Olipas tänäänkin päivä. Nukuin yön kauhean huonosti, kun heräsin jatkuvasti. Olin niin stressaantunut NN-tilanteesta, että näin vain NN-painajaisia koko yön ja heräilin ja olin ahdistunut, enkä saanut nukahdettua uudestaan. Aamulla sitten, kun heräsin, olo oli kauhean ahdistunut. Päätä särki ja minulla oli huono olo. Koko ajan piti taistella sitä vastaan, että ei olisi antanut epätoivolle valtaa ja vain lyyhistynyt itkemään ja sanonut, että ei mistään tule mitään: NN-suunnitelma ahdisti, mutta sen lisäksi minun piti palauttaa tänään MacBethistä tekstitaitovastaus, jota en ollut aloittanutkaan, palauttaa vanhempainiltalappu, joka piti palauttaa eilen, pitää suullinen esitelmä yksin äidinkielentunnilla (jota en tietenkään ollut valmistellut) ja vielä säilyä muutenkin hengissä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä en usko, että sitä voi kuvailla yhtään lainkaan, miten kauhealta se tuntui. Lähin kuvaus, joka tuli mieleeni, on se, että tuo ahdistunut olo tuntuu siltä kuin näkymättömät kädet olisivat tulleet kurkulleni ja alkaneet kuristaa. Kaikin tavoin. Se tuntuu melkein täsmälleen siltä. Koko ajan pitää kokeilla, että onko paidan kaula-aukko jotenkin huonosti ja kiristää, kun tuntuu siltä, että jotain kiristävää kurkulla on. Ja hengittäminen on vaikeaa. Jossain vaiheessa alkaa yleensä yskittääkin, kun tuntuu, että ahdistaa niin paljon, että ei saa lainkaan henkeä. Se on kamalaa. Se on niin kamalaa, että tuokaan kuvaus ei kerro lainkaan, miten käsittämättömän kauhealta se tuntuu.

 

NN lintsasi taas englannintunnilta. Varmaan voisi sanoa, että onneksi. Silloin jo tuntui, että minä kuolen kohta, vaikka hän ei ollutkaan siellä. Englannin nollatunnin jälkeen minulla oli sitten ne jokaperjantaiset kaksi hyppytuntia. Menin oppilaskunnan huoneeseen ja ajattelin, että siinähän ehtisi tehdä sen MacBeth –tekstitaitovastauksen. Oppilaskunnan huoneessa oli taas törkeästi porukkaa, mutta "NN:n tuoli" oli vapaana. No, sinne minä sitten menin ja kasasin tarvittavat tavarat joko syliini tai sitten jonnekin nojatuolin kohtaan. Tein sitä ehkä vartin. Sitten mieleeni pälkähti, että paljon parempi olisi vain nukkua.

 

Ja vaikka minä olenkin suhteellisen kireä koulussa, minulla oli niin kipeä ja vielä ahdistunutkin olo, että nojasin päätäni viereisen sohvan käsinojaan ja käperryin nukkumaan siihen nahkanojatuoliin. Koko ajan mp3:sta soi Nightwishin The Poet and the Pendulumin instrumentaaliversio. Siitä tuli jotenkin turvallisempi olo, kun se oli niin tuttu ja muisti niitä kuviakin, mitä olin tunkenut Teh Pendulumiini (siihen kuvakollaasiin, jonka tein Deviantartin kuvista). Eikä siinä ollut sanoja. Kun ahdistaa, sanat saa ahdistumaan entistä pahemmin.

 

Minä arvelen ihan oikeasti nukkuneeni pariin otteeseen pienen hetken siinä. Pääasiassa se meni kuitenkin niin, että olin puoliksi hereillä ja puoliksi unessa. Sekin tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai puolimaata rennosti silmät kiinni. Ihmiset nukkuu aika usein juuri noiden hyppytuntien aikaan. Ainakin ovat nukkuneet sen jälkeen, kun me abit saatiin se koko huone käyttöömme. Toisaalta hyvin ymmärrettävää: on perjantai ja koko viikko on ollut kauheaa raatamista, kello on hieman yli kahdeksan aamulla ja oppilaskunnan huone on tyhjähkö ja hiljainen.

 

Onnistuin myös kaiketi todistamaan todeksi väitteen, että kukaan ei voi näyttää kovin kauhealta nukkuessaan. Ihmiset eivät nauraneet tai pilkanneet tai mitään, vaan herrat Entti ja Salainen ystäväkin, jotka toisen hyppytunnin aikana linnoittautuivat koneelle (ja se on ihan siinä tuolin lähellä, koneen ja sen tuolin välissä on ehkä metri ja siinä välissä istuivat sitten vielä ne tyypitkin), ottivat kauhean tyynesti sen, että jaa, tuossa nukkuu taas joku ja puhuivat puoliksi kuiskaten. Tuntui ihan turvalliselta, vaikka oli silmät kiinni suhteellisen oudossa paikassa ja suhteellisten outojen ihmisten keskellä. Jotenkin siinä oli kuitenkin luottamus muihin abeihin. Luotin heihin niin paljon, että saatoin nukkua edes hieman siinä kummallisessa ympäristössä.

 

Toisaalta, jos joku olisi napannut siitä kuvan, kun minä nukun hankalassa asennossa ikivanhassa nojatuolissa pää viereisen sohvan käsinojalla, sylissä äidinkielen käsikirja sekä kurssivihko, mutta sen lisäksi nojatuolin toisessa reunassa penaali, kurssivihon päällä konsepti, jossa on aloitettua tekstitaitovastausta ja vasemman polven päällä MacBeth... Olisi ollut varmaan aika hyvä kuvaus abin elämästä. Tulin kuitenkin tulokseen, että oli lämpimämpi nukkua ne kirjat sylissä, joten en laittanut niitä reppuunkaan.

 

En tiedä ensimmäisestä välitunnista paljon mitään. Olin aika lahjakkaan nukuksissa silloin, yhtäkkiä oli vain koko huone täynnä ihmisiä. NN:kin oli, sen laitoin merkille, mutta muuta en sitten oikeastaan. Jatkoin vain puolinukkumista. Toisen välitunnin alkaessa ryhdyin heräilemään. Olo oli aika tokkurainen, mutta paljon parempi ja ahdistus oli kadonnut ihan kokonaan ja olo oli muutenkin hyvä.

 

NN tuli sitten myös yhdessä vaiheessa oppilaskunnan huoneeseen. Nyt unohdamme sen eilisen väitteeni, etteikö NN koskaan hakeutuisi minnekään minun lähelleni. Hänen pääasialliset kaverinsa pelasivat korttia toisessa pyöreistä pöydistä, mutta NN tuli katsomaan, mitä herra Entti ja Salainen ystävä puuhasivat. Hän katsoikin minuun taas vaihteeksi. Pariin otteeseenkin seistessään siinä puolen metrin päässä minusta, mutta minä varoin katsomasta häneen sen ensimmäisen kerran jälkeen. Katselin myös, mitä herra Entti ja Salainen ystävä puuhasivat (kun kerran siitä nojatuolista näki täydellisesti, mitä koneella tehtiin).

 

NN-tilanne tuntui muutenkin taas hieman paremmalta. Ja taas hyvin epäoikeudenmukaisesti tunsin oloni tyytyväiseksi, kun neiti EH kutsui NN:ää nimeltä kysyäkseen, oliko opettaja jo luokassa, mutta NN ignoorasi hänet ja käveli vain pois. Hän tekee niin verrattain usein. En usko, että kyse olisi siitä, etteikö hän oikeasti kuulisi, vaan siitä, että hän ei vain halua kuulla ja reagoida. Tuon jälkeen neiti EH sitten murahti, että "ei sitten" ja kysyi sen sijaan herra JuT:lta.

 

Tuon jälkeen näin hänet sitten vielä salissa, jossa keskusteltiin potkiaisista. Rehtori meinaa nyt uudistaa koko potkiaissysteemin, kun kerran meidän nuorisoseura ilmoitti, että meille sitä ei enää vuokrata. Pikkujoulujen jälkeen oli paikka ollut kuulemma ihan sanoinkuvaamattomassa sotkussa ja lattia oli ollut tahmea ja vaikka mitä. Verta ja oksennusta ja kaikenlaisia jätöksiä oli kuulemma löytynyt ties mistä. Nyt sitten me kolmoset protestoidaan, että mekö ollaan ainoa ikäluokka sitten, joka ei ole saanut mitään: Ei mitään kansainvälisyyskursseja, joita tuli heti meidän jälkeiselle ikäluokalle, eikä mitään vierailua eduskuntaan (mitä on ollut joka vuosi, paitsi nyt) ja sitten koska kakkoset ja ykköset riehui pikkujouluissa (suurin osa kolmosista oli täysi-ikäisinä tietysti baarissa, eikä nuorisoseuralla), me ei muka saataisi potkiaisiakaan.

 

Nyt meinataan sitten, että järjestettäisiin koulun valvonnan alla "kuivat" potkiaiset päivällä koulussa. Ja hyvähenkiset ja sellaiset, eikä mitään, että pilkataan toisia. Kuulosti ihan hyvältä, mutta jotenkin olen aika skeptinen sen suhteen, että miten se sitten muka toimisi.

 

Näin myös abi-lappuja. Siis niitä, joita teipataan sitten seinälle. Suurin osa oli huonoja ja niissä oli jonkun nuoremman oppilaan nimi ja sitten joku lause tyyliin: "Ei se viina juomalla lopu." Oli muutama hyväkin. Yksi hyvä oli uskonnonopettajasta:

 

***

Uskonnonopettaja: "The Rain EI ole kristillistä musiikkia."

 

...Miksi ei?

 

***

 

Minä en ole tuota kuullut, mutta Nan on joskus sanonut, että tämä kyseinen opettaja oli sanonut, että Lordi ei ole lainkaan kristillistä musiikkia, vaan saatananpalvontaa. Nan kuuntelee itse Lordia, joten hän oli aika tyrmistynyt tuosta kommentista ja minustakin se on älytön. Se opettaja tuntuu ajattelevan, että jos joku on metallia tai rokkia tai muuta, niin sitten se ei voi olla kristillistä. Tuo oli kuitenkin hyvin muotoiltu ja siihen oli piirretty vielä hieno kuvakin (The Rainin tunnus ja siihen punainen rasti päälle).

 

Toinen hyvä oli meidän lyhyen matikan ja kemian opettajasta (Maukka):

 

***

 

Lukion opettajat ihmettelevät, miksi Maukan luokkalaiset ovat aina aikaisin ruokalassa.

 

Maukka: "Kenen kello edistää eniten? No, mitä se on?"

Oppilas: "Viittä vaille." (Ruokailu alkaa kymmenen yli)

Maukka: "No niin, mennään syömään."

 

***

 

Se opettaja on oikeasti aina tuollainen. Vaikka sellaisella tunnilla, jolla minä olen ollut, tuota ei ole kysytty täsmälleen noin, vaan Maukka on aina sanonut: "No niin, ei tässä nyt enää mitään uutta asiaa viitsi aloittaa, niin mennään syömään." Olisi vain muitakin hyviä, eikä mitään pilkkaavia nuoremmista oppilaista. Minua huvittaisi keksiä jotain meidän matikanopettajasta, mutta hänestä on kauhean vaikea keksiä mitään. Hän tuntuu tekevän kaiken aina tahallaan, eikä tee mitään pahoja mokia, vaan selviää aina kaikesta viisastelemalla. Siitä toisaalta voisi repiä jotain, kun hän aina liidun loputtua rullaa tuolillaan huoneen toiseen reunaan ja heittää sen pikkuisen liidunpalan sieltä roskakoriin ja näyttää sitten kauhean ylpeältä. Joskus on muutamat muutkin menneet yrittämään ja siitä on tullut kauhea kisa.

 

Mutta päivä meni ihan hyvin. NN-tilannekin (jos sellaista siis on), tuntuu jotenkin paremmalta kuin aikaisemmin viikolla. Periaatteessa kai siksi, että en välttele NN:n katsetta enää niin paljon. Emt. Nanin kanssa keskusteltiin siitä, että jos jommallekummalle meistä kävisi niin, että näyttäisi siltä, että joku on ihastunut meihin, mutta me emme olisi ihastuneet takaisin, niin miten me käyttäytyisimme. Molemmilta tuli se, että yrittäisi välttää katsekontaktia. Mietittiin myös, että pakko NN:n on ainakin aavistaa jotain minun tunteistani, koska olen kuitenkin tehnyt niin paljon ja Nankin sanoi, että NN:n on ihan totaalisen pakko arvella jotain. Ja jos nuo laittaa yhteen, niin jos hänen kerran on pakko ainakin arvella jotain, mutta hän ei välttele minun katsettani, niin... No, ei hän ainakaan yritä olla kauhean torjuva.

 

Pääasiassa tuntuu taas siltä, että minä olen ollut se, joka on ollut torjuva. Minä en ole katsonut häneen päinkään suunnilleen koko viikkoon ja olen välttänyt hänen katsettaan kuin ruttoa. Nyt kun en välttele sitä niin paljon, huomaan, että NN katsoo minun suuntaani aika usein. Minä tunnen oloni kuitenkin välillä kiusaantuneeksi, kun en uskalla katsoa NN:ään kauhean usein. Pelkään, että jos hän ei pidä minusta, hän kokisi sen äärettömän epämiellyttävänä ja epäkohteliaana. Tai siis, jos NN katsoo minua toistuvasti silmiin, niin minulle tulee epämukava ja ahdistunutkin olo. Minä en halua tuottaa sellaista oloa kenellekään.

 

Mutta kuitenkin. NN katsoo minua useammin "avoimesti" (siis niin, että minun on hyvin mahdollista nähdä, että hän katsoo minua) kuin minä häntä. Se on hyvä, eikö? Sitten ei kai ainakaan voisi ajatella, että hän pitäisi kauhean pahana asiana, että meidän katseet kohtaa ehkä useammin kuin kahden random-ihmisen? Vaikka toisaalta kyse voisi olla myös siitä, että hän katsoo, että "tuijottaako se skitso friikki taas". Emt. Ei se hänen katseensa vaikuta ainakaan siltä.

 

Tai siis, kun tänäänkin oppilaskunnan huoneessa hän yritti jotakuinkin saada herra MR:n repun siirtymään pois tuolilta pelkästään katsomalla sitä äärettömän ilkeästi. Sitten hän nosti sen ärtyneen katseensa ja sattumalta minä olin juuri siellä, minne hän katsoi. Ja tietysti voi olla, että minun subjektiivinen tulkintani vaikutti asiaan, mutta jotenkin se näytti kummalta, kun tyyppi on ensin ottanut ilkeimmän ilmeensä tuijottaakseen tuolilla olevaa reppua, mutta sitten kun hän katsoi minuun, niin sitten yhtäkkiä näytti kuin ne kaikki kiukkukurtut olisivat kadonneet suunnilleen sekunnin murto-osassa. Ja tuon jälkeen tyyppi päätti, että ei, eipäs pelatakaan korttia, vaan notkutaan koko välitunti katsomassa, mitä herra Entti ja Salainen ystävä tekevät tietokoneella.

 

Joo, aika johdattelevasti ilmaistu. Olisihan siinä tietysti muitakin vaihtoehtoja ollut. Ehkä Aksun, herra MR:n ja JuT:n ja MaP:n peli oli huonossa vaiheessa ja kun MR ei kuitenkaan siirtänyt sitä reppuaankaan siitä (ja ei, reppu ei siirtynyt NN:n katseen voimasta) tai ehkä hän oli vain ominaiseen tapaansa utelias muiden ihmisten suhteen ja halusi tietää, mitä Salainen ystävä ja herra Entti puuhasivat. Olikohan tuossa kaikki mahdolliset vaihtoehdot?

 

NN tekee joskus tuollaisia outoja teatraalisia pieniä eleitä, joita minun tulkintani mukaan suunnilleen kukaan ei koskaan huomaa. Kuten tänään sitten myöhemmin. Minä en nähnyt sitä, mutta Nan selitti sen minulle revettyään totaalisesti. NN kaatui portaissa. Ei siinä mitään nauramista ole, vaan itsekin olen portaissa kompuroinut ja se on jotakuinkin nolointa, mitä voi tapahtua. No joo, mutta NN kuulemma nousi siitä teatraalisen horjuvasti päätään pudistelleen ja heilautti reppunsa niin, että meinasi sitten kaatua toiseen suuntaan.

 

Ja kerran kun olin oppilaskunnan huoneessa ja NN tuli sinne ja siinä kohtaa, missä yleensä kuljetaan, oli kaksi reppua vierekkäin tiellä. Siitä olisi voinut astua ihan helposti yli, mutta NN käveli ihan reppujen eteen nosti sitten toisen jalkansa liioitellun teatraalisesti reppujen yläpuolelle ja hypähti siitä yli.

 

Ja kerran – tämä on tosin tietysti subjektiivisen tulkinnan tuotos, joten se on helposti kyseenalaistettavissa – kun minullakin oli hyvä päivä ja NN oli sattunut juttelemaan kavereidensa kanssa niin, että oltiin oltu melkein kylki kyljessä, niin kun hän lähti kavereidensa perässä pihalle, niin minä katsoin sitten liioitellun ilmeiseen tapaan hänen peräänsä. Sitten tyyppi kääntyi katsomaan myös taakseen ja katsoi minua silmiin ja teki tämän kaiken kävellen siis koko ajan eteenpäin. Sitten hän kääntyi taas kävelysuuntaansa – ja törmäsi oveen, joka oli ehtinyt mennä jo kiinni hänen kavereidensa perässä. Näytti sitten vielä teatraalisen pölähtäneeltä (sen olisi voinut vetää paljon huomaamattomamminkin). Voitte uskoa, että minulla oli hymyssä pitelemistä.

 

Hän tekee tuollaista silloin tällöin, lähinnä minun tulkintani mukaan silloin, kun hänellä on hyvä päivä. Hän ei tee sitä kenellekään, mutta silti kaikille. Ja nuo on radikaaleimpia esimerkkejä, tekee hän kaikenlaista pienempääkin. Esimerkiksi silmät tuntuu välillä liikkuvan ympäriinsä melkein kuin sellaiset hedelmäpelijutut. Hän ei varsinaisesti elehdi paljon, huido käsillään puhuessaan tai muuta sellaista, vaan tekee kaiken pääasiassa kasvoilla tai sitten tuolla lailla koko vartalolla.

 

Minä satun itse olemaan myös hieman addiktoitunut moiseen tapaan. Olen ollut jo ennenkin kuin tapasin NN:n, että hänelle ei mene kunniaa tuosta. Ainakin joskus minusta tuntuu erityisesti, että teen kauheasti kasvoillani sellaisia pikkuisia hienoisesti liioiteltuja eleitä. En aina tosin kovin paljon, mutta jos olen tavallista positiivisemmalla tuulella, niin silloin ainakin (itse sitä on aika vaikea huomata). En koskaan mitään noin radikaaleja kuin NN, mutta joitain pieniä kuitenkin. Ei nyt tule mieleen mitään erityisen tyylikästä... Kaikki tuntuu kirjoitettuna niin kauhean tyhmältä. Ja ehkä se onkin tyhmää, mutta se auttaa minua olemaan rennompi.

 

No, yhden esimerkin voisi mainita tämänpäiväisestä esitelmästä. Piti pitää äidinkielentunnilla suullinen esitelmä ja koska en ollut kauheasti valmistellut sitä, minun piti vetää se aika lailla tyhjästä. Vertailin yhden sarjakuvan henkilökuvia ja pidin sitä lehteä koko ajan pystyssä toisella kädellä, jotta yleisö voisi nähdä edes jotain ja toisessa kädessä minulla oli sitten ne vähäiset muistiinpanoni. Yhdessä vaiheessa sitten se lehti taittui keskeltä ja nuupahti niin, että se meni kaksinkerroin, eikä sitä sarjakuvaa tietenkään näkynyt kenellekään. Minä sitten jätin lauseen kesken, ja kohotin hieman kulmiani (kuin olisin sanonut lehdelle: "Jaaha.") ja nostin sen takaisin pystyyn. En jatkanut heti, vaan pälyilin (päätä liikuttamatta) skeptisesti oikealle ja vasemmalle ja sitten taas lehteen ennen kuin jatkoin. Se on hankala selittää, kun siinä on niin paljon tuollaista pientä, joka tapahtuu nopeasti ja puolihuomaamattomasti ja tuokin koko episodi kesti alle kymmenen sekuntia.

 

On huono esimerkki. Tuollaisia ei koskaan pitäisi kirjoittaa. Mutta kuitenkin. En minäkään tee noita kenellekään erityisesti, vaan kaikille ja silti en kenellekään. Paitsi sitten tosiaan ehkä itselleni. En minä edes ajattele sitä kauheasti, vaan se tulee luonnostaan. Ja kun – no, subjektiivisesti tulkittuna – tuo on yhteinen tekijä minulle ja NN:lle, niin se näkyy sitten myös meidän vuorovaikutuksessamme. Ainakin niissä keskusteluissa, joita me käytiin ykkösellä. Nämä myöhemmät tulkinnanvaraiset tapaukset ovat sitten asia erikseen, mutta kuitenkin.

 

Tuo saa minut kuitenkin miettimään noita kaikkia koskemisia ja muita vahinkoja siten, että ovatko ne tarkoitettuja vai eivät. NN hyvin harvoin tekee mitään sellaista, mitä ei tarkoita. Tai siis, kuten noista teatraalisuuksistakin näkee, niin tyyppi viestii keskimääräistä enemmän myös ruumiillaan ja ilmeillään. Vähän niin kuin minäkin. En puhu paljon ikätovereideni kanssa, mutta silti koen suunnatonta tarvetta pyöräytellä jollekulle silmiäni tai huokaista, jos tunnen oloni lannistuneeksi tai kurtistaa kulmia hieman, jos en tajua jotain asiaa.

 

Ehkä siksikin koskeminen on minulle niin suuri asia: minun koko ruumiini ja kasvoni ja kaikki, mitä minussa on, on jotain, jolla minä ilmaisen itseäni. En tykkää koskea ihmisiin vahingossa (enkä tahallaankaan), koska toisen koskeminen on minulle myös tietynlainen viestintäkeino. Ehkä siksi oletankin - ehkä tarpeettomastikin - että tapaukset, joissa NN on koskenut minua, ovat olleet ainakin osittain tarkoitettuja. Tai siis, kuten joskus ennen joulua sanoinkin, NN ei ollut koskenut minua yhtään ainutta kertaa koko lukioaikana, mutta sitten yhtäkkiä ties miten monta kertaa parin viikon sisällä. Ja tietysti minä henkilökohtaisesti haluaisin uskoa siihen, että se olisi tarkoitettua.

 

Mutta tuosta esitelmästä tarkemmin. Se meni itse asiassa äärettömän hyvin ja olin aika rento. Oli ihan hyvä päivä tänään. Olin viimeinen, joka piti sen ja minun tuurillani juuri minua ennen esittänyt NN:n jengin ryhmä (jossa NN ei siis ollut, kun kerran on toisessa ryhmässä) piti esitelmänsä täsmälleen samasta sarjakuvasta kuin minäkin. Eli kiva, kun piti mennä sinne selittämään melkein niitä samoja asioita, vaikka meidän tehtävänannot olikin erilaisia. Olin aika rento ja pystyin puhumaan hyvin. Melkein itse asiassa samaan tyyliin kuin täällä blogissakin. Ei ihan, mutta melkein. Eli jaarittelin siinä ja mietin välillä hetken ja jaarittelin vähän lisää. Ja sain paremmat arvostelut kuin se minua edeltänyt ryhmä. Kuulemma etenin hyvin ja järjestelmällisesti ja otin monia asioita huomioon. Niin joo, ja tietysti katsoin myös yleisöön vähän joka välissä puhuessani samalla eikä se tuntunut edes mitenkään pahalta. Joskus tuollaiset tilanteet tuntuvat niin kaameilta kuin olla ja voi, mutta jos on hyvä päivä ja tulee muutenkin tehtyä sellaisia teatraalisuuksia, niin tuollainen esitelmän pito tuntuu vain jotenkin jännästi kiehtovalta, kun pääsee sillä lailla puhumaan niin monelle yhtä aikaa.

 

Tästä tulee taas näköjään äärettömän pitkä blogikirjoitus. On tullut tehtyä ja ajateltua tänään näköjään aika paljon. Olen onnistunut jauhamaan nukkumisestakin yli kolme kappaletta. Eikö sitä voi kutsua jo jaaritteluksi, hmm? Mutta oli ihan hyvä päivä. Rento. Turvallinen. Aluksi kauhean ahdistava, mutta sitten se katosi ja vielä koulussa ja oloni tuntui hyvältä.

 

Niin joo, vielä oli yksi asia, joka minun piti sanoa. Liittyen tuohon ahdistukseen siis. Aamulla, kun olin ahdistunut ja mietin, että yrittäisikö taas hankkia itsensä aikaisin sinne englanninluokan eteen, jos NN vaikka olisi siellä myös aikaisin, niin ehkä saisin heitettyä hänelle jotain. Se tuntui mahdottomuudelta. Sellaiselta, että mieluummin olisi heittänyt kirveen kaivoon yrittämättä edes. Sitten minä jotenkin ajattelin, että hänhän on kuitenkin se sama tyyppi, jonka kanssa meillä oli törkeän hauskaa ykkösellä. Tyyppi, joka istui minun vieressäni opon luokassa ja katsoi aina minun kirjastani, jos hänellä ei kyseisen aineen kirjaa vielä ollut.

 

Tuon jälkeen olo helpotti hieman. Kun on kulunut näin pitkä aika tuosta ja siinä välillä minunkin tunteeni NN:ää kohtaan ovat ehtineet muuttua aika paljon ja kun häntä ajattelee ja hänestä kirjoittaa, niin on välillä kauhean vaikea muistaa, miten hauskaa ja rentoa se meidän työskentely oli silloin ykkösellä, vaikka oltiin vasta tutustuttu toisiimme. Se oli alusta asti sellaista. NN ei ikinä kohdellut minua mitenkään ilkeästi tai torjuvasti, vaan aina sellaisella kaverillisella tyylillä. Ei ketään muita tyttöjä silloin, eikä nytkään. Neiti EH on toki vielä kysymysmerkki, mutta sekin näyttäisi olevan ainakin aika ailahtelevaista. Ei neiti EH:n osalta, vaan NN:n. Olen yhden ainoa kerran nähnyt hänen juttelevan neiti EH:lle sillä tyylillä, jolla hän jutteli ennen minulle, mutta muutoin hän on ollut tämän seurassa vain nyrpeä ja hiljainen.

 

Okei, aikaa on kulunut ja tilanne on muuttunut ja mekin ollaan molemmat muututtu, mutta tarkoittaisiko se välttämättä sitä, että NN:n käyttäytyminen minua kohtaan olisi muuttunut radikaalisti päinvastaiseksi? Muistan vain yhden työskentelytilanteen, jossa me ei toimittu ja se oli silloin, kun minulla oli pahan sortin ahdistuskohtaus päällä. Muuten kaikki vaihdetut sanat on olleet sellaisia, että ne on heitetty rennosti ja ainakin minun tulkintani mukaan molemmat myös nauttivat niistä kaikenlaisista keskusteluista.

 

Tietysti pitää ottaa huomioon myös se mahdollisuus, että NN suhtautuisi minuun negatiivisesti. Tänään puhuin kuitenkin Nanille ja kerroin hänelle kaiken, mikä minua vaivasi. Ei ollut yhtään asiaa, jonka olisin salannut tai jättänyt kertomatta. Tuosta asiasta sitten sanoin hänelle, että olen miettinyt noita asioita ties miltä kantilta ja ottanut myös huomioon ne negatiiviset vaihtoehdot. Sitten sanoin kuitenkin, että jos minun pitäisi odottaa pahinta ja lähestyä NN:ää jotenkin, minä en ikinä pystyisi siihen. Minä tarvitsen kaiken mahdollisen positiivisuuden, mitä löydän itsestäni, jotta pystyn edes tekemään mitään. Tällaiset asiat ovat kauhean vaikeita minulle. Minä en voi tehdä jotain tuollaista ja odottaa pahinta. Se on jotain, mitä yleensä teen, mutta tuossa se ei toimi. Se saa minut lamaantumaan, se saa minut luovuttamaan ilman yrittämistäkin.

 

Minä en aina ole kaikkein positiivisin ihminen, joten tällainen asia, joka vaatisi kauhean määrän positiivisuutta... Minun on kauhean vaikea löytää sitä määrää itsestäni. Jos vain pakotan itseni vastoin omaa hyvää oloani sanomaan NN:lle jotain, siitä ei tule mitään. Minä olisin lukossa. Vihaisin tilannetta, että loppujen lopuksi olisin luultavasti valmis tekemään mitä tahansa vain päästäkseni pois siitä. Ja jos lähtökohta on tuollainen, niin mikä on todennäköisyys, että siitä seuraisi mukava ja leppoisa keskustelutuokio? Minun täytyy olla poikkeuksellisen hyvällä tuulella, jotta pystyisin sanomaan yhtään mitään. Ja jos olen, niin se tulisi luultavasti ihan luonnostaan ja olisin rento ja jos minä olisin rento ja sanoisin jonkun täysin poskettoman heiton, niin tuskin NN:kään kauhean kireä sellaisessa tilanteessa olisi.

 

Vähän niin kuin tuollaisten esitelmienkin kanssa. Joskus ne saavat minut ahdistumaan ihan käsittämättömästi ja en pysty tekemään muuta kuin lukemaan paperista ja änkyttämään joka toisen sanan kohdalla ja punastumaan ja tärisemään ja olemaan katsomatta yhtään kehenkään. Toisaalta sitten saatan oikein nauttia tilanteesta ja vetää esitelmän tuosta vain joko paperista tai ilman. Ja kuuntelijoihin täytyy silloin ehdottomasti ottaa katsekontaktia ja kaikki puhe menee täydellisesti änkyttämättä tai sanoja sekoittamatta.

 

Minun elämäni rakentuu siis periaatteessa fiilikseen, ehkä olette huomanneetkin, että viljelen tuota tunne-juttua vähän joka välissä. Se on kuitenkin jotain, joka vaikuttaa minun käytökseeni niin selkeästi kaikista pikkuasioista tuollaisiin isoihin asiakokonaisuuksiinkin.

 

Mutta jos pikkuhiljaa nyt vihdoin päättäisi tämänkin kirjoituksen (köh, seitsemän sivua wordilla, fontilla 10?). Saatoin ehkä hieman innostua taas tuosta höpöttämisestä, mutta silti tuntui siltä, että jäi miljoona tärkeää asiaa sanomatta. Ai niin joo! Vielä loppuun pari lainausta, joille meidän biologian ryhmä repesi ihan totaalisesti tänään:

 

Herra PK: "Ja se sivistystoimen johtajaki, ku sille puhuu, on ku männylle puhuis."

 

***

 

Herra M(P): "Kuuluuko sen muuten olla 'autoploidia' vai 'autopolyploidia'? Ku kirjassa lukee toi 'autoploidia', mutta mun vihkossa on 'autopolyploidia'."

Herra PK: "Mun vihkossa on 'plodipoloidia'."

 

***