Minulla on jotenkin kumma olo. Kun tulin koneelle, avasin Wordin, jotta olisin voinut kirjoittaa siitä, mitä kaikkea NN teki taas tänään. Sellaisia pieniä asioita. Merkityksettömiä. Sitten äiti tuli töistä ja sanoi, että jossain koulussa joku minun ikäiseni poika on ampunut rehtorinsa. Minä sitten menin ylen sivuille etsimään uutista ja luin sitten sen vähän, mitä siellä oli.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä sai minut vielä järkyttyneemmäksi kuin ne kesäiset kehitysvammaisten surmat. Se tyyppi, tuo Jokelan ampujatyyppi on minun ikäiseni. Radiossa oli kuulemma sanottu, että hän oli keskimääräistä hieman parempi oppilas eikä mitenkään epätasapainoisen oloinen. Ennen kuin yhtäkkiä NAPS.

 

Tällainen kaikki saa minut miettimään, että miksi ihmiset tekevät tällaisia asioita. Minä olen miettinyt sitä paljon noiden kesäistenkin juttujen takia. Ja muutenkin. Ovatko nämä henkilöt hulluja? Eikö kyse ole yhtään mistään muusta kuin siitä, että heillä on päässä vikaa? Että heissä on jokin vika. Vähän niin kuin toimintavirhe, ohjelmointivirhe, joka tekee heistä toimimattomia.

 

”Hullu on vanha nimitys ihmisille, joiden käytös poikkeaa huomattavasti yhteisön normeista, usein mielenterveyden järkkymisen vuoksi. Mielenterveysongelmat ovat niin arka aihe, että monista mielenterveysongelmaisen nimityksistä on tullut poliittisesti epäkorrekteja ja loukkaavia. Sanan hullu tilalle mielenterveysongelmaisen nimitykseksi onkin useampaan kertaan keksitty muita sanoja, kuten mielipuoli, mielenvikainen, mielisairas ja mielenterveysongelmainen.”

Wikipedia

 

Ja mielenterveysongelmat sitten... Monet asiat lasketaan mielenterveyden ongelmiksi. Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä. Samoin masennus. Näin esimerkiksi vain, onhan niitä muitakin, mutta yhtälailla nuo kuuluvat niihin. Minulla oli pahempi syömishäiriö joskus, nykyisin se on lievempänä. Minulla on vielä jonkinasteinen masennuskin. Ja maanisia oireita silloin tällöin. Olenko minä hullu?

 

Minä en koe itseäni hulluksi. En tietenkään tykkää masennuksesta tai syömishäiriöstä, mutta en silti koe, että ne jotenkin saisivat minut toimimaan jotenkin täysin hallitsemattoman kaistapäisesti ja että olisin vaaraksi ympäristölleni tai mitään. En koe, että minun moraalikäsitykseni on mitenkään kärsinyt tai että en erottaisi oikeaa ja väärää. Osaan muodostaa omia mielipiteitä ja teen ne omien havaintojeni pohjalta. Olenko minä silti hullu?

 

Minä pystyn käyttäytymään täysin moitteettomasti, jos haluan. En usko, että kukaan IRL-elämässäni arvaisikaan minun ajattelevan kaikkea tällaista, mitä joskus kirjoitan angstisena blogiini. Samoin tuo Jokelan ampujatyyppi. Häneltä oli tullut joitain videoita ja kirjoituksia ja kaikkea, joista kävi ilmi, että se, mitä tänään tapahtui, ei ollut vain mikään hetkellinen haksahdus. Onko tämä ampuja hullu?

 

Monet varmaan sanoisivat, että on. Ihan hullu, mielisairas, pimahtanut, seko. Mutta jos viikko sitten asiaa olisi kysytty, niin olisiko vastaus ollut sama? En usko. Mutta en usko, että se hulluus olisi tullut pelkästään sillä sekunnilla, kun hän otti aseen ja ampui. Mitä hulluus siis on? Jos se on jotain mitä on pään sisällä, niin sen pitäisi olla pitkäaikainen olotila. Silti vain sellaisia, jotka käyttäytyvät jotenkin poikkeavasti, sanotaan hulluiksi. Ovatko he sen hullumpia kuin muutkaan?

 

Minä luin sen tyypin kirjoituksen, sen, mitä nimitetään manifestiksi. Enkä minä usko, että hän oli hullu. Kun luin sitä tekstiä, en ajatellut, että hän on hullu. Minulle tuli sen sijaan sellainen toivottomuuden tunne, mitä joskus, kun joku on jostain tärkeästä asiasta ihan eri mieltä kuin minä. Selittää pitkät pätkät näkemyksiään, ei ole ristiriidassa missään kohtaa ja perustaa näkemyksensä yhteiskunnallisiin seikkoihin. Mielipide. Eriävä mielipide. Selkeästi eriävä mielipide.

 

Minulla on joskus aikalailla eriäviä mielipiteitä. Vahvoja mielipiteitä, joita olen myös valmis puolustamaan. Enkä voi rehellisyyden nimissä kiistää, etteikö tuon ammuskelijan kirjoituksessa olisi ollut mitään, mistä minä olisin samaa mieltä edes jossain määrin. Jotenkin minulle tuli mieleen taas Kylä-episodi, joka on tosin ollut mielessäni viime aikoina jo muistakin syistä. Jotenkin silloinen ajatusmallini muistutti aikalailla tuon tyypin ajatusmallia. Ja kun se tyyppi sitten hehkutti vapautta ja kaikkea, niin minä jouduin myöntämään, että ymmärrän aika hyvin tuo ajatusketjun.

 

Ei sillä, että minä ryhtyisin ammuskelemaan koulussa tai muuta vastaavaa. Minä en ikimaailmassa voisi riistää toisen ihmisen henkeä. Tai siis jos kyseessä olisi jokin, että tapa tai tule itse tapetuksi tai jotain muuta vastaavaa, niin sitten ehkä, mutta jonkun puolituntemattoman ihmisen tappaminen ilman mitään hyvää syytä... Minä en ikinä milloinkaan voisi tehdä mitään tuollaista, vaikka minulla olisi miten voimakkaita mielipiteitä jostain. Yritän katsella asioita aina eri näkökulmista ja ymmärtää joitain tekoja. Silti, vaikka minä uskon ymmärtäväni jotenkuten sen, miksi tuo tyyppi teki nuo hirveydet ja tappoi ne ihmiset, minä en pysty käsittämään yhtään tippaakaan, miten hän pystyi tekemään sen.

 

Minä en usko, että tällaisia kauheita tekoja tekevät ihmiset ajattelevat itse pelkästään, että tekevät väärin. Oli sitten miten naiivia tahansa, minä en usko, että kukaan ihminen tekee tahallaan jotenkin, minkä kokee itsekin pelkästään vääräksi ja pahaksi. Tästä sitten seuraa se, että minun ajatusmallini mukaan näiden henkilöiden on täytynyt edes osaksi ajatella, että heidän tekonsa on jotenkin hyvä.

 

Ehkä minä näen hulluuden sitten vain niin kauhean eri tavalla. Ja ehkä hieman subjektiivisestikin, kun minä en ole itsekään varma, mihin kategoriaan minä kuuluisin. Vaikka tunnenkin turhautumista siitä, että se tyyppi meni tekemään jotain tällaista, niin osa turhautumisesta menee kyllä yhteiskunnallekin. Vieläkin.

 

Miksi ihmisiä ei voi kuunnella? Miksei toisiakin mielipiteitä voi kuunnella ja miksei niistä voi rakentavasti keskustella? Ja kun jotain tällaista tapahtuu, osa ihmisistä kritisoi sitä, että siitä uutisoidaan. Että tekijä halusi vain huomiota, eikä sitä pitäisi juuri siksi jutulle antaa. Kun jotain tällaista tapahtuu, niin sanotaan vain: ”Hullu oli.” eikä ajatella enempää tai tarkemmin. Ei kuunnella vieläkään. Tämä henkilö oli valmis kuolemaan tämän ajatusmallinsa vuoksi, mutta sitä ei kuunnella. Sitä ei huomioida. Ajatellaan vain, että hänessä oli vikaa, ei, että hän olisi oikeasti vakavissaan voinut olla tätä mieltä.

 

Sama kaava tuntuu toistuvan kaikissa tällaisissa tapauksissa: tyyppi jotenkin ennen tekoaan ilmoittaa siitä etukäteen. Niissä Amerikan ammuskeluissahan nämä ampujat olivat monta kertaa puhuneet tulevansa aseiden kanssa kouluun. Olivat sanoneet tappavansa muita ihmisiä. Ja tämä tyyppi laittoi videon YouTubeen. Päivämäärän ja paikankin.

 

Tästä tulee mieleen se dokumentti, joka tuli joskus ajat sitten terroristeista. Siinä kerrottiin siitä Lontoon pommi-iskusta. Ja siitä, miten se yksi tyyppi, jonka oli tarkoitus räjäyttää itsensä myös siellä metrossa, epäonnistuikin siinä, koska ajoitus meni pieleen tai jotain. Ja sitten hän harhaili hetken, jonka jälkeen meni ja räjäytti itsensä bussissa. Ja siinä kerrottiin myös, miten joku (en ole varma oliko sama tyyppi) meni ostamaan lasillisen vettä. Ei muuta. Tuli kahvilaan, käveli tiskille, tilasi lasillisen vettä, joi sen, käveli ulos ja räjäytti itsensä.

 

Miksi tällaisia tekoja tekevät ihmiset sitten toimivat näin? Miksi ihmeessä? Sanoakseen: ”Katsokaa mitä minä teen”? Hakeakseen huomiota? Saadakseen ”viimeisen sanan”? Minä uskon – minä ainakin syvästi haluan uskoa – että kyse ei ole ainakaan pelkästään tuosta. Minä en tiedä, mitä ihmisiä tappamaan valmistautuva ihminen ajattelee. Mutta paitsi, että hän surmasi kahdeksan muuta ihmistä, hän ampui myös itseään. Se on jotain, mihin periaatteessa pystyn samaistumaan. Vaikka miten olisi itsevarma ja valmis kuolemaan tavoitteidensa vuoksi, oman henkensä riistäminen ei ole kevyesti tehtävä pikkuasia.

 

Se, mitä minä uskon – haluan siis uskoa – on, että nämä kaikki teot... Vesilasilliset, videot... Niissä ei ole mitään järkeä. Ne voisivat vaarantaa koko ”tehtävän”. Koko tavoitteen. Mutta ehkä se on juuri siksi. Ehkä nuo teot ilmentävät sitä, että näissäkin ihmisissä kyti vielä sellainen ihan pienikin hippunen jotain... Jotain sellaista, joka toivoi, että ehkä joku sittenkin tulisi estämään.

 

Minä olen harkinnut itsemurhaa useaan otteeseen hyvinkin vakavasti. Enkä halua, että ihmiset noteeraavat kauheasti tuota seuraavaa asiaa tai ottavat sitä ohjeekseen tai mitään. Mutta jos minä olisin lopulta tehnyt päätöksen itseni surmaamisesta, niin todennäköisesti minäkin tekisin jotain vastaavaa. En laittaisi siis mitään videota minnekään, vaan... Menisin käymään kirjastossa. Tai ehkä menisin kävelylle. Tai soittaisin Nanille ”ihan muuten vaan”. Tai kirjoittaisin Vuotikseen jonkun yleisen viestin. Tai sanoisin pari sanaa Kylän Shoutboxissa. Tai kirjautuisin meseen hetkeksi.

 

Minusta on tuntunut joskus tuolta ja olen tehnytkin noita asioita. En minä osaa kuvailla, miksi täsmälleen tulee kauhea tarve tehdä noin. Toisaalta toivoo, ettei kukaan sano mitään, mutta toisaalta silti jotenkin epämääräisesti toivoo myös, että joku sanoisi jotain... Että joku estäisi. En tarkoita puhua tässä mitenkään itsestäni tai siitä, miten toivoisin muiden suhtautuvan minuun tietyissä olotiloissa, mutta ajattelin silti mainita tuon. Eivät kaikki oletettavastikaan tunne noin, joten ajattelin mainita, että tuokin näkökulma olisi mukana edes tässä minun pohdinnossani.

 

Minä en hyväksy tietenkään sitä ampujan tekoa, haluan korostaa sitä. Mutta vaikka minä tunnenkin myötätuntoa niitä uhreja ja heidän omaisiaan kohtaan, ja ajattelen, että se oli väärin, miten heille kävi, niin tavallaan minun käy myös sääliksi sitä ampujaa. Tai ehkä ei ihan sääliksikään, mutta tunnen jonkin asteista surua ja sympatiaa häntä kohtaan. Hän oli nuorempi kuin minä, kolme kuukautta nuorempi. Hän ei ollut mies, vaan pelkkä poika. Hänellä oli selkeitä mielipiteitä, joita hän oli valmis puolustamaan. Lopulta hän oli niin turhautunut ja ahdistunut, että näki tappamisen – ensin muiden ja sitten itsensä – ainoana vaihtoehtona. Minä en sanoisi, että se on hullua. Minun mielestäni se on vain kauhean surullista.