ole enää väliä, ei ajan vähyydellä tai huonoilla tilanteilla. Hän välittää. Minä välitän.

 

Minä en haluakaan kuolla enää.