Torstaisen kirjoittajaryhmän raapustus
Näen suuren portin. Sen ovi on aukikin jo. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, niin sanotaan. Sinäkin olet aurinkoista ja vihreää. Jotenkin salakavalasti huomaan kulkeutuneeni siihen kahden maailman rajalle. Lopultakin ovi on auki, joten luulisi mnun olevan huojentunut. Sen sijaan olen kauhuissani.
Vehreä maailma houkuttelee minua astumaan portin läpi, mutta en voi. Miten muka voisin? Minä, joka olen nimetön, sieluton... mikä lie.
On helpompaa vain pysyä aidan toisella puolella, jossa on varjoisaa, viileää ja kuolleita kukkia. Ainahan sitä silloin voi haaveilla vihreydestä, elämästä. Täydellisyydestä. Elää itsepetoksessa, tyhjyyttä silmissä, sillä jos ei koskaan yritä hypätä kallionkielekkeeltä ja lentää, ei voi pudota. Voi uskotella itselleen, että joku päivä yritän, joku päivä tulee sopiva hetki levittää siivet ja uskaltaa.
Samalla sisimmässään kuitenkin aina tietää, ettei sitä päivää milloinkaan tule.
