Kello on puoli kuusi perjantaina illalla/iltapäivällä ja kompuroin juuri kotiin. Olen ehtinyt tehdä lähes täyden työpäivän ja sen lisäksi käynyt yliopistolaisten kanssa tutustumassa yhteen firmaan ja sen jälkeen mentiin "yksille" ja koska olen vain säntäillyt paikasta toiseen koko päivän, en ole ehtinyt syödä kuin omenan, niin ne kaksi siideriä, jotka join baarissa nousivat ihan kivasti päähän. Ja 12 tuntia, niin olen taas jo töissä.

Ja varmaan johtuu niistä siidereistä, että yhtäkkiä pääni vilisee taas kaikenlaisia tunteita, joita en osaa kohdata - ainakaan kauhean rakentavasti. Ärsyttää, että Lester ei tullut mukaan. Ilmeisesti hän päätti näin, koska se jonka hän kanssa on ollut koko syksynkin ajan kuin vanha aviopari ei voinut tulla. Joten otan tämän nyt terapiaharjoituksena, kun minun piti joskus tehdä sellainen. Odottakaas, niin haen oikein sen lapun, jonka sain, jossa on ohjeet. Ja mihin vittuun minä olen sen muka laittanut... No tietenkään en löydä sitä, mutta luin sen ja nyt tuntuu siltä, että teen sen nyt sen perusteella mitä muistan.

Ensiksi pitäisi tunnistaa kaikki tunteet, vain tunnistaa, mitenkään arvottamatta niitä tai miettimättä niiden oikeutusta tai sitä, ovatko ne järkeviä.
 

Turhautuminen

Se firma johon käytiin tutustumassa oli ihan ok. Ei enempää eikä vähempää. Kyseessä on pieni firma, mutta firman kokoon nähden he ovat erittäin menestyneitä. Työkieli on suomi, mikä harmittaa, ja työ sisältää paljon asiakaspalvelua: puhelimessa, chatissa ja sähköpostilla. Se on toisaalta... Ei, en järkeile, miltä se tuntuu? Haluan tehdä jotain muuta! Toki tuo paikka olisi vähemmän huono kuin nykyinen paikka, mutta onko se tarpeeksi? Pystyn kuvittelemaan itseni työskentelemään siellä, mutta pystyn näkemään sen korkeintaan väliaikaisena. Tämä firma taas etsii pitkäaikaista työntekijää, joka voisi jatkaa harjoittelun jälkeen vaikka osa-aikaisena ja valmistumisen jälkeen siirtyä kokopäiväiseksi. Joten sen pitäisi olla erinomainen minulle, koska juuri sehän sopisi minulle: ei tarvitsisi jatkaa syksyllä nykyisessä työssäni. Mutta en halua enää vastata puhelimeen! En vieläkään ole päässyt siitä pienehköstä fobiastani puhelimia kohtaan, enkä mielelläni vastaa puhelimeen tai soita mihinkään. Sen kai pitäisi tulla helpommaksi, jos jatkuvasti voittaa itsensä, niinhän kaikkialla sanotaan: kun voitat itsesi, mikään ei ole este. Mutta ei se ole tullut helpommaksi. Joka päivä haastan itseäni ja yritän voittaa itseni ja tehdä parhaani, ja kai onnistunkin siinä jossain määrin, mutta missä se palkinto on? Jokainen päivä on itsensä haastamista minuutista toiseen ja minä olen vain niin väsynyt siihen!

Ja joko Lester-kuvio turhauttaa. En tiedä, miten hoitaa tämän alueen asioita, vaikka sitten pystyisinkin voittamaan taas itseni. Tokihan meidän välit ovat nyt ihan erilaiset kuin silloin alussa, kun ensimmäistä kertaa tunnustin itselleni ääneen, että olen nyt ihastunut häneen. Koska se nyt oli? Marraskuussa. Joten ei siitä nyt niin kauaa ole, mutta koko kuvio turhauttaa. Minä en tunnu saavan tehtyä mitään asian eteen, mutta ei sitä tee Lesterkään. Mistä pääsemmekin seuraavaan tunteeseen.


Torjutuksi tulemisen tunne

Tai ehkä tämä on väärä termi? Mutta siltä tuntuu. Tähän toki kietoutuu vaikka mitä, mutta tuo tuntuu jotenkin keskeisenä, vaikka ihan sama, ettei Lester tule jonnekin yksille koko muun porukan kanssa, vaan lähtee samaa matkaa kaverinsa kanssa. Ja kai se vanha tiimitys on tiukassa, kun tämä äänekäs tyyppi pysähtyy ja protestoi että miksi me kävellään kaikki tänne, nyt ei kyllä pysty menemään yksille, niin ensin pysähtyy Lester, sitten minä ja se meidän muinaisen minitiimin neljäs jäsen. Minä haluan mennä yksille, nollaamaan taas yhtä paskaa viikkoa edes sen parin juoman verran. Muut jatkavat kohti autoille kai edes kunnolla noteeraamatta, että meidän tiimi jäi epäröimään. Äänekäs tyyppi lähtee toiseen suuntaan, Lester hieman epäröityään lähtee hänen peräänsä. Minä ja meidän tiimin Korpinkynsi jatketaan puolestaan kohti autoja, mutta näen, että hänkin alkaa epäröidä. Kysyn häneltä, että onko hän tulossa, mihin hän vastaa, että ei ole syönyt mitään koko päivänä, joten hän taitaa mennä syömään. Sitten hän lisää, että tulee ehkä sen jälkeen. Hän kääntyy ympäri ja minä juoksen muut kiinni ja saan kyydin pubiin.

Heitetään siellä porukalla läppää ja juodaan muutamat. He kaikki ovat kyllä ihan kivoja, mutta jostain syystä vilkuilen koko ajan ovelle. Onko se Korpinkynsi tulossa? Eikä silläkään kai mitään väliä olisi ollut, vaikkei hän olisi tullutkaan, right? Jumiudun siihen, että mietin mielessäni, että taasko taas yksi tekee oharit. Vaikka enhän minä henkilökohtaisesti häntä pyytänyt. Tai ehkä pyysin, en ole enää ihan varma. Annoin kai ymmärtää, että se olisi minusta kiva. Jotenkin kai. Minkä jälkeen hän lisäsi sen, että ehkä tulee myöhemmin. Ja minä odotan siellä pubissa odotan häntä kuin kuuta nousevaa, ihan kuin koko elämäni olisi siitä kiinni. Kun kyllä ne muutkin oli ihan okei. Tein siitä mielessäni vain jotenkin isomman. Ja sitten hän tuli! Hetken se lämmitti mieltäni, mutta sitten kun porukka oli pian lähdössä ja ihmiset jakautuivat pienempiin yksiköihin, päätin kysyä tältä Korpinkynneltä, että mihin hän on menossa ja - niin kuin olin arvellutkin - hän oli menossa jotakuinkin samaan suuntaan kuin minäkin, joten sanoin, että olen menossa muuten samaan suuntaan, menen bussilla X, tuletko sillä samalla? Taas jännään, että sanooko hän ottavansa mieluummin jonkun toisen bussin tai kävelevänsä. Hän sanoi, että joo, voi hän tullakin. Ja seuraava tunne... Olen vähän kahden vaiheilla, joten menen sillä ensimmäisellä.


Mustasukkaisuus

Olen ihan mustis. Ja ihan ilman syytä, mutta siitä huolimatta. Kun oltiin menossa sinne yritysvierailulle, törmäsin bussissa tuohon Korpinkynteen ja siihen kovaääniseen tyyppiin. Käveltiin yhdessä pysäkiltä kohti päämäärää, kun joku huutaa takaa, että odottakaa. Lester ja yksi toinen tyyppi ovat tulossa samaan suuntaan. Tämä kovaääninen tyyppi on ihan innoissaan ja hihkaisee: "Lester!" Sen jälkeen hän ja Lester katoavat omaan kuplaansa, vaikka kävelevätkin siinä meidän muiden kanssa. Kovaääninen tyyppi tiukkaa Lesteriltä, että oletko Lester jo kuunnellut tämän ja tämän biisin? Ja minä olen ihan mustis. Ja kovaääninen tyyppi on parisuhteessa. Naisen kanssa. Minä olen itse asiassa jopa tavannut sen naisen. Ja sen jälkeen vielä ihan suoraan varmistanut kovaääniseltä tyypiltä, niin että tämä on sinun tyttöystävä? Joten hän ja Lester ovat vain kavereita. Ja minä olen silti mustis. Ja minusta tuntuu välillä, että olen vain muutaman millin päässä sanomasta jotain homofobista heidän välisestä vuorovaikutuksestaan. Ja minulla ei ole mitään homoja vastaan, vaan kai vain haluaisin jotenkin nolata heidät, koska paitsi että heidän käytöksensä saa minut mustasukkaiseksi, se tunne pelaa loistavasti yhteen myös torjutuksi tulemisen tunteen kanssa. Tämä kovaääninen tyyppikin on erittäin okei tyyppi, vaikkakin hänellä on pahana tapana sulkea käytöksellään joitain muita vähän niin kuin keskustelun ulkopuolelle. Itse asiassa, lainaanpas itseäni aikaisemmasta blogikirjoituksesta (30.11.2018):

"Ja on ryhmätyötä ja ties mitä, ja ne muut vaikuttavat ihan kivoilta. Ei me oikein olla päästy vielä "verkoistoitumaan" muuten kuin keskenämme, vaikka se meidän opettaja kuinka korostaa sitä, mutta ainakin meillä on hyvä porukka ja tullaan toimeen. Aluksi se oli jotenkin vaikeaa minulle, mutta onneksi oli koko kesä Briminghamia takana, niin tuntuu, että olen saanut vähän niin kuin "jalkaa oven väliin". Saan jopa sanottua niille ihmisille jotain ja kun meillä on nyt neljän hengen ryhmä, jossa ollaan tehty yhtä projektia koko syksy, tuntuu että olen päässyt siihen sisään. Ensiksi tuntui ihan hirveältä jo ajatus sen projektiryhmän omasta WhatsApp-ryhmästä, mutta tuntuu että olen ylittänyt itseni siellä, sillä lähetän jotakuinkin yhtä paljon viestejä kuin ne aktiivisimmat tyypitkin. Yksi on vähän hiljaisempi, mutta se vain tarkoittaa, että minulla on mahdollisuus pitkästä aikaa osallistaa jotakuta muuta sen sijaan, että odottaisin, että joku sanoisi minulle jotain."

Kovaääninen tyyppi ja Lester muodostivat tietysti sen "aktiivisimmat tyypit" -ryhmän sen meidän ryhmän sisällä ja Korpinkynsi oli se vähän hiljaisempi. Mutta tuosta jo näkee sen, miten tämä ei ole mikään uusi juttu, vaan että se on alusta asti ollut sitä, että minä yritän tunkea mukaan "Dreamteamin" keskusteluihin, jotka ovat lievähkösti ulossulkevia. Sanoin siitä terapiassakin aika alkusyksystä, että jos tämä olisi Birmingham, heidän käytöksensä ei olisi mitenkään okei. Mutta koska Suomi ja epäsosiaalisuus ja ulossulkeminen, niin täällä se on ihan fine, tai jos ei olekaan, niin kukaan ei ainakaan sano siitä mitään. Joten tyydyn olemaan passivisaggressiiviseen tyyliin mustis ja turhautumaan siitä, että Lester antaa sen kovaäänisen tyypin vetää itsensä siihen heidän omaan kuplaansa. Ja Korpinkynsi on se hiljaisempi, mutta sellainen tasainen. Ystävällinen kaikille ja puhuu kyllä silloin kun on sopiva kolo. Välillä mietin, että hän on niin täydellinen, että se itse asiassa on jopa ihan pikku pikkuisen ärsyttävää.

Vähän niin kuin tänään. Osittain mietin, että ehkä minä sen takia haastoin häntä tänään. Tai ehkä se on liian vahva ilmaus. Tai siis muistan kun ekoissa bileissä käveltiin bussipysäkille ja minä sanoinkin itse asiassa siinä ääneen niille muille, että paska, minä unohdin Korpinkynnen! Sanoin kaikille muille henkilökohtaisesti moikat, mutta unohdin Korpinkynnen! Ensiksi se harmitti ja minusta tuntui pahalta. Sitten minua alkoi ärsyttää. Melkein selitin sen niille muille tyypeille (= kovaääninen tyyppi, Lester ja kaksi muuta), että ei se muuten haittaisi, mutta kun yritin niin ottaa kaikki huomioon ja olla kaikille kiva, mutta sitten tämä Korpinkynsi pilaa minun hienon sarjani, kun on niin unohdettava. Ja sitten puhelin vingahtaa ja kaikki tarkistaa, että oho, Korpinkynsi oli laittanut siihen meidän ryhmään: "Hyvät yöt vielä niillekin, jotka meni bussipysäkille!" Anteeksi ekspletiivi, mutta siis vittu se jätkä on täydellinen.

Ja kai tänäänkin osittain halusin vain taas yhden syyn olla kiukkuinen, joten sen sijaan, että olisin yrittänyt olla kiva, reilu ja ymmärtävä kaikkia kohtaan, etsin syitä olla kiukkuinen. Kovaääninen tyyppi riemastuu, kun Lester saapuu, joten se on henkilökohtainen hyökkäys minua kohtaan. En puhunut Lesterille mitään koko päivän aikana, kun, no, eihän siellä yritystapaamisessa kauheasti päässyt puhumaan. Ja koska koko ajan tuollakin mietin, että haluaisin sanoa hänelle jotain, ehkä moikata tai kysyä jotain, tai edes jotain, niin en tee sitä, koska pelkään, että sitten kaikki tajuavat, että uu, Amia tykkääkin Lesteristä, uu. Jälkeenpäin monesti mietin, että no, jos hän olisi ollut kuka tahansa muu, olisin sanonut jotain, joten olihan se aika dick move olla sanomatta mitään. Anteeksi anglismit, yritän nyt vain saada kaiken ylös ennen kuin kaikki ajatukset taas karkaavat.


Pelko

Se tulikin jo tuossa hetki sitten sanottua, mutta siis pelko. Jotenkin tuntuu hölmöltä, että Lesteriin selkeimmin yhdistyvä tunne on useimmiten jotain pelkoon liittyvää. Tulee mieleen se lumilautailuopetustunti, jolla olin joskus 18-vuotiaana ja se opettajani sanoi jossain vaiheessa, että minä varon liikaa, että minä valmistaudun siihen kaatumiseen, mikä sitten johtaa siihen, että sen sijaan että olisin laittanut keskittymiseni siihen mitä voin tehdä että en kaatuisi, minä keskityin siihen, että mitä voin tehdä niin että voin kuitenkin kaatua "hallitusti". Tietenkään tuo ei ole suoraan verrannollinen oikeaan elämään, mutta huomaan sen, miten minua pelottaa. En moikkaa Lesteria niin todennäköisesti kuin jotakuta muuta, koska minua pelottaa. Pelottaa se, että sana "hei" jotenkin paljastaisi mitä oikeasti ajattelen hänestä ja toisaalta sitten se, että hän ei moikkaisikaan minua takaisin. Etenkin töissä tulee työpaikalla tulee vastaan tilanteita kun moikkaan jotakuta, eikä minua moikata takaisin, mutta se ei haittaa. Olen ottanut käytännöksi sen, että kun tulen töihin, moikkaan käytävällä vastaan tulevia, moikkaan meidän avotoimistoa ja moikkaan sitten vielä niitä meidän pomotyyppejä kun joudun hakemaan kaapista kuulokkeeni. Joskus he eivät välttämättä ole kuulleet, joskus on voinut olla puhelu kesken ja jotkut eivät käytävällä vain moikkaa takaisin. Ja se on kaikki ihan okei.

Mutta jos Lesteri ei moikkaisi takaisin, niin sillä oikeasti olisi väliä. Ja kai on hyvä, että asioilla on väliä, mutta kai haluaisin olla vain niin zen, että osaisin suhtautua tähänkin jotenkin paremmin. Mutta en osaa, joten se, että Lester ei tänään tullut sinne yksille meidän muiden kanssa, siitä tulee päässäni ihan hirveän iso juttu. Ihan kuin mielessäni pyörisi miljoonia yhtälöitä, joista kaikista tulee lopputulokseksi se, että hän ei pidäkään minusta. Se päätelmä jyrää alleen kaiken muun. Niin kuin viime perjantain, kun me tehtiin yhdessä se parityö tunnilla ja jopa minä sen kauhean skeptisyyteni läpi näin sen, miten hänellä tuntui olevan kivaa kanssani. Hän on usein aina hiljaa, ei puhu oikein kenellekään, paitsi kovaääniselle tyypille, ja on selkeästi hyvin... hillitty on ehkä oikea sana. Ja sitten hän olikin yhtäkkiä niin... Että en ollut nähnyt hänen oikeasti viihtyvän kenenkään meidän seurassa niin hyvin - kovaäänistä tyyppiä lukuunottamatta. Ja sitten pelko iskee ja kaikki tuo muuttuu vain jotenkin utuiseksi muistoksi ja haluan sanoa itselleni, että varmaan kuvittelin vain. Että kaiken tämän jälkeenkin vielä pystyisin kaatumaan jotenkin hallitusti.

Ja niin kuin tämän Korpinkynnenkin kanssa, haastan häntä, koska jos tarpeeksi monta kertaa kysyn jotain, niin jossain vaiheessa tulee "ei". Se on vain fakta. Koska haluan kaatua jo. Jos pysyn laudalla liian pitkään, vauhti kiihtyy liian kovaksi ja sitten voin vielä loukata itseni. Mutta Korpinkynsi ei sano ei. Ehkä hän ei vain osaa. Hän vain on, ihan rauhallisesti, hymyilee kaikille ja on otettu, kun muistan mikä on hänen lempibändinsä, tai inhokkikurssinsa, tai että hänellä on sählytreenit keskiviikkoisin. Se ei oikeasti ole kohteliaisuus, minä en vain unohda mitään mikä kukaan näistä tyypeistä sanoo.

Mutta siinä hän vain aina on, enkä minä saa murrettua häntä. Ja sitten alan miettiä, että olisihan hän paljon fiksumpi vaihtoehto kuin Lester, kunnes tajuan, että tämä kuvio tuntuu hyvin tutulta, ja muistan, että joskus vannoin, että seuraavan kerran haluan sellaisen miehen, joka saa oloni tuntumaan siltä että oksennan. Mutta on vain niin paljon helpompi sanoa jotain, ehdottaa jotain, koska sillä ei oikeasti ole niin paljon väliä. Kyselin tuolla yksillä hänen järjestötoiminnastaan ja hän selitti olleensa siellä jo niin pitkään, että alkaa olla jo... Ja sitten hän mietti hetken. "Legenda?" minä ehdotin. "Eläköitymässä", hän lopetti. Ja häntä hymyilytti, koska kohteliaisuudethan ovat kivoja. Ja sitten minä tunnen itseni voimaantuneeksi, kun huomaan, että pieni flirttaava kommentti on niin helppo heittää, kun sillä ei ole niin väliä.



Syyllisyys

Ja sitten päästään siihen, mihin kaikki tunneskaalat aina loppuvat, ainakin minun kohdallani. Kun pysähdyn hetkeksi, niin sitten se tulee. Kun tajuan, että olen ihastunut johonkuhun, joka on hyvä kaveri jonkun toisen kanssa, ja sen sijaan, että ymmärtäisin sen, olenkin yhtäkkiä mustasukkainen. Ja edelleen, siitä huolimatta että olen ihastunut johonkuhun, flirttaan jonkun toisen kanssa ilman mitään järkevää syytä. En tiedä miksi. Mikä on "validation" suomeksi? Näköjään "vahvistaminen", "validointi", "kelpuutus". Ehkä sen voisi sanoa niin, että haen itsetuntooni vahvistusta siitä, että joku toinen mies ei sano minulle "ei". Ja onhan se aika paskaa. En tiedä, mitä Korpinkynsi ajattelee minusta, mutta en halua loukata häntäkään mitenkään. Ja tuntuu, että reputan siinäkin.

Nyt huomaan, että alan mennä tunteiden sijaan defenssi-puolelle. Terapeuttini näyttää usein piirtämäänsä kolmiota, jossa on ärsyke, tunne ja defenssi. Koska kuulemma jotkut tunteet ovat minulta kiellettyjä, että olen kieltänyt osan tunteistani niin systemaattisesti niin pitkään, että ne laukaisevat heti defenssin. Mitätöin niitä, yritän järkeillä niitä pois, tunnen syyllisyyttä niistä tai ahdistun. Joten mennään toiseen osioon.


Näkökulman kääntö

Pahus kun muistaisin tämän paremmin. Löysin sen! Ja lämmitin itselleni samalla bataatti-porkkanasosekeittoa. No niin. "Kuvaile, mitä ajattelit tämän henkilön (joka ei ole kovin läheinen ja jonka käyttäytyminen on joskus vaivannut sinua) ajatelleen ja tunteneen. Kuvittele ja luettele erilaisia mahdollisia selityksiä henkilön käyttäytymiseen, vaikka et olisi niistä samaa mieltä."

Okei. Kovaääninen tyyppi. Hän on kovaääninen ja puhelias ja sinänsä on helppo ajatella, että hänellä ei välttämättä ole sitä suodatinta joka osalla muista on. Joten onko väärin paheksua häntä, jos hän tekee sen, mitä itse en uskalla? Syksyllä hän ainakin oli stressaantunut ja hänellä oli paljon keskeneräisiä juttuja, joten voi olla, että hänellä on vain niin kiire, että hän ei voinut tulla sinne pubiin meidän kanssa. Ja ei hän sanonut, ettei halua (varmaan hän suodattimettomana ihmisenä olisi sen sanonut?), vaan että "nyt ei pysty". Sitä ennen hän oli pysähtynyt ja kysynyt, että hei miksi me kaikki kävellään tuohon suuntaan, onko siellä jotain, mihin me kaikki ollaan menossa? Kukaan ei Lesterin, minun ja Korpinkynnen lisäksi pysähtynyt edes kuuntelemaan. Tunnen sen tunteen, koska olen sanonut saman Natalian porukan kanssa kulkeneena, kun mitään ei olla porukalla päätetty, mutta kaikki säntäävät samaan suuntaan kauheassa kiireessä. Ja tiedän, että hän ja Lester ovat tunteneet toisensa jo pitkään ennen näitä meidän erikoistumisopintoja, niin voi olla että kovaääninenkin tyyppi on omalla tavallaan epävarma ja tuntee turvallisemmaksi pysytellä Lesterin seurassa, koska tietää, että tähän voi luottaa?

Lester. Hän saattoi olla hämillään tilanteesta, minä ainakin olin ja kun Kovaääninen tyyppi kysyi siitä suunnitelmasta ja hänet vain ignoorattiin, niin kyllä minustakin hetken tuntui siltä, että pysähdytään nyt saakeli hetkeksi, niin saadaan tämä sovittua. Mutta me neljä ollaan syksystä lähtien oltu tiimi, vaikka virallisesti se loppuikin jo marraskuussa. Joten tietysti Lester halusi tukea kaveriaan, jottei tämän täytyisi lähteä yksin kotiin sen jälkeen kun kaikki ovat sivuuttaneet hänet. Ja minusta tuntuu kurjalta, että se loppu meidän porukasta, ne kaksi muuta tiimiä, eivät välttämättä näe asioita ihan samoin. Minä tulen toimeen kaikkien kanssa, vaikka väkisin, mutta Lester ei ole ihan samanlainen. Niin kuin siinä perjantaikuvauksessa selitin, oli hämmästyttävää nähdä, että hän vaikutti nauttivan seurastani, koska sitä puolta hänestä harvoin näkee - paitsi Kovaäänisen tyypin seurassa, joka ei ollut nyt lähdössä minnekään. Joten se olisi ollut hänelle varmasti vaikeampi tilanne.

Korpinkynsi. Voi olla, että hän sympatiseeraa minua, koska me oltiin vähän samanlaisessa asemassa siinä ryhmässä Kovaäänisen tyypin ja Lesterin ulkopuolella. Ja sitä kautta me tutustuimme paremmin ja hän oli jopa yksi minun vuosiluokkani tutoreista, joten ehkä hän tavallaan on jotenkin suojeleva minua kohtaan sen takia. Tai ajatteli, että meidän tiimin on pidettävä yhtä. Ehkä hän ymmärtää minua ja sitä, että en oikeasti ole niin pirtsakka kuin annan ymmärtää, että oikeasti kaipaisin vain kaveria. Mutta hän tuntee silti rajansa ja siksi hän piti kiinni päätöksestään mennä syömään ennen kuin liittyi meidän muiden seuraan baariin.

"Pystytkö tuntemaan myötätuntoa tätä henkilöä ja itseäsi kohtaan? Jos pystyt, kuvaile kokemustasi myötätunnosta (esimerkiksi ajatuksiasi ja tunteitasi). Jos et pysty, kuvaile omia ajatuksiasi ja tunteitasi (tuomisematta niitä)."

Tunnen myötätuntoa heitä ja yllättäen samalla myös itseäni kohtaan. Kun pääsin ensimmäisen osion (tunteiden tunnistaminen) loppuun, olo oli aika paska. Sellainen ammottavan tyhjä ja yksinäinen. Sitten kun kirjoitin tämän näkökulman käännön, olo tuntui heti paremmalta. Se tuntuu lämpimältä kehossani, rauhalliselta. Jotenkin outoa, että ajatus "kaikessa ei ole kyse minusta" voi tuntua niin mukavalta. Ja tunnen myötätuntoa myös itseäni kohtaan. En tiedä mistä se tuli, koska sitä en aktiivisesti yrittänyt tuoda esiin, mutta se tuli kaiken mukana. Minulla on ollut raskas viikko ja se ei ole vielä edes ohi. Eikä elämäni ole ollut ihan täydellistä, kaukana siitä, ja terapiassa yritetään avata niitä defenssisolmuja, jotka ovat olleet ihan jumissa vuosikausia. Kai näin kohta kolmekymppisenä voisi sanoa jopa että vuosikymmeniä. Joten ne eivät aukeakaan ihan sekunnissa. Teen kuitenkin työtä sen eteen. Ja sen aikuisen, normaalin puolen minussa pitäisi pystyä pitämään kiinni siitä, että minä en ole täydellinen, enkä tule koskaan olemaankaan.

Ja onko ihme, jos tulkitsen tilanteet helposti niin, että tulen torjutuksi, kun minulla on ongelmia luottamuksen kanssa? Ja perfektionismin. Ja onko ihme, jos tukeudun ihmiseen, joka näyttää niin rauhalliselta, ystävälliseltä ja luotettavalta? Eikö se ole pikemminkin ihan vain järkevää? Vähän niin kuin jos ei-vesilintu lentää jossain avomeren yllä ja pitkän räpyttelyn jälkeen löytää poijun, jossa voi levähtää edes hetken. En tarkoita, että olisi ihan okei flirttailla Korpinkynnen kanssa, mutta kai se on ihan ymmärrettävää. Ja kun asian suhteuttaa todellisuuteen, niin minun rikkeeni ovat aika viattomasta päästä. En ole suhteessa, en tiedä edes onko kukaan tästä porukasta kiinnostunut minusta muuten kuin kaverina ja vaikka olisikin, niin ihan normaalien kohteliaisuuksien sanominen on varmaan ihan okei. Tai kysyminen että mennäänkö samalla bussilla.

Ja olen kirjoittanut tätä tekstiä nyt vähän yli neljä tuntia. Toisaalta tekee mieli vain deletoida tämä koko teksti, koska se ei vastaa sitä tasoa, jossa haluaisin pysyä. Epämääräisyydeltään siis. En halua puhua liikaa Lesterista, Korpinkynnestä tai Kovaäänisestä tyypistä, koska en halua, että heitä - tai minua heidän kauttaan - tunnistetaan. Haluan kuitenkin kirjoittaa asioita ylös, koska se auttaa minua järjestelemään niitä. Teillä ei ole aavistustakaan siitä miten monta kirjoitusta olen kirjoittanut tänne ja sitten jättänyt vain julkaisematta. Ehkä voin antaa tämän mennä läpi. Suodatan sitten taas seuraavia kirjoituksiani enemmän.