”Pois hältä vaiva, parantaa etkö kuumetta voi sielun ja muistista pois surun juurta nyhtää, pois aivoista nuo huoltenpiirrot pesten? Ja etkö vastamyrkyll’ armaan unhon povesta puhdistaa voi taakkaa tuskan, sydäntä jäytävän?”<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
***
Noin sanoi Macbeth. Tänään minun piti palauttaa se kirja, joka oli lainassa koululta. Enkä ollut ehtinyt kirjoittaa niitä kaikkia lainauksia muistiin, joten hätäisesti raapustin tuon paperille ennen kokeen alkamista. Hieno lainaus. Välillä tekisi itsekin mieli kysyä samaa. Mutta Macbeth oli ihan hyvä näytelmä ja suosittelen sitä ehdottomasti.
No, tänään oli viimeinen koe, joka meni kai ihan hyvin. Siinä oli parin sivun kielioppiosuus ja sitten sai kirjoittaa vielä tekstitaitovastauksen, jos halusi. Minä kirjoitin, kun sillä pystyy korvaamaan huonoiten menneen tekstitaitovastauksen ja muutenkin halusin kirjoittaa, kun ylihuomenna on se tekstitaidon YO-koe. Oli taas inhottavimpia aiheita, mitä vain olla ja voi. Aineistona oli kolumni ja kaikki tehtävät liittyivät sen tyyliin. Minä vihaan tyyli-tehtäviä. No, kirjoitin kuitenkin ja uskon saaneeni siitä ihan hyvän. Kuitenkin, kun olin kirjoittanut jo melkein sivun, hoksasin, että se kolumnin loppu on myös tulkittavissa humoristisesti ja ironisesti, joka kääntäisi sen siis suunnilleen kokonaan ympäri. No, en jaksanut kirjoittaa sitä enää uudestaan, joten kirjoitin vain lisäksi, että ne lopun kommentit saavat myös ne alun kärjistetyt esimerkit vähemmän vallankumouksellisiksi ja kokonaissävy muodostuu rupattelevaksi ja viihdyttäväksi.
Nyt mietin myös noita tuolla blogin yläkulmassa olevia Googlen mainoksia. Minä olen aikaisemmin ajatellut, että ne ovat vain ihan sattumanvaraisia, mutta eivät ne olekaan! Aloin miettiä sitä jo vähän aikaa sitten, kun olin kirjoittanut paljon NN-kirjoituksia ja sitten ajatukseni risteilivät myös aiheessa ja sitten tuolla yläkulmassa mainostettiin sanoilla: ”parisuhde”, ”rakkaus”, ”ehkäisy” ja ”avoliitto”. Tuli sellainen olo, että joo-o! Tuollaistako minun blogini yläkulmassa mainostetaan? Enkä minä ole edes puhunut ikinä sanalleen mistään noista. Juuri nyt siellä lukee: ”Yo kirjoitus”, ”matematiikka”, ”kaava” ja ”uni ja lepo”. Kätevää. Varmaan se on jotenkin ohjelmoitu tunnistamaan joitain sanoja ja sitten valitsemaan niiden yleisyyden perusteella sellaisia mainoshakusanoja, jotka liittyvät jotenkin blogini sisältöön.
NN ei ollut tänään koulussa, koska hänellä ei ollutkaan koetta. Minä aivan muistin, että olisi ollut, mutta ei ollutkaan. Tajusin sen, kun Mitch tuli käytävälle väärästä päästä. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi kirjoittaa NN:stä vai pitäisikö kirjoittaa mitään. Minä olen aika sekaisin hänen suhteensa. Koko viime viikon olen henkisesti valmistautunut menettämään hänet. Olen tehnyt suunnitelmiani ja kaikkea, mutta minä en ole pystynyt katsomaan häneen ja ne suunnitelmatkin... Ne eivät ahdistaneet, koska olin psyykannut itseni sellaiseksi, että en välittänyt vastauksesta. En toivonut mitään. Olin pakottanut itseni heittämään kaiken toivon hänen suhteensa ja hänelle kertominenkin olisi ollut vain ”kohteliaisuus”, jonka olisin halunnut kertoa hänelle. Niin kuin informatiivisena asiana, että hän on hyvä tyyppi. Ei siksi, että hän olisi voinut ilmaista pitävänsä minusta myös.
Mutta eilen... Hänen ei olisi tarvinnut katsoa minuun. Hän olisi voinut mennä taakse istumaan, hänen ei olisi tarvinnut jäädä siihen eturiviin. Eikä hänen olisi kokeen jälkeen käytävässä tarvinnut vilkuilla minua. Hänen ei olisi tarvinnut jäädä jälkeen kavereistaan ja kääntyä 270 astetta ympäri melko huvittavan näköisesti kavereidensa lähtiessä, jotta hän olisi nähnyt vielä käytävän, jolla ei ollut muita kuin minä. Mutta niin hän silti teki.
Minä en pysty suojautumaan häneltä lainkaan. Hänen musta tukkansa ja ruskeiden silmien utelias katse... Minä en vain voi alkaa toivoa taas. En voi elätellä toivoa mistään, koska sitten kun siitä ei tule taaskaan mitään, niin joudun kokemaan uudestaan sen saman pettymyksen, mitä viikko sitten maanantaina. Toivo on minun pahin viholliseni. NN ei ole vihollinen. Hän on vain nappula, jota toivo käyttää hyväkseen saadakseen minut johdettua taas harhaan.
Ja vaikka toivoisinkin, mitä minä voisin edes tehdä? Jos asia tosiaan on niin, että NN ei uskalla lähestyä minua, koska pelkää torjumista, niin mitä siitä? Minä en uskalla lähestyä häntä, koska minä pelkään torjumista. Miksi minun pitäisi sitten tehdä jotain, kun kerran hänkään ei tee? Minä olen toivonut tarpeeksi, olen yrittänyt olla luovuttamatta... Mutta nyt, jotta asia edes ratkeaisi, minun pitäisi taas itse tehdä kaikki? Miksi hänen ylpeytensä on muka tärkeämpi kuin minun? Miksi muka hänen pelkonsa on hyväksyttävä syy passiivisuuteen, mutta minun pelkoni ei?
Ja vaikka toivoisin ja tekisin jotain, niin ei olisi mitään, mitä voisin edes sanoa! Ei ole olemassa yhtään asiaa, josta voisin saada aloitetuksi keskustelun hänen kanssaan. Ja vaikka saisinkin, niin hän pakenisi tilanteesta taatusti pian tai joku hänen kaverinsa (esim. neiti EH) tulisi paikalle tai jotain. Se on mahdottomuus. Teoriassa sille olisi ehkä pienen pieni mahdollisuus, mutta käytännössä se on mahdotonta.
Minun on otettava varman päälle. Kirjoitukset ovat tulossa, joten minulla ei ole varaa mihinkään henkiseen kriisiin. Katsokaa nyt, millainen olen ollut tämänkin viikon! Ja edellisen! Näen vain unia ja tuskailen ja mietin synkkisajatuksia ja Kuiskauksen äänellä puhuu nyt toinen ääni, joka käskee minun vain satuttaa itseäni. Jos toivo saa aikaan tällaista, niin minkä takia minun pitäisi toivoa? Minkä takia minun pitäisi uskoa yhtään mihinkään, kun kerran tämä on lopputulos joka ikinen kerta!
Hitto. Pitää varmaan raahata itsensä kirjastoon tänään, kun tekee mieli lukea. Ja olen ehkä tulossa nyt viimein sitten kipeäksikin, kun päätä särkee ja on kylmä ja kurkku kipeä. Kiva.
