Näin taas unta. Olin Kuopiossa, oli kevät ja yliopiston kevätjuhla. Silloin vasta tajusin, että siellähän on vaikka miten paljon tuttuja ihmisiä meidän lukiosta. Uni oli pitkä ja ihan kiva. Aurinko paistoi ja kun se yliopiston kevätjuhla oli ohi, minä riemuitsin käytävää pitkin hyppien ja pyörähdellen mekossani. Melkein harmitti, että sieltä piti lähteä – juuri kun vasta tunsin, että olin löytänyt jonkun paikan, jossa minulle ollaan ystävällisiä ja jossa minulla on hyvä olla.

Lentokone kuitenkin odotti. Jostain syystä siis matkasin lentokoneella ja äiti ja isäni olivat myös siellä. Lentoemäntä torui minua, että olin viimeinen ja että he olivat joutuneet odottamaan minua. Pahoittelin. Isä istui ikkunapaikalla, äiti hänen vieressään vasemmalla puolella. Sitten oli tyhjä paikka minua varten. Sitten istui NN. Sitä riviä edeltävä rivi oli kuitenkin tyhjä ja minulle sanottiin, että voisin mennä sille riville, koska voin huonosti aina lentokoneissa. Sanoin äidille kuitenkin, että minun olisi hankala selittää hänelle siitä juhlasta ja olin ihan innoissani siitä. Ja luonnollisesti NN:n vieressä istuminen olisi suunnaton plussa.

NN nousi paikaltaan, jotta minä pääsisin omalle paikalleni. Ja sain häneltä katseenkin. Tai tarkalleen ottaen hän sai minulta katseen. Mutta joka tapauksessa. Ihan onnesta soikeana istuin paikalleni ja aloin selittää äidilleni sitä juhlaa ja sitä, miten oli ihmeellistä, miten en ollut lainkaan törmännyt niihin tuttuihin ennen tätä päivää yliopistolla. Kun selitin hänelle tapahtunutta, tajusi, että en muistanut kaikkea, mitä oli tapahtunut. Olin hieman hämmentynyt. ”Tällä laillahan käy aina kun selittää jotain untaan toiselle.” Niin minä sanoin. Ja sitten minä tajusin, että se oli unta ja heräsin.

Huomenna pitää lähteä aikaisin aamulla serkun häihin. Ihan kiva. Sunnuntaina illalla tullaan takaisin ja maanantaina on sitten psykologi ja lääkäri.

Tämä kone vähän tilttailee, enkä tiedä miksi. Se on rasittavaa. Ei pitäisi johtua siitäkään, että kone olisi liian täynnä, sillä muistia on hyvin jäljellä, eikä tällä muistimäärällä ole ennenkään ollut mitään ongelmia. Ja kun ajattelin, että voisihan sitä kokeilla poistaa muutamia turhia ohjelmia, ihan vain jos se auttaisi, niin pelkästään parikymmenmegaisen ohjelman poistaminen kestää yli kymmenen minuuttia, kun kone lataa ja lataa ja lataa ja määrittää ja määrittää ja määrittää.

Minulla on taas aika surullinen olo. Surullisempi kuin hetkeen. Väsyneempi myös. Paitsi että rauhoittavat lääkkeet eivät enää auta – eivät edes tupla-annoksena. En saa nukuttua kunnolla. En tee mitään, olen apaattinen ja olen menettänyt ruokahaluni jotakuinkin kokonaan. Päätä särkee joka päivä ja olo on utuinen. En pysy perillä siitä, mikä päivä on, tai kuinka kauan mistäkin tapahtumasta on kulunut. Tuntuu, että kaikesta on niin kauhean kauan. On niin kauhean kauan kun näin viimeksi Nanin, on niin kauhean kauan kun tulin Kuopiosta, on niin kauhean kauan siitä kun viimeksi kirjoitin blogiin. Eikä edes ole.

En ole ollut ulkona aikoihin. Tai ehkä olen, sekin varmaan vain tuntuu niin pitkältä ajalta. Tuntuu tuskalliselta. En tee mitään, en näe ketään, minulla ei ole mitään virkaa, eikä mitään syytä nousta ylös sängystä.

Minä tuhosin tukon hiuksiani tänään. Ajattelin, että yrittäisin kihartaa niitä äidin kihartimella. Ei siitä tullut mitään. Lopulta jouduin sammuttamaan kihartimen, ottamaan johdon irti seinästä ja menemään äidin luo pyytämään, että hän irrottaisi sen hiuksistani, koska en itse nähnyt tarpeeksi. Pidän hiuksia joka päivä samalla tavalla ja ne näyttävät latteilta. Ne ovat tylsät. Mitäänsanomattomat. Epähienot.

On väsynyt olo. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa. Olen välillä aloittanut kirjoittamisen ja kirjoittanut hetken pitkään, mutta sitten kadottanut koko pointin ihan tyystin. En ole tajunnut enää, miksi kirjoitin sitä, mihin pyrin, tai edes että ajattelinko todella niin.

 Pitäisi varmaan yrittää mennä nukkumaan, kun huomenna pitää lähteä viimeistään seitsemältä sinne häihin.