Tänään heräsin siihen, että kännykkäni muistutus hälytti. Siinä kohtaa kelasin hieman, että miksi hitossa se pitää tuollaista ääntä, eikä normaalia herätysjuttua. Sitten iski se kauhea tunne, kun vatsasta putoaa pohja pois, kun käsität, että kello on 9 ja töissä piti olla tunti sitten. Pomolta oli tullut tekstiviestikin, että missä olet. No, olin kauhean väsynyt ja kurkku on edelleen kipeä, niin sanoin, että en tule töihin, koska ääni ei kestä.

No, sitten menin terveysasemalle, missä ottivat taas nieluviljelyn ja CRP:n (tulehdusarvot) ja totesivat, että pahaltahan se kurkku näyttää ja äänestäkin kuulee, että puhelintyötä en vain pysty tekemään. Valehtelin, että järjestön työvuoroja ei ole, koska en vain voi jättää niitä väliin, jotta voisin uskoa, että minulla on edes pieni mahdollisuus saada jatkoa työsopimukseen. Sitten menin kauppaan, josta ostin jotain. En ole syönyt tällä viikolla paljon mitään. Minulla ei ole yksinkertaisesti lainkaan ruokahalua, vaan koko ajan on sellainen "täysi" olo ja syömisen ajattelukin vain ärsyttää.

No, sitten olikin jo kiire psykille, minkä jälkeen oli kiire vuoroon. Psykillä kerroin viimeaikaisista asioista ja täytin BDI-kyselyn taas vaihteeksi. Se psykologini (tms.) sitten kyseli tarkemmin ja sanoi sitten lopuksi, että nyt taitaa olla sellainen hetki, että hän yhdessä lääkärin kanssa viheltää pelin poikki. Työtahtini ja etenkin nykyinen stressaava tilanne kun puhelintyön pomo lähettää niitä haukkumisposteja ja toisessa työssä stressaan työsuhteen jatkoa, tms. Lisäksi kun olen ollut kipeä, niin olen tuntenut oloni niin syylliseksi, kun tauti ei vain mene ohi.

Se psykologi sanoi, että saa minulle ajan lääkärille todennäköisesti tiistaille, jolloin asiasta lopullisesti päätetään, mutta nyt hänen mielestään olisi sairausloman paikka ja päiväsairaalakin voisi olla hyväksi. Vähän siinä olin hetken äimistynyt ja järkyttynytkin. En osannut lainkaan odottaa mitään tuollaista.

Olen kyllä ollut masentuneempi viimeisen kuukauden aikana ja olo on pikku hiljaa mennyt huonompaan, mutta ei mielestäni vielä noin huonoon. No, tiistaina hajosin taas töissä. Purin hammasta ja itkin vasta kun olin jäänyt bussista pois. En ollut muille viitsinyt sanoa mitään, paitsi että harmittaa kun meni huonosti taas. Sitten kun kävelin kotiin, niin pysähtyessä suojatien eteen, mietin, että mitäs jos astuisikin vain siihen liikennevilinään jonkin bussin eteen - sitten ei ainakaan tarvitsisi mennä seuraavana aamuna töihin.

En tehnyt mitään, itkin koko matkan kotiin ja ajattelin, että minun on pakko löytää joku keino hallita sitä hajoamista, koska sellaisia ei vain saa tulla, kun olen töissä. Kotona mietin, että onkohan tämä henkinen tuska on niin voimakas, että pitäisi turvautua viiltämiseen. Edellisestä kerrasta on jo yli vuosi. Halusin, mutta toisaalta tiesin, että se ei ole yhtään hyvä ratkaisu. Se on kuitenkin hallintakeino ja periaatteessa olen tässäkin todella looginen ja suoraviivainen ihminen.

Ensiksi kun ollaan surullisia, niin yritetään päästä siitä eroon ja otetaan vähän enemmän omaa aikaa ja huolehditaan itsestä. Jos hajoilu jatkuu niin että se vaikuttaa työtä, eikä mikään tunnu auttavan, vaan hajoilu on yleistä, niin sitten joutuu ehkä ottamaan käyttöön viiltelyn, tms. Ei korjaa tilannetta, mutta auttaa kestämään töissä, kun voi ajatella salaa oman päänsä sisällä, että vihaan sinua Amia, nyt ei ole kuitenkaan aika keskittyä siihen, vaan sitten kun mennään kotiin, niin sitten tulee rangaistus ja oma huonous on sitten jokseenkin korvattu, joten ei tarvitse turhaan märehtiä. Sitten jos mikään ei auta ja olo on sellainen, että koko ajan sattuu sisältä niin paljon, että mihinkään ei kykene, eikä ole mitään asiaa, joka tekisi onnelliseksi ja "tietää", että ongelma ei voi ratketa mitenkään helposti, jos lainkaan, niin silloin sitten on ehkä aiheellista harkita ihan sitä kuolemistakin. Mutta se periaate on, että itsemurhaa en yritä, vaan minä vain joko teen sen tai en.

Tällä hetkellä olen aika kaukana itsemurhasta, mutta se tulee esille taas tuollaisina spontaaneina ajatuksina, että jos vain kuolisi, niin ei tarvitsisi jaksaa tätä paskaa päivästä toiseen.

Järjestön vuoron jälkeen sanoin bussissa aiemmin päässä muokatun lauseen, eli sanoin, ihan kuin ohimennen, että varaan kyllä seuraavalle viikolle vuorot, mutta en tiedä tarkkaan miten niiden toteutumisen kanssa, kun voi olla että joudun sairaalaan. Siitä sitten kysyttiin - kuten olin odottanutkin - että ai mitä, niin sitten sanoin vain, että siis päiväsairaalaan, ns. "hullujenhuoneelle". Sitten kaikki olivat että mitä vittua. Sitten sanoin, että olin aikaisemmin tänään ollut psykologilla juttelemassa ja tämä oli ollut sitä mieltä, että minä en enää hallitse tätä jokapäiväistä elämääni, vaan se hallitsee minua ja että tilanne on sellainen, että vihelletään peli poikki joksikin aikaa. Sanoin, että se on tuttua entuudestaan, joten voi olla että olen viikon tai pari sairaalassa, mutta se kun on vain päivisin, niin voi olla, että voin kuitenkin tehdä sen työn vuoroja, jos se tukee tätä parantumistani. Ei välttämättä siis vaikuta ollenkaan vuoroihin. Sitten joku heistä, ehkä Markus, en ole varma, kysyi, että siis minkä takia sun pitää mennä sinne. Sitten keräsin kaiken rohkeuteni, mitä minussa oli ja sanoin, että ne ihmiset siellä psykillä eivät halua, että hyppään bussin alle tai mitään.

He kaikki olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Natalia sanoi, että voi Amia, hänelle ei ole tullut edes mieleen, että jokin voisi olla pielessä. Muut myöntelivät siinä vaiheessa ja sanoivat, että olin vaikuttanut ihan normaalilta ja hyväntuuliselta vitseineni kaikkineen. Olen omasta mielestäni ollut viime aikoina ehkä hauskempikin kuin aikaisemmin, ehkä siksikin, että kun olo on niin kauhea, niin sitä yrittää jotenkin lyödä sen ja kaiken leikiksi ja heittää jotain tyhmää läppää.

Sitten selitin vähän, että puhelintyössä on ollut rankkaa ja sitten kun tämän työn mahdollinen loppu häämötti ja olin vielä ollut kipeä ja kipeänä kotona maatessani olin vain miettinyt sitä ylimääräistä 20 euroa, joka niiden vuorossa olevien tiimiläisten täytyisi minun takia yrittää kerätä. Natalia sanoi siihen sitten heti, että ei mitään tuollaisia kannata ajatella, kaikki ymmärtävät, että jos on kipeä, niin sitten on.

Sitten he kaikki olivat järkyttyneitä ja käyttäytyivät sillä tavalla, mitä vähän pelkäsinkin. Natalia kyllä sanoi, että oli jotenkin hienoa, että osasin puhua siitä noin avoimesti tekemättä siitä mitään maailmanloppua, joten ehkä ne muutkin sitten ehkä omia ennakkoluulojaan päästivät menemään, kun en tosiaankaan vaikuta millään lailla sellaiselta strereotyyppiseltä "hullujenhuoneen" potilaalta. Jos olette nähneet Taru Sormusten Herrasta pidennetyn version, jossa Lothlorienissa saattue joutuu odottelemaan, kun Aragorn ja Haldir kiistelevät haltiakielellä siitä, että voiko Frodoa päästää sinne, koska hän kantaa sitä suurta pahuutta mukanaan, niin saattueen jäsenet katsovat vaivihkaa Frodoa, mutta kun Frodo nostaa katseensa, niin nämä katsojat alkavatkin katsoa jonnekin ihan muualle, vaikka taivaalle, ihan kuin eivät olisi koskaan katsoneetkaan.

Sen tuijotuksen pystyi ihan aistimaan ja kun nosti katseensa, niin hyvin lyhyen hetken katseen kohtasivat ja silloin näki sen tunteen, jota niissä ei yleensä ole, sellainen huolestunut ja ehkä vähän pelästynytkin, mutta sen lyhyen hetken jälkeen katse käännettiin nopeasti pois, esimerkiksi bussin ikkunaan, eikä kukaan sanonut mitään. Sanoin sitten vielä lopuksi, että ajattelin vain, että olisi ihan hyvä sanoa heille, jotta he tietäisivät, ja ehkä ymmärtäisivät vähän, miksi joskus vaikutan sulkeutuneelta ja surulliselta.

Näin asiaan mitenkään liittymättömänä asiana olen myös huomannut, että vastoin vakaata tarkoitusta ja aikomustani, olen alkanut todella ihastumaan Markukseen. Odotan vuoroa hänen kanssaan ja kaipaan hänen seuraansa ja hänen katsettaan, jne. Hän ei ole kylläkään mitään erityisiä merkkejä lähettänyt enää, joten varmaan kyse on taas omasta ylitulkinnasta tai sitten hän vain on viime aikoina herännyt siihen, että minähän olen vähän niin kuin yksi "kundeista", kun heitän läppää, ihan tyhmääkin ja sanon kyllä suoraan, jos joku ottaa päähän, kun vertailukohtanani on aina niin kunnollinen Natalia.

Mutta se on vain se katse, joka on yhtäkkiä muuttunut niin erilaiseksi ja ylipäätään hänen käyttäytymisensä. Kun aikaisemmin hänen kanssaan on mennyt samalla lailla kuin muidenkin työkavereiden kanssa, että katsotaan vähän toiseen kun puhutaan, mutta vähän sillä lailla ylimalkaisesti. Se Markuksen katse on jotenkin nykyään sellainen... Sitä on vaikea kuvailla, mutta jotenkin sellainen, että sitä oikein vähän hätkähtää. Hän ei katso vain minua tai minuun päin, vaan hän katsoo minua silmiin ja aavistuksen verran pitempään ja intensiivisemmin kuin ihmiset yleensä. Ihan kuin hän yrittäisi nähdä pääni sisään tai jotain.

Kevennyksenä voisin esittää vitsin, jonka keksin tämän illan aikana, kun mietin, miten kertoisin asiasta niille Järjestön työkavereille. Mieleen tuli juuri tämä, mitä sitten käytinkin, että minun ei haluta hyppäävän bussin alle. Siihen sitten mielessäni kuvittelin lisääväni, että todellisuudessahan minä en niin tekisi, koska uskon, että asiat ovat ratkaistavissa paremmillakin keinoilla. Kuten esimerkiksi hirttäytymisellä. Ha ha. En kuitenkaan sanonut tuota, koska epäilen, että he eivät olisi osanneet arvostaa tuota vitsiä. Ja muutenkin vitsailen aiheesta liikaa ja minun pitäisi suhtautua ongelmiini vakavasti vähättelemättä niitä vitsailemalla jatkuvasti, koska asia ei ole minulle mikään vitsin paikka.

Nyt sitten olen ajatusta sulatellut ja juuri joku viikon tai parin sairausloma osastolla voisi olla tosiaan hyvästä, jotta en enempää hajoaisi. Järjestön töissä haluan käydä, koska se on kuitenkin sitten osaston kiinnimenon jälkeen ja koska haluan todella työskennellä, niin se voi olla ihan hyvästäkin. Että en ihan menetä otetta työskentelemisestä ja jumita kotona neljän seinän sisällä. Mietityttää vain kaikki, että miten tällaisia asioita kertoo sitten. Se psykologini sanoi, että sitähän ei tarvitse kenellekään kertoa, mutta kaikki kuitenkin kysyvät ja koska en koe erityistä tarvetta salata tätä ja olisihan se vähän outoakin. Ja äidille pitäisi kertoa. Se on ehkä se suurin juttu. Äiti kun varmaan käyttäytyy samalla lailla kuin kaikki: Järkyttyy, että mitä ihmettä, onko asiat noin huonosti, miksi minä en ole huomannut, jne.

No, huomenna on vielä kurkun takia normaalia sairauslomaa, niin saa vähän kerätä jo voimia, vaikka illalla onkin sitten vielä Järjestön vuoro. Menen kaksistaan vuoroon sen ainoan tiimiläisen kanssa, joka ei tänään ollut paikalla, eli joka ei vielä tiedä tästä sairaalajutusta. Tuntuu hullulta, että vähän niin kuin sivulauseessa sanoo, että by the way, menen sairaalaan hullujenhuoneelle, koska haluan välillä hypätä bussin alle. Kun ottaa huomioon, että ei ole ylipäätään mitään hyvää keinoa sanoa tuollaista, niin siihen nähden olen aika hyvä siinä.

Saapahan ajatella, että teen "palvelusta yhteiskunnalle", kun omalla esimerkilläni näytän, että tällaiset asiat eivät ole välttämättä mitään dramaattisia tai isoja, eikä "mielisairaala" ole mikään iso rakennus, jossa on pitkät valkoiset käytävät, vaan paikka, jossa on usein paljon ruskeaa väriä ja jossa askarrellaan välillä jotain ja jonne voidaan mennä vapaaehtoisesti esim. vain päivisin, kuten pienenä mentiin päivähoitoon, päiväkotiin tai kerhoon. Siellä sitten ollaan vähän aikaa ja kasataan itseä, minkä jälkeen mahdollisesti jatketaan elämää ladatuin akuin ja pyritään ylläpitämään sitä henkistäkin puolta.

Näin täällä tänään.