No niin, löysin sitten tänne vihdoinkin. Minun olisi pitänyt tulla tänne heti aluksi, mutta sen sijaan meuhkasinkin Kylässä ja nolasin itseni taas kerran. Mutta. Nyt pyrin kirjoittamaan kuitenkin mahdollisimman objektiivisesti tämän illan, jota nimitin elämäni kauheimmaksi illaksi, tapahtumat.

Valmistautumiseni wanhohin alkoi jo eilen illalla, kun en letittänyt hiuksiani kiharoita saadakseni, kuten yleensä teen. Aamulla menin kouluun hiukset vain poninhännällä ja muutamat ihmiset huomauttelivat minulle, miten erilaiselta näytän kuin normaalisti. Ensimmäiset tunnit menivät abien lähdössä. Siinä vaiheessa itsevarmuuteni koki jo pienen kolauksen, kun näin liikuntasalin seinällä NN:lle osoitetun kirjoituksen: "Kummigootti: NN, olet päiviemme valo, jatka samaan malliin." Ja lisäksi NN:llä oli tänään se inhottava takki, jota minä en voi millään tapaa sietää. Hän näyttää siinä jotenkin niin erilaiselta. Sellaiselta jotenkin hieman diivamaiselta p-tyypiltä, joka ei välitä mistään muusta kuin itsestään. Ei uskoisi, että pelkkä yksi takki tekee sen, mutta jotenkin sillä on silti minuun niin suuri vaikutus.

Yritin kuitenkin olla häiriintymättä asiasta liikaa ja suuntasin katseeni iltaan ja tansseihin. Lähdin kesken koulupäivän kampaajalle teettämään kampausta, jota oli jo aikaisemmin kokeiltu. Se tehtiin yli tunnin ajan ja siitä tuli ihan törkeän hieno. Sitten kotiin syömään pikaisesti, jonka jälkeen pesin kasvoni ja aloitin huolellisesti meikin tekemisen. Normaalisti en meikkaa, mutta tällä kertaa tungin kasvoihini meikkivoidetta ja ripsiväriä. Sitten laitoin rakkolaastarit jalkaan ja puin tanssiasun ylleni.

Kun pääsimme koululle asti, tunsin oloni hieman hermostuneeksi. Tästä huolimatta tunsin oloni myös kauniiksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun mykistyneenä kuuntelin, miten monet ihmiset kehuivat pukuani. Ompelija, joka oli tehnyt pukuni, oli tehnyt myös kaksi muuta tämän vuoden pukua ja me kolme tyttöä pääsimme kuvattavaksi. Kuvauksen päätyttyä ilmoitettiin, että kuva ja juttu on luettavissa paikallislehdessä lähiaikoina. Muistan, miten tunsin itseni jotenkin niin normaaliksi kävellessäni portaita alas mykkänä siitä, että minusta oli otettu kuvia lehteen.

Sitten alettiin ryhmittyä paikoille. Herra Friikki suuntasi suoraan taakse, vaikka harjoituksissa olemme aina olleet ensimmäisten joukossa. Kun menin sitten hakemaan häntä edemmäs, hän sanoi vain tylysti, että hän ei ole tulossa. Minun leukani loksahti enkä sitten pystynytkään sanomaan enää mitään. Herra Friikki sitten vielä lisäsi, että hänellä on keskustelu kesken. Hän keskusteli viimeisen parin kanssa ja siirtyi heidän kanssaan oven toiselle puolelle. Minä jäin siihen yksikseni seisomaan, enkä tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Opettaja käski etsiä sopivan paikan ja kysyi sitten, että onhan kaikilla pari vierellä. Minulla ei ollut ja tunsin oloni taas kauhean epävarmaksi. En tiedä, mitä olin ajatellut, mutta en ainakaan sitä, että hienossa asussani ja kampauksessani ja meikissäni lehtikuvienkin kuvaamisen jälkeen Herra Friikki kohtelisi minua niin välinpitämättömästi. Hän laiminlöi minut täysin ja tuli viereeni vasta, kun oli aika lähteä liikkeelle. Silloin hän sitten mainitsi, että ei ollutkaan tuonut ketään miespuolista ihmistä tanssittamaan minua, vaikka oli erityisesti eilen niin luvannut.

Ja kaiken huippu oli se, kun siinä epävarmana itku kurkussa kävelin Herra Friikin kanssa kohti juhlasalin ovea, Herra Friikki rupesi selittämään sille viimeiselle parille, miten minä olin nyt kauhean suuttunut, kun hän "flirttaili sen takarivin blondin kanssa" ja sitten hän vielä sanoi sille tytölle (joka oli neiti R), että minä taatusti kohta huomauttaisin tälle jotain. Yritin siinä sitten selittää kävellessäni, että hän oli väärässä, että en minä neiti R:lle kaunaa kantanut millään lailla.

Kauhea isku oli tosin myös se, että Herra Friikillä ei ollut mustaa pukua, vaan sininen. Melkein pudotin silmät päästäni, kun näin sen sinisyyden. Sininen puku, joka näytti vanhan ajan armeijapuvulta. Minä vannon mustan nimeen. Musta on must, niin sanoakseni. Minulla oli kokomusta asu ja pukeudun normaalistikin jotakuinkin täysin mustaan. Kun huomautin Herra Friikille vielä siinä jonossa, että hänen asunsa ei ollut musta, hän sanoi vihaavansa mustaa. Että hän ei ikinä voin käyttää kuin sinisiä vaatteita. Lisäksi puku oli hänen isänsä. Samassa yhteydessä hän mainitsi, että hänelle ei ollut koitunut lainkaan kuluja tansseista, lukuun ottamatta sitä kahta euroa. Ihmettelin, mistä hän oikein puhui ja sitten hän sanoi, että sitä kahta euroa, joka piti maksaa opettajalle daamille yllätyksenä annettavasta kukasta. Osasin vain räpyttää silmiäni ja ennen kuin ehdin huomauttaa mitään, Herra Friikki lisäsi vielä, että ei hän edes maksanut sitä, vaikka piti.

Tanssi sujui siedettävästi. Olin jotenkin järkyttynyt ja koska olin lisäksi hieman kipeä ja lisäksi kärsin lievästä nestehukasta, tanssin aikana oloni muuttui aika lailla pahempaan suuntaan. Minä muistin kaikki tanssit ja siten Herra Friikkikin selvisi niistä. Kurkkuni oli kuiva ja tunsin kuolevani kohta janoon, ja oloni alkoi tuntua kuumeiselta ja heikolta. Vedin kaiken läpi kunnialla, enkä kompastellut tai horjahdellut. Sitten tuli se hetki, kun piti hakea vanhempaa tanssimaan. Minun isäni ei ollut siellä, enkä olisi tanssinut hänen kanssaan, vaikka olisi ollutkin. Ja Herra Friikiltäkään ei ollut ketään siellä. Sitten minun äitini tuli siihen ja minä istuin puolihorteessa Herra Friikin äidiltä vapautuneeseen tuoliin.

Se itse asiassa oli varmaan aika teatraalista: Kalpea sairaan näköinen tyttö istuu uupuneena tuolissa täyskelloinen hame levinneenä siihen lähiympäristöön. Mutta oloni ei tuntunut mitenkään teatraaliselta, pahalta vain. Kaikki muut tanssivat. Herra Friikkikin tanssitti äitiään (tai käytännössä päinvastoin, mutta kuitenkin). Vain minä istuin yksin tuolilla. Sitten alkoi toinen tanssi, jonka aikana sanoin äidille, että jos en pian pääse pois sieltä, niin pyörryn. Sitten äiti sanoi, että me lähdemme ja niin me lähdimme. Kävelin äidin perässä autolle ihmisistä tyhjän pihan poikki. En tiedä, huomasiko kukaan minun lähtöäni. Toivon vain, että en missannut mitään tärkeää huomautusta, mutta tiedän ainakin mihin aikaan suunnata koululle (kai).

Ei innosta oikein huominen tanssiminen, vaikka Nan sanoikin puhelimessa tanssien jälkeen, että minun asuni ja kampaukseni olivat olleet koko tanssien kauneimmat. Olin otettu, sillä Nan ei sano koskaan mitään, mitä ei tarkoita. Lisäksi hän sanoi, että oli tanssien aikana ihaillut rytmitajuani. Että vaikka Herra Friikki meni välillä miten sattui, minä liikuin juuri oikealla tahdilla. Vähän hän kyllä sanoi myös siitä, että näytti todellakin välillä siltä, että minä raahasin Herra Friikkia siellä, mutta minkäs teet.

Tänään on sitten edessä valvominen. En voi kampauksellani nukkua laisinkaan, joten minun on valvottava koko yö. En ole vielä kovin vakuuttunut, että se on huippu idea, mutta muutakaan en voi. Tanssit loppuvat sitten lopullisesti puoli kaksitoista huomenna (aamupäivällä), joten pääsen sitten nukkumaan. Siihen mennessä kampauskin on varmaan jotakuinkin kuollut. Nytkin se jo hieman hapsottaa niskasta, mutta katson itse lähempänä aamua, mitä asialle voin tehdä.

NN:stä varmaan pitänee taas joskus selittää, mutta nyt en juuri jaksa. Tyydyn vain toteamaan, että olin väärässä: Ei hän olekaan lähellä täydellistä. Ja vain lupaukseni siitä, että en kosta hänelle mitään, saa minut nyt olemaan tekemättä niin. Mutta huomisessa on sentään se hyvä puoli, että Nanin pikkuveli (8lk.) suostui sittenkin tanssimaan kanssani koulun haku-poloneesissa jo etukäteen, joten sitä minun ei tarvitse stressata.