Menin jo nukkumaan, mutta sitten taas ajatukset alkoivat pyöriä mielessä ja alkoi ahdistaa niin, että avasin koneen uudestaan. Pitäisi nukkua, koska aamulla on latinan etätunti ja sitten melkein heti sen jälkeen taas yksi graduhaastattelu. Mutta ahdistaa.

Tänään oli viimeinen graduseminaarikerta. Sekin oli etänä, niin ihan sama. Minun työtäni käsiteltiin myös. Pyysin siihen perjantaina lisäaikaa, koska tajusin, että se ei vain toiminut ja sitten kirjoitin viikonlopun aikana koko analyysiosion uudestaan. Olin siihen itse asiassa aika tyytyväinen, vaikka en saanutkaan sitä ihan loppuun. Sen lisäksi olin aikaisemmin viime viikolla kirjoittanut jo toisen aineistonkuvauksen myös. Siihenkin olin ihan tyytyväinen. Mutta ilmeisesti ne olivat vain paskaa. Aineistonkuvaus ei kuulemma toimi, vaan minun pitää yhdistää se metodiin, koska niitä ei mitenkään voi erottaa toisistaan, vaikka se olikin minun suunnitelmani. Ja analyysiosioni ei toimi sekään, siitä ei ymmärrä mitä olen tehnyt ja miten päätynyt niihin lopputuloksiin joita listaan, eikä kuulemma lopputuloksiakaan ymmärrä. Ja sananvalintani ovat virheellisiä, eikä se opettaja vain kuulemma ymmärrä yhtään, mitä ajan takaa sillä tekstilläni.

Ja sitten kun hän siinä seminaarin aikana pyysi minua sitten selittämään, että mitä olen tarkoittanut, koska kai hän oletti, että vaikka en selkeästikään osaa ilmaista itseäni kirjallisesti, osaisin selittää sen asian edes puhumalla, mutta jotenkin menin vain lukkoon, enkä muistanut sanoja suomeksi enkä osannut selittää sitä pointtiani yhtään millään muullakaan tavalla kuin millä olin sen jo selittänyt. Kaikki muut kuuntelivat ja kaikki muut näkivät ne kymmenet note-merkinnät jokaisesta mahdollisesta kirjoitus-, prepositio-, artikkeli- ja sanavirheestä ja kaikki huomiot siitä, miten mikään ei käy järkeen ja kuuntelivat, miten opettaja listasi kohta kohdalta, miten kaikki on pielessä siinä osiossa. Minä kuuntelin samalla kun kyyneleet valuivat. Kykenin hillitsemään itseni sen verran, että en niiskuttanut tai hyperventiloinut ja että aina sopivin väliajoin sanoin "joo", "okei" tai "yritän selkeyttää sitä seuraavaan versioon", joten koska kyseessä oli vain audioyhteys, niin ehkä se ei käynyt muille ilmi, miten säälittävä oikeasti olenkaan.

Olen vain niin vihainen itselleni, että haluaisin vain jotenkin rankaista itseäni siitä, että olen näin kyvytön, että olen näin ala-arvoinen kirjoittamisessa, kun sen kerran pitäisi olla jotain mikä muka tekisin työksenikin. Ainakin voin olla varma, ettei kukaan tuossa graduseminaarissa olleista tule ikinä suosittelemaan minua mihinkään tehtävään, jos heiltä sitä kysytään. Olen vain niin pettynyt itseeni. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää ja nytkin, kun olo on ihan paska, tuntuu, että ainoa asia, joka auttaa minua yhtään jäsentelemään asioita ja rauhoittamaan itseäni edes muutaman pykälän verran on se, että kirjoitan tänne. Mutta sekin on turhaa, koska kaikki tämä on paskaa. Pitäisi vain säästää itseni tulevalta häpeältä ja lopettaa kaikki nyt.

Minun tarvitsee mennä katsomaan rottiani juuri nyt. Tuntuu muuten, että sekoan.

Ehkä se vähän rauhoitti, mutta mielialaa se ei korjannut. Tuntuu siltä, että mistään ei ole nyt ulospääsyä, vaan että kaikki hajoaa käsiin. En nyt voi lopettaa tätä gradujuttuakaan, vaan se on pakko tehdä loppuun, ja tällä hetkellä tuntuu, että minun pitäisi jotenkin osoittaa ihmisille, että tiedän, että en ole hyvä, että olen häpeissäni teksteistäni ja että olen pahoillani, että ylipäätään olen opiskellut nämä erikoistumisopinnot, kun minä olen kai vain pohjimmiltani täysin sopimaton kirjoittamaan yhtään mitään. Ja tottahan se on. Minun on niin vaikea ilmaista ajatuksiani tai selittää jotain, ja näköjään silloinkin kun koen ilmaisevani juuri sen mitä ajattelen, kukaan ei kuitenkaan ymmärrä, mitä yritän sanoa. Haluaisin vain niin satuttaa itseäni jotenkin. Se pyörii nyt mielessä koko ajan. Se tuntuu ratkaisulta. Eihän se mitään korjaa eikä paranna kirjoitustaitojani, eikä tee yhtään mitään, mutta ehkä sillä tavalla voisin saada hetken mielenrauhan siltä vaativalta puoleltani, joka huutaa mielessäni, että olen paska, että minusta ei ole tekemään gradua, minusta ei ole tämän alan töihin, minusta ei ole edes ottamaan vastaan asiallista palautetta, parempi vain jos kuolisin, niin sitten ei sen opettajankaan tarvitsisi enää yrittää kahlata läpi niitä paskoja tekstejäni, eikä muiden graduseminaarilaisten tarvitsisi hävetä sitä, että olen heidän kanssaan samalla alalla. Suoritukseni tänään - ja koko gradun osalta - on niin ala-arvoinen ja häpeällinen, että minun täytyy hyvittää se jotenkin. Kuoleminen tuntuu siihen nähden pieneltä hinnalta.

En halua kuolla, vaikka toisaalta haluan. Haluaisin vain, että asiat järjestyisivät edes jotenkin. Että osaisin tehdä jotain hyvin. Mutta se ei vaikuta tällä hetkellä kovin todennäköiseltä skenaariolta. Kun tänäänkin kuuntelin, miten Lester sai ylistystä siitä hänen tekstistään, kun hän sidostaa asiat niin hyvin ja että opettajalla ei ole edes mitään kommentteja sanottavana, kun se oli niin virheetöntä se hänen tekstinsä, ja miten aikaisempina kertoina Anni on saanut opettajalta (ja Lesteriltä) kommentteja että voi kun sun kirjoitustyyli on kivaa ja soljuvaa, ihan nautinto lukea sitä, kun se etenee niin vaivattomasti. Mutta minun kohdallani se on aina se: "Amia, mä en ymmärrä yhtään, mitä sä ajat tällä takaa."

Terapiakin on nykyisin vain etäyhteydellä ja se ei sovi minulle lainkaan. En halua sitä, odotan vain koko terapian ajan, että se olisi jo ohi, melkein tekee mieli vain sanoa, että en jaksa nyt tätä ja katkaista se typerä kuvapuheluyhteys. Terapeuttini on pyytänyt minua viime aikoina arvioimaan mielialaani asteikolla 1-10. Maanantaina hän pyysi minua tekemään sen taas ja sanoi sitten, että on pyytänyt minua tekemään sen viime aikoina niin usein, koska hän on vähän huolissaan minun mielialastani. Hän kyseli siitäkin, että miltä tämä poikkeustila on tuntunut, että olenko joutunut rajoittamaan paljon elämääni.

En ole joutunut rajoittamaan elämääni, koska kaikki se on tehty minun puolestani. Kaikki ne pienetkin asiat, joilla olen täyttänyt päiväni, on nyt otettu pois. Mutta ei tämä tunnu poikkeustilalta, koska tämä on niin tuttua - tuntuu kuin kaikki ne viimeiset vuodet, joiden aikana elämässäni on jopa ollut jotain sisältöä, että ne ovat olleet se poikkeustila ja nyt minun elämäni on palannut normaaliksi. Kaikki ne vuodet nuoruudessani ja myöhemminkin, kun minulla ei ollut mitään eikä ketään, vaan silloin kotonakin elin suurimman osan valveillaoloajastani siinä yhdessä lukitussa huoneessa, niin se tuntui tältä. Turhia sosiaalisia kontakteja ollaan neuvottu välttämään, ja ilmeisesti kaikille elämäni ihmisille minä olen juuri se - turha sosiaalinen kontakti. En ole nähnyt ketään koko lockdownin aikana kasvotusten, paitsi terapeuttini, mutta sitäkään nyt ei enää tapahdu. Kaksistaanhan ihmisiä sinänsä saisi nähdä, mutta ihmiset varaavat ne hetket oikeasti tärkeille ihmille elämässään. En tiedä miksi muka olen edes yllättynyt siitä, että minä en kuulu näköjään kenenkään elämässä siihen joukkoon. Olen vähän vihainenkin itselleni siitä, että olen antanut itseni uskoa, että jokin olisi toisin, että asiat olisivat muuttuneet.

Haluaisin niin kovasti kasata itseni ja lähteä tekemään parannuksia nykytilanteeseen - niin gradun kuin muunkin elämän suhteen - mutta tuntuu, että nyt ei vain ole enää mitään jäljellä, minkä avulla kampeaisin itseni ylös. Mutta tänään oli viimeinen graduseminaarikerta, niin vaikka taikoisin sen kaiken kokonaan uusiksi ja kiskoisin jotenkin ihmeen kaupalla vitosen siitä työstä, niin sekään ei korjaisi mitään. Tänään kun kaikki näkivät siinä opettajan jaetulla näytöllä ne kaikki huomiot samalla kun opettaja toisteli sitä, ettei hän ymmärrä mitä haen takaa - siinä kohtaa tuntui siltä, että nyt riittää, minä en halua tätä enää.

Mutta kun mietin kuolemista, niin se tuntuu jotenkin etäiseltä. En tiedä miksi. Sekin kai tuntuu siltä, että toivoisin, että joku muu vain tekisi sen minun puolestani, koska en saa edes sitä tehdyksi. Mutta se tuntuisi oikealta, se tuntuisi oikeudenmukaiselta. Se olisi minulle oikein. Mutta en kai halua sitä tarpeeksi? Vaikka se olisi ainoa looginen vaihtoehto tässä kohtaa, kun tuntuu, että en voi enää ikinä kohdata niitä graduseminaarin ihmisiäkään, koska se häpeä on vain niin kokonaisvaltainen, että se tuntuu kaikkialla kehossa.

Onneksi huomenna ei tarvitse poistua talosta, vaikka etänä täytyykin osallistua. Olen itkenyt niin paljon, että jos saankin nukuttua vielä ennen aamua, silmäni tulevat olemaan herätessäni järkyttävän turvonneet ja se yleensä kestää koko päivän. En tiedä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Vähän väsyttää (olen herännyt jo seitsemän aikoihin tänään), mutta kun tunnustelen oloa nyt, kun en enää itke tai hyperventiloi, niin tunnen, miten se kaikki on edelleen niin todella lähellä. Jos ajatukseni harhautuvat hetkeksikään koko gradujuttuun tai koodauskurssiin tai yhtään mihinkään, kaikki on kehossani valmiina käynnistämään uuden myllytyksen. Ehkä yritän lukea vähän ennen nukahtamista? Olen lukenut nyt Margaret Atwoodin "Year of the Flood" -kirjaa. Se on ankea, mutta se sopii juuri tähän kohtaan, epidemioineen ja kaikkineen.

Kai minä nyt sitten yritän taas kasata itseni, edes sen verran että saisin itseni siihen mielentilaan, että saisin nukuttuakin tänä yönä edes vähän.