Ei väsytä yhtään, vaikka pitäisi jo nukkua. Sentään huomenna on vielä vapaapäivä. On tärisevä olo. En ole syönyt taaskaan, en syönyt eilenkään. Vihaan nykyistä itseäni. Terapiassa yritin ottaa asian puheeksi, mutta en päässyt edes alkuun. Itkin vain, eikä siihen auttanut normaalit hengitysharjoitukset eikä sekään että käveltiin siellä terapiahuoneessa vähän ympäriinsä. Puhe oli siitä, miten se lähti kun oli ne Eeron tuparit ja Natalia pyysi Eeroa ottamaan yhteiskuvan hänestä minusta ja kolmannesta naisesta. Se näytti hirveältä - tai siis minä näytin hirveältä. Olisin varmaan joka tapauksessa, ihan normaalipainoisenakin tuntenut oloni epämukavaksi sen nähdessäni, sillä kun posaaraa kuvassa kahden päätä lyhyemmän kanssa, tuppaa näyttämään jättiläiseltä.

En saanut siis sanottua terapeutilleni, että kyse ei ole vain siitä kuvasta, vaan siitä, että ajattelen sitä kaikkea koko ajan. Olen katsonut Xenaa viimeaikoina ja sitäkin katsellessani ajattelen vain että siinä on Xena ja Lucy Lawlessin reidet, näyttävät aika isoilta, mutta jos voisi edes näyttää häneltä, niin se olisi jo jotain. Siinä on Gabrielle, hänen reitensä ovat vähän pienemmät, mutta Gabrielle nyt onkin pienempi kuin Xena. Ja siinä on Callisto, voi luoja, vaikka laiduttaisin niin pitkään että kuolen nälkään, en voisi siltikään ikinä cosplayata hänenä, hän on kuin tikku, mutta täydellinen sellainen.

Terapiassa oli puhetta siitä, että miltä minusta tuntui kun katselin sitä kuvaa, joka oli otettu siellä Eeron tupareissa. Luettelin tunteita, mutta kun hän kysyi, että missä ne tuntuvat, en tiennyt. Yritin kyllä tunnustella, mutta en löytänyt mitään. Lopulta sanoin, että kun mietin sitä kuvaa, päässäni pyörii kyllä ajatuksia, mutta mikään ei tunnu miltään. Nytkään en tunne sitä. Yleensä kirjoittaessani tänne havaitsen sen pienen ahdistuspallon jossain rinnassa, sellaisen, josta tiedän, että se on joku tunne, jonka olen huomaamattani tukahduttanut. Luulisi, että tuntisin jotain, mutta koko ruumis tuntuu ihan tyhjältä.

Menin terapian jälkeen leffaan katsomaan sen uuden Kaunottaren ja Hirviön. Se oli pieni pettymys. Odotin siltä ehkä enemmän, vaikka toisaalta typerää, että odottaisi muuta kuin saman piirretyn leffan näyteltynä. Mutta se oli jotakuinkin täsmälleen sama. Muutoksia oli vain hyvin epätärkeissä kohdissa ja nekin tuntuivat vain sellaisilta, että niillä yritettiin korjata alkuperäisen version logiikkavirheitä (lunta linnassa vaikka Bellen kaupungissa oli juuri kesä, miksi kukaan ei tajunnut miettiä, että mihin se hieno prinssi (Hirviö) yhtäkkiä katosi, jne.) jotka tuntuivat hyvin epätärkeiltä. Logiikkaa riitti, mutta tarina jäi aika köyhäksi. Kesken elokuvan minuun iski yhtäkkiä outo olo. En muista edes missä kohtauksessa se oli, mutta yhtäkkiä vain tunsin oloni todella kurjaksi. Se tuntui kipuna ylävartalossa, sellaisena pelon ja surun atomipommina. Se tuntui oikeasti siltä, että kuolisin siihen paikkaan. Olen tuntenut sen saman olon aikaisemminkin, lukioaikana pidin jopa listaa niistä päivistä. Edellisen kerran... no yksi kerroista oli ainakin se, kun erottiin Jaskan kanssa ja otin sitten ne kaikki pillerit.

Itkin muutaman kyyneleen leffassa ja yritin ajatella mitä tahansa muuta. Leffa oli ehkä puolessa välissä, joten ajattelin, että kukaan ei kuitenkaan huomaisi. Eikä huomannutkaan. Leffan loputtua olo tuntui oudolta. Ei sellaiselta äärimmäisen pahalta enää, se oli mennyt ohi. Mutta olo oli jotenkin sumuinen. No, en ollut syönyt koko päivänä ja kello oli jo melkein kuusi, joten se ehkä selittää sen. Bussille kävellessäni huomasin, että en pystynyt hymyilemään, kasvot tuntuivat jäykiltä. Päätin mennä vain kotiin. Bussissa alkoi itkettää, mutta pakotin itseni kestämään kotiin asti. Oli kuin olisin kävellyt sumussa ja mielessäni mietin sitä, miten kohta olisin kotona, kävelisin portaat ylös ja saisin lopulta suljettua oven perässäni. Ja siellä minä lopulta olinkin.

Itkin hetken oikein kunnolla, sen muistan. Paljon sen lisäksi en sitten muistakaan. Tiedän sen, että laitoin Myytinmurtajat pyörimään ja menin sängylle. Saattaa olla että pelasin jotain tai surffailin netissä ennen sitä, mutta en ole varma. Otin särkylääkeen, sillä päätä särki ja olin hieman huonovointinen. En ihmetellyt, sillä olinhan itkenyt niin paljon terapiassa ja ollut koko päivän syömättä. Yritin syödä vähän jotain, juoda vähän ja sitten ottaa nokoset samalla kun Myytinmurtajat pyörisivät taustalla. Koskaan ei pitäisi mennä nukkumaan kun on migreeni, mutta ajattelin sen vain johtuvat syömättömyydestä ja sehän menisi nyt ohi kun olin syönyt jotain.

Varmaan kymmenen minuutin kohdalla pysäytin Myytinmurtajat. Se häiritsi minua. Suljin tv:n ja tietokoneen näytön, mutta siitä ei ollut apua. Suljin silmänikin, mutta siitä ei ollut apua. Oli kuin päässäni olisi ollut kaleidoskooppi, jonka eri värit tuntuivat syöksyvän minua päin. Välillä nukahdin, välillä heräsin siihen että minulla oli samaan aikaan kylmä ja kuuma ja tärisin kauttaaltaan. Sitten nukahdin uudestaan. Sitten taas heräsin. Se oli varmaankin kaksi tai kolme tuntia kotiintuloni jälkeen, kun ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan migreeni yltyi niin pahaksi, että menin vessaan oksentamaan. Istuin pitkiä aikoja vessan lattialla ja pidin kämmentä silmilläni. Välillä tuntui että melkein nukahdin siihenkin. Sitten raahauduin takaisin sänkyyn, missä päänsärky tuntui voimakkaammalta, koska tyyny koski päähäni. Sitten menin taas vessaan oksentamaan.

Se meni suhteellisen nopeasti ohi, siitä olen kiitollinen. Eikä se kipu ollut mitään verrattuna siihen outoon oloon, jonka olin tuntenut leffateatterissa. Ennen keskiyötä olin jo melkein kunnossa ja ehdin tehdä hauskan synttäri postauksen 9gagiin muille samana päivänä syntyneille. Tänäänhän oli minun syntymäpäiväni. En ole tehnyt mitään tärkeää tänään. Seurannut synttärionnitteluja Facebookissa, katsonut Xenaa ja pelannut Pokemonia, ollut syömättä. Katsoin myös Thor-elokuvan. En ole aikaisemmin nähnyt sitä. Se oli ihan jees, liian lyhyt vain. Pidin Lokista ja nyt minulla on vaihteeksi uusi julkkisihastus: Tom Hiddleston. Se tuntuu vähän niin kuin oikealta ihastukselta ja tietysti siihen liittyy silloin se sama epätoivo siitä mitään ei tule koskaan tapahtumaan. Mutta tuo ihastus menee ohi. Minulla on ollut nyt sinkkuuteni ajan silloin tällöin näitä julkkisihastuksia, ensin Lee Pace Hobitti-leffoista, sitten Jared Leto Jokerina ja nyt näköjään Tom Hiddleston. Hiddleston ei ole sillä lailla komea (niin kuin vaikka se lihaskimppu joka näytteli Thoria), mutta hänellä on karismaa. Katsoin hänestä muutamia videoita netissä ja hän vaikuttaa todella siistiltä tyypiltä, jolla on näköjään valtava määrä faneja. Hän pitää Shakespearesta ja teestä, hän juo Earl Grayta samalla lailla "väärin" kuin minäkin - maidolla, vaikka oikeasti se pitäisi juoda sitruunalla maustettuna.

Joten mietin mielessäni sitä normaalia haavetta, jossa kirjoitan tarinani ja se julkaistaan keksimälläni nimellä, koska niin olen aina halunnut. Kirjoitan täällä ja olen Amia, en voi kirjoittaa jotain omalla nimelläni niin että muut saisivat lukea sen, koska se tuntuisi jotenkin siltä, että paljastan liikaa, tuntisin oloni niin haavoittuvaksi. Ja onhan minun oikea nimeni hankala, etenkin jos tekisin niin kuin tässä haaveessa, eli saisin julkaistua tarinan Britanniassa. Joten olisin vain Walsh, sanasta "Welsh", walesilainen, joka on alunperin ollut synonyymi muukalaiselle, foreigner. Tulisin kuuluisaksi ja kaikki tuntisivat sen uuden maailmani, mutta kukaan ei tietäisi että minä olen Walsh. Rikastuisin ja päättäisin ohjata itse elokuvan tarinastani.

Olen miettinyt sen mielessäni jo niin monta kertaa, että se alku on jo hyvin kaavamainen. On kiva ajatella jotain tuollaista, kun on ollut huono päivä töissä tai on ollut kotona koko päivän, tekemättä mitään. Se tuntuu vähän siltä kuin se kohtaus Da Vinci -koodissa, kun Robert Langdon yrittää ratkaista sitä krypteksiä. Siis tämä kohtaus. Pystyn melkein näkemään kaiken, pystyn kuvittelemaan lavasteet ja sen huoneen, joka minulla on. Sitten se kaikki haihtuu pois ja palaan takaisin tähän maailmaan, ja tiedän, että sitä ei tule koskaan tapahtumaan. En tule ikinä olemaan Walsh, olen vain minä. En ole maininnut tuota valitsemaani nimeä ennen kenellekään, koska elättelin toiveita että ehkä se voisi joskus olla jotta, edes jollain tavalla, mutta ei se tule koskaan tapahtumaan. En kirjoita tarpeeksi hyvin - ainakaan englanniksi - että joku haluaisi julkaista jotain kirjoittamaani. Ja vaikka kirjoittaisinkin, ja vaikka kävisi niin hyvä tuuri että löytäisin hyvän agentin, joka saisi pitchattua ideani jollekin kustantamolle ja tarinani julkaistaisiin, se vain olisi hyllyssä niin kaikki muutkin kirjat, paljon paremmat, eikä suurin osa ihmisistä koskaan tietäisi että se on edes olemassa.

Tiedän tuon kaiken ja silti nämä julkkisihastukset eivät tunnu loppuvan. Kuinka tyhmä minun on oltava, että ihastun johonkin leffatähteen, jota naiset fanittavat (ja joka oli ilmeisesti valittu seksikkäimmäksi mieheksi joku vuosi) ja joka deittailee näyttelijättäriä, kuten Taylor Swiftiä. En tule todennäköisesti ikinä tapamaankaan häntä ja vaikka tapaisinkin, niin hän nyt ei katsoisi minua kahta kertaa. Ja silti kun ajattelen, että hän ei tule koskaan tietämään tai välittämään siitä että juo teensä samalla lailla kuin minä, se sattuu hieman. Tiedän että tämäkin ihastus menee lopulta ohi, mutta näköjään sekään ei estä sitä surua tuosta.

Terapeuttini sanoo, että uskoo, että olen vain väsynyt, ylikuormittunut. Minusta ei tunnu siltä. Olin väsynyt pari viikkoa sitten, mutta sen jälkeen olen jotenkin unohtanut sen. Silloin oli ollut puhetta siitä että pyytäisin töistä ylimääräistä vapaata, mutta nyt odotan vain kesäkuun alkua, minne olen pyytänyt yhden viikon oikeaa kesälomaa. Olen nukahdellut töissä tällä viikolla ja latinantunnilla nukahdin ilmeisesti niin totaalisesti, että en tunnin loppuessa mitenkään voinut uskoa, että se oli jo ohi. Ja nyt loppui juuri se kahden viikon superjakso, kun minulle oli vahingossa laitettu ne maksimitunnit.

Ja kello on jo yli kolme, mutta olen edelleen hereillä. Vieläkään ei väsytä. Jotenkin on hankalampi nukahtaa silloin kun en ole syönyt. Tuntuu jotenkin surulliselta. Tai päässäni tuntuu surulliselta, kun mietin tätä oikeaa elämääni, mielessäni pyörii surullisia ajatuksia. Kehossa ei tunnu miltään. Paitsi jonkinlainen kihelmöivä pallura jossain rintakehän alaosassa tai sitten vatsa yläosassa, mutta sekin on varmaan vain sekoitus toivetta ja pettymystä, kun toivoo jotain, mitä ei tule koskaan tapahtumaan.

En tiedä olenko sekoamassa vai tulemassa järkiini, vai vain väsynyt. En koe, että loma auttaisi tähän, minun pitäisi silloin saada lomaa itsestäni ja tästä koko elämästä, mutta sehän ei tietenkään onnistu, koska sellaista ei vain ole. Olen vain väsynyt itseni vihaamiseen.

Tai ehkä olen vain väsynyt. Nyt alkaa ehkä hieman unettaa. Pää alkaa tuntua raskaalta ja viluttaa. Tekisi mieli katsoa Thor uudestaan. Se ei ollut sinänsä niin hyvä leffa ja kaikki hahmot Lokin lisäksi olivat todella latteita. Mutta Lokissa oli persoonaa senkin edestä. Jokainen ilme, jokainen sekunti tuntui olevan näytelty ihan nappiin. Useimmat Hollywood-näyttelijät tuntuvat pyrkivän näyttelemisessään johonkin Hollywoodin omaan tähtäimeen realismin sijaan. He vaikuttavat teennäisiltä ja jäykiltä, kaavoihinsa kangistuneilta. Mutta Tom Hiddleston näytteli alusta asti ihan koko rahalla, vaikka hänen vuorosanansa olivat aika vähäisiä. Hänen silmänsä ovat täysillä mukana ja liikkuvat puolelta toiselle, kun taas muiden näyttelijöiden katseet jämähtävät usein paikalleen tai sitten heidän katseensa liikkuu hallitusti selkeästi sen mukaan mitä käsikirjoituksessa on kirjoitettuna. No, jos nyt laitan Thorin pois ja katson vaikka Myytinmurtajia taas hetken ennen nukahtamista. Mutta katsokaa nyt oikeasti näiden kahden näyttelijän eroa, toisella on ihan kuollut ilme ja toisessa on eloa ihan erilailla.

Ääh, kunpa tämä Tom Hiddleston -ihastus menisi jo ohi.